Luola

On jo iltapäivä, kun herään tunkkaisten, myttyyn potkimieni peittojen keskeltä. Verhot ovat kiinni, en jaksa avata niitä heti. Kävelen suihkuun ja pukeudun kylpytakkiin ja villasukkiin. Istuudun pöydän ääreen ja painan tietokoneen virtanapista. En vaivaudu avaamaan verhoja, ulkona on harmaata, tiedän sen katsomattakin.

Tarkoitus oli tehdä koulujuttuja. Vai oliko niitä enää? Onhan niitä, täällä jossakin, kansioiden syövereissä...

Eksyn lukemaan uutisia. Vietän tunteja hakiessani uutisten taustoja netistä. On pakko avata ikkuna, täällä on jatkuvasti niin tunkkaista, että päätäni särkee. Onkin jo ilta, kuinka kello käykin niin nopeasti toisinaan? Sytytän kynttilän.

Sytytän toisen kynttilän, ja kolmannen. Vien yhden niistä parvekkeen lyhtyyn. Keitän teetä ja istun jälleen tietokoneen ääreen. Tarkistan, tuleeko televisiosta illan mittaan mitään. Ei tietenkään tule, ei sieltä koskaan tule.

Merkityksettömiä sarjoja ja artikkeleita. On jo aamuyö. Menen Facebookiin ja kiusaan itseäni katsomalla, mitä entiselle poikaystävälleni kuuluu. Hän on muuttanut yhteen uuden tyttöystävänsä kanssa, vai niin. Katson parhaan ystäväni kuvia ja videoita hänestä. Tuijotan uutta sivua tiedostossa, jolla on hänen nimensä. En saa mitään kirjoitettua.

Itku särkee jo päätä. Tai ehkä se, että unohdin syödä. Voi helvetti. Löntystän jääkaapille ja teen muutaman leivän. Kyllähän ihmisen nyt syödä täytyy.

Väsymys, mikä ihana tunne. Menen pesemään kasvot ja harjaan hampaat. Minä harjaan ne kiltisti kaksi kertaa päivässä, harjasin huonoimpinakin päivinä. Ainakin luulisin, en muista tarkkaan.

Menen takaisin tunkkaisten peittojen sekaan ja tuijotan verhoja, joita en avannut tänään. En ehkä eilenkään. Mikä päivä tänään on?

Niin, ehkä tämä jo riittää. Huomenna minä tiskaan, siivoan ja lähden keskustaan.

Yhteys sadan vuoden taa

Olen aina rakastanut lukemista. Saatan uppoutua kirjaan niin, etten näe tai kuule ympärilläni tapahtuvia asioita. Aina silloin tällöin käsiini ajautuu kirja, jonka kirjoittajan kanssa tunnen suurta yhteyttä. Tällainen oli Juhani Siljo, suomalainen runoilija, joka eli vuosina 1888-1918. Luin hänen runojaan syksyllä tuttavien kirjahyllystä, kun olin hoitamassa heidän koiraansa, ja nyt sain hänen runonsa ja aforisminsa kovissa kansissa joululahjaksi. Tässä otteita teillekin, joulun välipäiviin hieman mietittävää:

"Äiti neuvoo minua viisaasti luopumaan runoilu-haaveistani - runoilemisesta ei saa leipää. Minä kysyn: mitä auttaa ihmistä, jos hän saavuttaa varman toimeentulon ja murheettoman rauhan, mutta saa sielulleen vahingon? Jos minulla jotain 'varsinaista alaa' on, josta Te puhutte, niin se on juuri runouden ala; se on minulle vakavampi asia kuin mikään muu maailmassa, sillä se on elämän asia. Sen, minkä minä kulutan muihin töihin, sen minä kulutan hukkaan."
- Juhani Siljo äidilleen kirjoittamassaan kirjeessä

Jos kukkaan puhkeaa
uus elo, kauneus,
min heikko aavistus
jo syömess' orastaa,

niin turhat ollehet
ei uhrit vaikeat,
ne, joita vaativat
taa jääneet taipalet;

täys onnen mitta ois,
ois elo juhlaa vaan,
mi tuloon kuolonkaan
viel' loppua ei vois

Siljon tekstit ottivat aikansa, ennen kuin avautuivat. Nyt voisin ahmia näitä runoja uudestaan ja uudestaan, aina uusia puolia ja tulkintoja löytäen. Minä näen sieluni silmin, miten hän on osannut leikkiä päässään pyörivillä sanoilla, asettaa ne juuri oikeaan järjestykseen. Juuri sellaiseen järjestykseen, jossa ne aukeavat minulle ja monille muille sata vuotta myöhemmin.

Se tappio vielä ei murra:
meni liian heikot haavehes.
Sitä ei ole oikeus surra,
sen kautta sa saavutit vapautes.

Sen kautta sa löysit vasta
oman sielusi, voimasi tunnet nyt.
Taas taivalta alkamasta
sua estä ei tappiot kestetyt.

Minusta tuntuu, että minulla ja Siljolla olisi ollut paljon puhuttavaa. Hän ikävä kyllä kuoli Suomen sisällissodassa 1918. Tuskin olisi muutenkaan elänyt aivan tähän päivään saakka.

"Olen elänyt kuoleman uhalla. Voin kuolla elämän uhalla."
- Juhani Siljo

Tyhjyyden tuoma hiljaisuus

Olen ollut omassa kodissani jo muutaman tunnin, pikkuveljeni toi minut tänne. En enää voinut olla vanhempien talossa, siinä tyhjässä kuoressa.

Minä muistan, kun sitä taloa alettiin rakentaa. Siitä on yli kymmenen vuotta. Kävimme ensimmäistä kertaa tontilla, ja se oli täynnä puita. Tiekin oli niin onneton, että hieman lapsen mielessäni epäilin, saadaanko sinne rakennettua mitään. Rakentaminen kuitenkin alkoi ja hiljalleen perustukset oli valettu. Isä kävelytti meitä jonossa kuin pieniä kananpoikasia ympäri perustuksia ja kertoi, missä olisi kenenkin huone.

Aikanaan lattiat oli hiottu, laminaatti hakattu kiinni ja tapetit valittu. Muuttoilta oli syksyllä, elokuun lopussa. Ensimmäinen ilta oli kylmä, koska lämmitys ei toiminut kaikissa huoneissa kunnolla. Katsoimme jotakin elokuvaa illalla viltteihin kääriytyneinä olohuoneeseen kerätyillä huonekaluilla. Oli vaikea saada unta, olin ensimmäistä kertaa aivan omassa huoneessani, valitsemieni tapettien ympäröimänä. Istuin huoneen eri nurkissa ja yritin päättää, mihin olisi paras käpertyä lukemaan kirjoja tulevina syysiltoina.

Aika kului, huoneeni seinät täyttyivät ensin hevosjulisteilla ja sitten bändien kuvilla. Joku lapsista luki tai katsoi telkkaria olohuoneessa aina, ja koulu- ja työpäivien jälkeen istuttiin yläkerrassa ruokapöydän ympärillä. Viikonloppuisin ruokapöytä täyttyi brunssiherkuista, kun koko perhe kerääntyi syömään "yhteisaamiaista" ja miettimään, mitä viikonloppuna tehtäisiin.

Siskoni poistui näistä aamiaisista ja viikonlopuista pian täytettyään 16. Riidat olivat liikaa selvitettäväksi, joten hän vain poistui perheestä. Muutamaa vuotta myöhemmin hän muutti pois, ja ei sen jälkeen enää viettänyt öitä lapsuudenkodissaan kuin jouluisin. Lopulta ei välttämättä enää silloinkaan. Kului muutama vuosi, ja minäkin muutin pois. Minulla ei ollut enää aikaa käydä vanhempieni luona, kunnes paras ystäväni kuoli ja aloin jälleen viettää viikonloppuja vanhassa kodissani.

Tämä oli ensimmäinen joulu, kun huomasin sen. Miten pölyinen olohuone on. Siellä ei istu enää kukaan, eikä juttele. Huomasin, miten paljon kaksi tyhjää huonetta vaikuttavat. Kaksi huonetta täynnä pölyisiä nurkkia ja unohtuneita tavaroita, kummittelevia muistoja, joista ei aivan saa kiinni. Pitkä ruokapöytämme on puolillaan tavaroita, sillä eihän se ole enää pitkään aikaan ollut aktiivisessa käytössä. Siitä tarvitaan vain osaa, kun perheenjäsenet käyvät nappaamassa jääkaapista ruokansa eri aikoihin.

Koko perhe oli tänän jouluna koossa alle vuorokauden. Minä en oikein tahdo saada rauhaa siltä hiljaisuudelta, joka oli lapsuudenkotini vallannut. Tuntuu kuin se olisi seurannut minua tänne, omaan, pieneen kotiini. Omaan, yhden hengen talouteeni. Pahoin pelkään, että kaikista historian möröistä perhe on kaikkein takertuvin ja kovaäänisin.

Kulttuuria

"Hän ei kuollut, koska ajatteli hienoja ja yleviä ajatuksia. Hän ei kuollut, koska niin moni ihminen rakasti häntä. Hän kuoli, koska hänen sydämensä lakkasi lyömästä ja keuhkonsa täyttymästä." - Ensimmäinen muistojuhla, Kellariteatteri

Toisinaan minun on vaikea ajatella parhaasta ystävästäni niitä aivan tavallisia asioita. Kuinka hän tuli väsyneen näköisenä suoraan töistä ja tilasi karpalolonkeron baarissa, kun puhuimme niitä näitä, yhdentekeviä asioita. Kun etsimme YouTubesta hassun videon, jossa melankolinen pingviini vilkuilee sivusilmällä vieressään piipittäviä tipuja ja me nauroimme katketaksemme. Kun löhösimme sängylläni ja katsoimme Gossip Girliä läppäriltäni ja kuolasimme sen miesnäyttelijöitä.

Sillä ihminen ei suurinta osaa elämästään mietiskele syvällisiä ajatuksia ja elämänsä päämäärää. Suurimman osan elämästään ihminen nukkuu, hengittää, syö ja liikkuu paikasta toiseen. Ihminen jonottaa erilaisiin paikkoihin, odottaa asioita ja ihmisiä. Sitä elämä on. Toisinaan tuntuu, että itsemurhan tapahtuessa tämä seikka on vielä vaikeampi käsittää. Paras ystäväni kun ei kuollut miettiessään seuraavan päivän kauppalistaa kävellessään vahingossa punaisia päin. Hän ei poiminut kännykkäänsä autosta ja ajanut harhaan. Hän ei ihmetellyt väsymystä ja saanut sairaskohtausta. Hän ajatteli kuolemaa.

Tämä on ollut kulttuurintäyteinen viikko. Tänään kävin Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan laulajien joulukonsertissa. Käyn siellä joka vuosi, minun jouluni ei tule ilman Maailma jääkukkien takana -kappaletta. Vuosi sitten muistan, kuinka sen kappaleen soidessa ajattelin parasta ystävääni lapsena. Kuinka hän on joskus ehkä katsellut ikkunaan muodostuvia jääkukkia lapsekkaasti ihmetellen, tietämättä lainkaan, mikä niiden takana odottaa.

Tänä vuonna minä ajattelin itseäni ja entistä elämääni. Ajattelin itseäni lapsena, nuorena, ennen tätä kaikkea.

Sitä katselee lasin läpi tyttönen;
koti turvan suo jääkukkasilta,
talikynttilän hehku on niin lämpöinen,
tummuu ihana jouluilta.

Ei tunne hän vielä maailmaa.
joka jääkukkien takana aukeaa,
mutta kerran on johtava polkunsa tuo
ihmeistä suurimpienkin luo,
ihmeitten suurten luo.

Melankolia

Edelleen toisinaan on niitä päiviä, kun olen seurassa täysin apaattinen. en pysty kuuntelemaan, en jaksa esittää, että minulla olisi mitään sanottavaa. Kotimatkalla itkettää.

On vaikea sanoa, miksi. Silti, kun viimein pääsen ovestani sisälle, olen hukannut itkun taas jonnekin sisääni. Tuijotan parhaan ystäväni kuvia, katson videoita, joissa hän nauraa. Elävänä. Muistelen sitä hetkeä, kun aloin seurustella entisen poikaystäväni kanssa, otan vanhan päiväkirjan esiin. Muistelen alusta loppuun surullisia päiviä, niitä kaikkein surullisimpia.

Poistan hetkeksi kannen sen kaivon päältä, jonne olen laittanut kaikki pelkoni. Punnitsen vanhoja tekstejä, joita olen kirjoittanut itsestäni. Tunnen sen järjettömän vihan, jota olen tuntenut ja toisinaan edelleenkin tunnen itseäni kohtaan.

Silti näinä päivinä itku harvoin enää löytyy, kun on yksin kotona. Tuijotan elämäni raskauttavaa todistusaineistoa kylmän viileästi, antaen sen pyyhkiä mieleni läpi. Se ei tartu mihinkään.

Kivusta

Poltin käsivarteni eilen laittaessani ruokaa. Hölmö lipsahdus ja kyllä kirveli, koko illan. Välillä pidin kättä ämpärissä, joka oli täynnä kylmää vettä, mutta kirvely alkoi heti, kun otin käden pois sieltä.

Nukkuminen oli hieman vaikeaa. Ei ollut väliä, mihin asentoon käännyin, kaikki tuntui epämukavalta. Jatkuvasti muistin käteeni nousseet ikävät rakkulat. Jatkuvasti jotakin kohtaa sattui.

Päivä oli väsyttävä, tunsin oloni rammaksi. Kättä oli vaikea taittaa, ja sillä oli vaikea tehdä yhtään mitään. Kyseessä oli tietysti oikea käsi, se vahvempi käteni. Kaikki tekeminen oli ylimääräisen ponnistuksen takana. Käteen myös sattui jatkuvasti, keskittyminen oli vaikeaa.

Tulin kotiin kolmen jälkeen ja nukahdin sohvalle.


Fyysinen ja henkinen kipu eivät eroa toisistaan juurikaan. Ne voivat aiheutua uskomattomista tapahtumaketjuista, olla täysin odottamattomia. Ne saattavat myös aiheuttaa ajatteluketjuja, joissa jossittelee paljon: entä jos en olisikaan läikyttänyt kiehuvaa nestettä? Entä jos olisinkin kertonut hänelle useammin, miten paljon välitän? Usein aluksi kivun kanssa on niin shokissa, ettei edes ymmärrä, miten paljon sattuu. Hiljalleen järkytys valuu pois ja vie mennessään turtuneisuuden, päästäen kivun todella sisään.

Toisinaan saattaa löytää paikan, jossa ei satu niin paljon. Niissä ei kuitenkaan voi viettää koko elämäänsä, vaan vain hetkellisesti helpottaa oloaan. Muualla kipu onkin päällimmäisenä mielessä haitaten keskittymistä kaikkeen muuhun. Lisäksi tuntee, miten joutuu ponnistelemaan ylimääräistä selviytyäkseen aivan tavallisista asioista ja tilanteista.

Kivun kanssa eläminen on hirvittävän väsyttävää. Tuntuu, että puolet aivokapasiteetista menee pelkkään kivun pois työntämiseen.


Näinkin ikävien palovammojen pitäisi parantua viikossa, mutta jonkinlainen arpi saattaa jäädä. Henkinen kipu paranee usein hitaammin ja jättää huonommin näkyvissä olevia arpia. Kummastakin kivusta saattaa oppia jotakin.

Kirje

Tänään minä tulin kotiin töistä myöhään yöllä. Laitoin musiikkia ja istuin tietokoneelle kirjoittamaan sinulle. On taas niin monia asioita, joista haluaisin keskustella juuri sinun kanssasi. On tuskallista ajatella, ettet sinä koskaan vastaa.

Minua pelottaa. Olen kauhuissani. Olen tutustunut kivaan tyyppiin, joka kiehtoo ja kiinnostaa minua. Sinäkin tunsit hänet, ja minua ärsyttää niin paljon, etten muista, mitä puhuit hänestä. Muistan vain, että mainitsit hänen nimensä silloin tällöin. Muistan, että pidit hänestä. Minua pelottaa tutustua häneen enemmän, sillä saatan kiinnostua hänestä enemmän. Toisaalta pelottaa, etten edes yritä, vaan tapan kaikki tunteeni heti alkuunsa.

Olen kuukausi sitten kirjoittanut sinulle, etten halua enää rakastua. Olen kirjoittanut, että rakkaus on heikkoutta. Että ilman rakkautta minua ei voi satuttaa tai koskettaa. Sitä minä halusin, enemmän kuin onnea. Koskemattomuutta, turvan. Sillä hetkellä sentään tiesin, mitä halusin. Nyt tuntuu, että mielessäni käydään tappelua, johon järjelläni ei ole osaa eikä arpaa. Se on vihan ja kyynisyyden taistelua toivoa vastaan.

Minä haluaisin, että olisit täällä neuvomassa minua. Kertomassa, mikä on vääristyneen minäkuvani ja poljetun itsetuntoni vääristämää ja mikä totta. Olisit toimimassa peilinäni, kun normaali peili ei riitä.

Kävin entisessä koulussamme vähän aikaa sitten. Muistojeni määrä on valtava, niiden muistojen, joita en enää jaa kenenkään kanssa. Sinä ja minä, meillä oli oma kupla niin pitkään. Nyt täällä ovat enää minä ja muistoni sinusta. 

Tajusin tällä viikolla, että olen tiputtanut ystäväpiiristäni pois kymmeniä, ehkä lähemmäs sata ihmistä. En vain ole jaksanut pitää heihin yhteyttä. Minulla on siitä valtava syyllisyyden tunto. Minusta on tullut se kaveri, joka ei vastaa puhelimeen tai ilmesty bileisiin.

Toisinaan olen vain edelleen niin yksin tässä maailmassa ilman sinua enkä tiedä, mitä tehdä.

Kultainen keskitie

Olen joutunut viimeisen vuoden aikana hakemaan statustani muiden ihmisten seurassa aivan uudesta lähtökohdasta: minä en olekaan vastuussa jokaisesta tilanteesta ja kaikkien keskusteluun osallistuvien viihtymisestä, eikä minun tarvitse aina myötäillä vain välttääkseni muille ihmisille aiheutuvaa mielipahaa. Olen siis lyhyesti sanottuna kasvattanut hieman selkärankaa ja todennut, ettei kaikkia voi miellyttää, ja alkanut puhumaan todellisia mielipiteitäni ääneen.

Toisaalta elämässäni on muutamia ihmisiä, joiden seurassa joudun hakemaan rajoja sille, mikä on minun aikani arvoista. Jos väittelen työnjaosta opiskelukaverin kanssa, joka ei koskaan anna tuumaakaan periksi, voitanko silloin mitään? Tai jos ajaudun keskustelemaan opiskelualastani isäni kanssa, jolla ei ole väittämilleen minkäänlaista pohjaa, mutta joka ei aio perääntyä, tekeekö riitely minusta paremman, kokonaisemman ihmisen?

Olen koko elämäni ollut riidanvälttäjä, erittäin taitava sellainen. Joudun ihmisten kanssa konflikteihin äärimmäisen harvoin, sillä pyrin ymmärtämään kaikkien osapuolien kannat, enkä pidä omiani sen parempia, kuin muidenkaan. Kätevä taito, muttei terveen itsetunnon merkki millään muotoa. En koskaan joudu riitoihin ja osaan olla miellyttävä, mutta puolustan oikeuksiani aivan liian harvoin.

Toisinaan ajattelen, että kultainen keskitie on mahdoton saavuttaa. Heiluri heiluu ääripäästä toiseen, mutta vasta aivan lopuksi asettuu keskelle. Elämässä heilureita on tuhansia erilaisia, ja tuntuu, ettei niistä yksikään koskaan asetu. Epätoivoisesti me hypimme puolelta toiselle ja toivomme saavuttavamme tilan, joka edes lähentelisi tasapainoa. Jotenkin tähän sekamelskaan pitäisi vielä olla tyytyväinen, ja hyväksyä oma keskeneräisyytensä.

Minä totesin viime keväänä käytyäni pitkällisen riidan erään opiskelukaverini kanssa, ettei minun aikani ole sen arvoista, että yrittäisin saada hänen päätään kääntymään. Toisinaan opiskeluni kärsii siitä, etten sano hänelle asioita suoraan, mutta olen jo kerran kokenut, ettei se vain kannata. Toisinaan sekin voi olla osa selkärankaa, toisen ihmisen asenteiden toteaminen ja omaan arvoonsa jättäminen.

Päätelmäni? Taidan vain jatkaa puolelta toiselle hyppelyä ja antaa itselleni hieman enemmän armoa, rajan kummallakin puolella.

Mitä tekisit, jos...

Aina toisinaan löydän uusia paikkoja, joista en ole etsinyt jälkiä parhaasta ystävästäni. Tällä kertaa se oli vanha sähköpostitili, täynnä yläasteikäisten kiertoviestejä ja kavereille lähetettyjä biisejä siltä ajalta, kun kaikki ei ollut Youtubessa tai Spotifyssa. Parhaalta ystävältäni en ollut saanut paljoakaan viestejä tuohon sähköpostiin, vain muutaman sympaattisen kiertoviestin. Yhden otsikko oli YSTÄVÄT.

Hän oli lähettänyt sen minulle melko myöhään, olin jo toista vuotta lukiossa. En ollut koskaan avannut viestiä, sillä tästä sähköpostistilistä oli tullut roskapostitili jo aikoja sitten. Nyt vuosia myöhemmin viesti saapui perille, kun osaan jo vastata sen esittämiin kysymyksiin.

"MITÄ TEKISIT JOS JOKA KERTA KUN RAKASTUT, JOUTUISIT SANOMAAN HYVÄSTI?

MITÄ TEKISIT JOS AINA KUN KAIPAAT JOTAKUTA, HÄN EI KOSKAAN OLISI SIELLÄ?

MITÄ TEKISIT JOS JOKAISTA HETKEÄ KOHDEN JOLLOIN OLET AIDOSTI ONNELLINEN OLISI 10 HETKEÄ SURUA?

MITÄ TEKISIT JOS PARAS YSTÄVÄSI KUOLISI HUOMENNA ETKÄ KOSKAAN SAISI KERTOA HÄNELLE TUNTEITASI?

MITÄ TEKISIT JOS RAKASTAISIT JOTAKUTA ENEMMÄN KUIN MITÄÄN MUUTA ETKÄ KOSKAAN VOISI SAADA HÄNTÄ?

TOISET IHMISET ELÄVÄT JA TOISET KUOLEVAT...

MUTTA HALUAN KERTOA SINULLE, ETTÄ RAKASTAN SINUA JA OLET TOSIYSTÄVÄ...

...ETTÄ OLEN OLEMASSA SINUA VARTEN AINA KUN TARVITSET MINUA.

JOS KUOLISIN HUOMENNA, SINÄ OLISIT IKUISESTI SYDÄMESSÄNI...

OLISINKO MINÄ SINUN?

JOS VÄLITÄT IHMISESTÄ JOKA TÄMÄN LÄHETTI SINULLE, LÄHETÄ TÄMÄ HÄNELLE TAKAISIN.

SAATATTE OLLA PARHAITA YSTÄVIÄ VUODEN, HYVIÄ KAVEREITA SEURAAVAN VUODEN, ETTE PUHU ENÄÄ NIIN USEASTI SITÄ SEURAAVANA VUONNA JA SEN JÄLKEEN ETTE ENÄÄ HALUA PUHUA TOISILLENNE OLLENKAAN

JOTEN, HALUSIN VAIN SANOA, VAIKKA EN ENÄÄ KOSKAAN PUHUISI SINULLE UUDESTAAN ELÄMÄNI AIKANA, OLET MINULLE ERITYINEN JA OLET SAANUT MUUTOKSEN AIKAAN ELÄMÄSSÄNI.

MINÄ IHAILEN SINUA, KUNNIOITAN JA TODELLA ARVOSTAN SINUA.

LÄHETÄ TÄMÄ KAIKILLE YSTÄVILLESI, HUOLIMATTA SIITÄ KUINKA USEIN PUHUTTE TAI KUINKA LÄHEISIÄ OLETTE, JA LÄHETÄ TÄMÄ MYÖS HENKILÖLLE JOLTA SAIT TÄMÄN VIESTIN.

KERRO VANHOILLE YSTÄVILLESI ETTET OLE UNOHTANUT HEITÄ JA KERRO UUSILLE YSTÄVILLESI ETTET KOSKAAN TULE UNOHTAMAAN.

MUISTA , ETTÄ JOKAINEN TARVITSEE YSTÄVÄÄ JA JONAIN PÄIVÄNÄ SINUSTA VOI TUNTUA ETTEI SINULLA OLE AINOATAKAAN YSTÄVÄÄ, MUISTA TÄMÄN VIESTIN LÄHETTÄJÄÄ JA LOHDUTTAUDU TIETÄEN ETTÄ JOKU VÄLITTÄÄ SINUSTA JA TULEE AINA VÄLITTÄMÄÄN.

RAKASTAN YSTÄVIÄNI AINA JA IKUISESTI!" 

Minulla on parasta ystävääni niin valtava ikävä.

Tajunnanvirtaa

Olen edelleen kipeänä, vaikka olo onkin parempi, kuin viimeksi kirjoittaessa. Paljon tässä välissä ei ole ehtinyt tapahtua, mutta tunnetusti ajatukset lähtevät liikkelle pienimmästäkin virikkeestä.

Pääsin näyttelemään yliopiston musiikkinäytelmään, ja meillä on treenejä monta kertaa viikossa. Tänään haimme roolihahmojemme olemusta erilaisilla harjoituksilla. Yksi näistä harjoituksista oli hahmon liikkeiden ja ilmeiden hakeminen peilin edessä. Se oli hirvittävän, kauhistuttavan vaikeaa. Katsoa itseään peilistä. Yleensä improaminen ja näytteleminen pysyy muakvasti juuri ja juuri epämukavuusalueeni ulkopuolella, ollen sopivan haastavaa, mutta kuitenkin vielä turvallista. Tämä ei enää tuntunut turvalliselta. Se ei tarkoita, ettenkö kokeilisi tätä harjoitetta uudestaan, päin vastoin: minun on vain laajennettava mukavuusaluettani itseni hyväksymisen suhteen.

Olen joutunut jättämään monia asioita väliin, koska olen ollut kipeä. Partiotapahtuman, pikkujoulut, yliopiston pienryhmätunteja ja luentoja. Maailma ei ole räjähtänyt ja olen edelleen hengissä. Tämä on toiminut erinomaisena muistutuksena siitä, että aina ei tarvitse jaksaa.

Olen jälleen käytännössä todennut, että illan murheet usein haihtuvat yön aikana. Ainakin loputtomalta tuntuva yksinäisyys ja alakulo. Aamulla herätessä huomaa maailman usein olevan siedettävämpi paikka, kuin miltä se illalla kynttilän valossa näytti.

Olen myös mutustellut oivallusta, jonka sain jo jonkin aikaa sitten: sain viimeisimmässä parisuhteessa henkisesti turpaani, ja se sattuu edelleen. Aina kiinnostuessani ihmisessä ajattelen skeptisesti, ettei tämä ihminen kuitenkaan vastaa tunteisiini. Nyt olen alkanut pohtia, etten minä itse välttämättä olisi vielä ensinkään valmis parisuhteeseen, vaikka se oikea osuisikin kohdalle ja retkahtaisi itsekin. Luulen, että tulen tarvitsemaan seuraavan kiinnostavan ihmisen kanssa hieman hitaamman alun.

Olen muutenkin hirveän peloissani rakkauselämän suhteen. Ei ole kivaa saada henkisesti köniinsä, yhtäkään kertaa. Puhumattakaan, että saisi köniinsä kaksi, kolme, neljä, viisi tai kymmenen kertaa. Silti se riski olisi otettava: olisi retkahdettava, jos jotain haluaisi saavuttaa. Jollain tapaa uuvuttava ajatus.

Oikein odotan, että tervehdyn ja aivoni heräävät tästä horroksesta. Pääsisin kirjoittamaan jotain, missä olisi vähän enemmän järkeä.

Mä en jaksa enää nousta

putoamaan takaisin

Toipilasmasennus

Olen kipeänä, kuumeessa ja kurkkukivussa. Minä inhoan olla kipeänä. Inhoan löhötä koko päivän vilttien alla ja katsoa tyhjänpäiväisiä televisiosarjoja. Inhoan juoda neljättä kuppia Finrexiä, ei se kuitenkaan mihinkään auta. Inhoan sitä, kun kuume on niin kova, etten voi edes nousta ylös ja keittää vettä hengästymättä. Saati sitten että lähtisi ulos asunnostaan. Inhoan sitä, kun ei ole mitään syytä mennä suihkuun, koska tietää, ettei ole näkemässä ketään koko päivänä.

En minä tietenkään koskaan ole sairastamisesta pitänyt, mutta etenkin nyt se on vastenmielistä. Se muistuttaa liikaa niitä päiviä, jotka vietin vuosi sitten parhaan ystäväni kuoleman ja parisuhteen päättymisen jälkeen. Tarkoituksettomia, loputtomia, yksinäisiä päiviä.

Minusta tuntuu, että mieleni on jälleen sairastuttanut kehoni. Menneet viikot ovat olleet täynnä opiskelua, töitä ja muita sovittuja menoja. Projekteja, jotka valmistuivat perjantaina. Näinpä stressi loppui, ja väsymys siirtyi korvien välistä kehoon. Kehon väsytettyään ja sairastettuaan pahat ajatukset siirtyvät ain vain voimakkaampina takaisin korvien väliin.

Tänään on taas sellainen päivä, kun olen väsynyt. Päästä varpaisiin, ulkoisesti ja sisäisesti. Väsynyt suruun ja selviämiseen. Siihen, että paras ystäväni on kuollut eikä kukaan voi koskaan korvata häntä, enkä minä voi koskaan korvata häntä kenellekään. Olen väsynyt omaan voimattomuuteeni. Olen väsynyt taisteluun itsevihani kanssa, ja haluaisin vain antaa sen rellestää mielessäni. Ilkkua rauhassa toiveikkaita ajatuksiani maailmasta ja tulevaisuudestani.

Kuten yleensäkin tällaisina päivinä, minä katson elokuvia ja nukun, pidän mieleni harhautettuna. Toivon parempaa ja helpompaa huomista.

Typeryys

Toivottomuudella ja typeryydellä on hyvin vähän eroa. Olen ihastunut jälkimmäiseen sanaan nyt syksyllä historian kursseilla. Sen kaltaista sanaa on käytetty useissa yhteyksissä antiikin Kreikasta 1800-luvulle. Se ei ole niinkään pahantahtoinen, tai yhtä leimaava, kuin sana "tyhmä". Typeryydellä viitataan usein tietämättömyyden ja ylpeyden summaan, josta syntyy ihmisiä, jotka ajattelevat tietävänsä kaiken, mutteivät todella ymmärrä juuri mitään. Typeryksiä.

Typeryyttä on esimerkiksi ajatella, että toinen ihminen on outo. Minä olen outo ja sinä olet outo, ja kaikki muutkin ihmiset ovat outoja. Emme nimittäin ole samanlaisia. Se ei ole outoa, koska me tulemme eri lähtökohdista. Se on kuin tunkisi toisen muovailuvahan neliskulmaiseen astiaan, toisen kartion malliseen, ja nimeäisi mielivaltaisesti toisen oudoksi.

Typeryyttä on myös arvottaa kulttuureita. Kulttuuri on monimutkainen, muuttuva ja mittaamattoman suuri kokonaisuus, jota kaikki kulttuuriin kuuluvat ihmiset olemassaolollaan ja toiminnallaan muokkaavat. Miksi meidän olemassaolomme ja meidän toimintamme olisi oikeampaa, kuin toisten? Enkä nyt tarkoita, että nuorten tyttöjen ympärileikkaaminen tai homojen oikeuksien kieltäminen olisi mitenkään oikein, tai, etten tällaisia kulttuurin ilmentymiä aktiivisesti vastustaisi, mutten usko arvottamisen ja ymmärtämättömyyden olevan ratkaisuja näihinkään ongelmiin.

Typeryyttä on nähdä maailmassa pelkkää pahaa. Jos maailma on täynnä vikoja, ja yhtäkään positiivista kulmaa ei löydy, minä ennemmin vaihtaisin näkökulmaa kuin maisemaa. Tässä maailmassa on paljon kauneutta ja hyvyyttä. Minä yritän mielummin nähdä jokaisesta asiasta niin hyvät kuin huonotkin puolet, enkä vain jompaa kumpaa. Tämän jälkeen voin yrittää ylläpitää ja vahvistaa hyviä puolia ja parantaa huonoja, sen sijaan että vain tuijottaisin ja tuomitsisin.

Typeryyttä on liika itsekkyys. Typeryyttä on myös altruismi. Tämä maailma toimii minun näkökulmastani kuin lentokoneen happimaskit: itselle ensin, muille sitten. Lopputuloksena mielellään se, että kaikki selviävät.

Minä yritän jokaisen päivän jokainen hetki tehdä itsestäni hieman vähemmän typerystä, ja suosittelen samaa projektia ihan jokaiselle.

Hetki

Minulla oli aamulla hetki.

Istuin bussin kyydissä, joka kiisi moottoritietä pitkin kohti keskustaa. Kädessäni pyörittelin lämmintä termosmukia, jonka kylkeä koristaa Lontoon silhuetti. Hymyilin ja muistelin, miten ostin sen juna-aseman Starbucksista samana päivänä, kun lähdimme Lontoosta Doveriin, jotta voisin tällaisina kylminä talviaamuina muistaa sen painostavan lämpimän päivän.

Vieressäni istui nuori nainen. Hän näpytti tekstiviestejä ja hymyili itsekseen. Minä katsoin ulos ikkunasta, kun lähestyimme keskustaa. Siellä talojen välissä aurinko nousi ja värjäsi pilvet punaisiksi. Talot kuitenkin peittivät näkymän, ja aurinko katosi taas näkyvistä.

Kännykän radio rätisi, joten vaihdoin nopeasti kanavaa. Seuraavalla kanavalla soi Louis Armstrongin What a Wonderful World ja auringon värjäämä taivas vilahti jälleen talojen välistä ja valaisi hymyn huulilleni.

Bussin keskiosassa neljän hengen paikalla oli vanha nainen, joka istui selkä menosuuntaan päin. Hän huomasi minun hymyilevät kasvoni ja vastasi leveällä virnistyksellä.

Kahvini oli edelleen lämmintä ja tuoksui hyvältä.

Näitä pieniä hetkiä varten elämä on.

Suunta

En saa unta. Mieleni on täynnä ajatuksia ja suunnitelmia. Minun on pakko kirjoittaa ne ylös, että voin palata niihin myöhemmin ja unohtaa ne nyt, kun aamulla on aikainen herätys. Siispä, tässä tavoitteita, joiden avulla pääsen taas hieman lähemmäksi onnellisia päiviä. Lähinnä kyse on epämukavuusalueelle menemisestä pienissä asioissa, saavuttaakseen jotain suurempaa.

Minä haluan oppia saattamaan asioita valmiiksi. Asioita, joista saan hyvää oloa. Tahtoisin saada kotini "valmiiksi", eli hankkia kunnollisen kirjoituspöydän ja toiset verhot. Tahtoisin saattaa projektini valmiiksi. Kirjoittaa minun ja parhaan ystäväni tarinan loppuun ja puristaa bändistäni vaikkapa demon irti.

Minä tahdon päästä näyttelemään. Tahdon oppia olemaan huomion keskipiste ja nauttimaan siitä. Tahdon oppia pois eräänlaisesta pellen roolista, jossa piiloudun herättämäni huomion taakse.

Minä tahdon mennä yksin retkeilemään. Partiota on jatkuvasti vähemmän, ja kevään viikonloput ovat tyhjillään. Ennen toukokuun loppua aion mennä viikonlopuksi yksin metsään vain olemaan, kävelemään ja kirjoittamaan.

Tahdon lähteä keväällä ulkomaille. Tällä kertaa ehkä Eurooppaa kauemmas, New Yorkiin. Miksi säästää rahaa, jos en käytä sitä elämiseen ja unelmiini?

Minä haluan oppia rentoutumaan. En tiedä, olenko koskaan kirjoittanut tästä, mutta rentoutumisharjoitukset ahdistavat minua. Hengitykseni kiihtyy ja tuntuu, että jos annan ajatusteni rauhoittua, putoan pois tästä maailmasta, enkä pääse takaisin. En voi rentouttaa kaikkia ruumiinosiani näissä harjoituksissa itkemättä. Se ei voi olla oikein.

Haluan viettää yhä enemmän aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka kiinnostavat minua ja joiden seurasta nautin. Pääsen vaikka kontaten yli alemmuudentunnoistani ja soitan sellaisille ihmisille, joiden seuran arvoinen en usko olevani. Ehkä minä sitten uskoisin.

Tahdon oppia rakastamaan itseäni. Tämän tavoitteen täyttyminen on kaiken avain, minun selviytymiseni ja tulevaisuuteni. Itsevihani seisoo kaiken haluamani tiellä, joten minun on selätettävä se. Itkien, nauraen ja hammasta purren.

Usko

Tapasin tänään junassa kaksi amerikkalaista tyttö'. He olivat minun ikäisiäni ja mormonikirkon jäseniä. Keskustelu alkoi, kun he kysyivät minulta käännöstä johonkin sanaan. Kumpikin yritti opetella suomea, ja toinen kirjoitti kääntämiäni sanoja otsa rypyssä pieneen muistikirjaan. Lopulta keskustelu eteni, ja kun tuli puhe heidän uskostaan, toinen kysyi minulta kysymyksen, jota kammoan:

Mihin sinä uskot?

Vastasin, kuten aina ennenkin tähän kysymykseen, etten usko mihinkään, että minulla ei ole jumalaa tai uskontoa. Tyttöjen hymyt hyytyivät hieman, joten kiirehdin selittämään, ettei minulla kuitenkaan ole mitään muiden uskontoja vastaan: minusta jokaisen tulisi saada uskoa juuri niin kuin itsestä tuntuu.

Mutta meistä Jumala on... lohtu. Koti.

Minä olen kadehtinut ihmisten uskoa aina. Minulle oli jo hyvin aikaisin selvää, ettei minun maailmassani ole jumalaa. Eikä minun maailmassani ole henkimaailmaa. Viimeisen vuoden aikana on tullut aina vain selvemmäksi, että toisten maailmassa on, enkä minä voi tietää, ovatko he väärässä. Se ei kuitenkaan ole minun maailmani, eikä minun lohtuni löydy sieltä. Minun on löydettävä se tästä omasta maailmastani, omasta maailmankatsomuksestani.

Minun maailmassani on asioita, jotka tiedän, ja asioita, joita en tiedä. Jälkimmäiset ovat niitä, joita tiede ei ole minulle, tai mahdollisesti kenellekään vielä selittänyt. Ei ehkä koskaan tule selittämäänkään. Tietäminen on minulle omalla tavallaan uskomista: saan erilaisia todisteita erilaisista lähteistä, joita mielessäni punnitsen. Lopulta kaiken keräämäni tiedon ja todisteiden perusteella valitsen ne "totuudet", joihin minä uskon, ja joille maailmani perustuu. Varma en voi olla mistään. Minun maailmani on koottu salapoliisityöllä ja uteliaisuudella, ja siinä on niin hyvät kuin huonot puolensa.

Minä en löydä lohtuani siitä ajatuksesta, että tapaan parhaan ystäväni vielä joskus. Minä löydän lohtua siitä, että hän on nyt kaikki, mikä minua ympäröi. Hänen ruumiinsa hajoaa pienemmiksi ja pienemmiksi osasiksi, ja jokin päivä yksi pieni hiukkanen hänestä päätyy kenties maailmankaikkeuden laidalle, kuuhun tai kaukaiselle rannalle toiselle planeetalle. Tai on ehkä osa syksyn kauniita, värikkäitä lehtiä tai kynttilän palavaa steariinia.

Minua lohduttaa ajatus siitä, että niin minullekin vielä käy. Minä en ole sen tärkeämpi tai vähemmän tärkeä, kuin kukaan muukaan tässä maailmassa. Minun kohtaloni on sama, kuin kenen tahansa muun. Maasta maahan on mielestäni jopa alentava sanonta. Minun maailmassani tähtipölystä tähtipölyksi olisi paljon kuvaavampi.

Puhu ja kuuntele - helppoa, eikö niin?

Tapani olla ihmisten kanssa, puhua ja vuorovaikuttaa ovat muuttuneet parhaan ystäväni kuoleman jälkeen täysin. Jotta muutos olisi näkyvä, minun on ajateltava itseäni ennen sitä kauheaa kesää ja sen syövereitä.

Minä olin epävarma itsestäni. Tai pikemminkin varma - epäonnistumisestani. Pyrin ensisijaisesti miellyttämään kulloistakin kuulijaa, vältin konflikteja ja omien "väärien" mielipiteideni sanomista ääneen. En puhunut asioista, joista ei ollut sopivaa puhua. Se on kai jäänne kulissien, valheiden ja ulkokultaisuuden täyttämästä perheestäni. Puhuin aina paljon, mutten sanonut mitään liian henkilökohtaista, ainakaan todenmukaisesti. Kuuntelin ihmisiä ja yritin keskustelussa ratkaista heidän ongelmiaan tai vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä.

Entä nyt? Parhaan ystävän itsemurha aiheutti minuuteni repeytymiseen. Minä hajosin kahteen palaan, joista toinen kuoli hänen mukanaan, ja toinen oli täynnä valheita ja ristiriitaisuuksia. Hetken jälkimmäinen jaksoi pitää kulissia yllä, kunnes romahti.

En enää tahtonut viettää aikaa suurissa porukoissa. En lähtenyt juhliin, näin vain muutamia ihmisiä. Aluksi minusta tuli hiljaisempi, enkä ihmisiä tavatessanikaan tahtonut puhua itsestäni. Jouduin kuuntelemaan toisten sanomisia ja nielemään ne, sillä olin liian väsynyt väittääkseni vastaan. Se teki hyvää: opin kuulemaan, mitä ihmiset todella sanoivat. Huomasin sen olevan kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää.

Lopulta aloin hiljalleen mainita parhaan ystäväni nimeä puhuessani ihmisten kanssa. Toiset säpsähtivät, toiset väistelivät. Eivät kaikki. Löysin ne ihmiset, joille pystyin kertomaan enemmän, kuin olin koskaan kertonut kenellekään. Paitsi hänelle, joka ei enää ollut kanssani tässä maailmassa. Opin vähä vähältä antamaan itsestäni muutakin, kuin kulissin palasia. En enää pelännyt sanoa keskustelussa sellaisia sanoja kuin seksi, itsemurha, hirttäytyminen, kuolema, tasa-arvo, ilmastonmuutos tai rakkaus. Pystyin todella nauttimaan keskusteluista, vaikken ollutkaan keskustelukumppaneiden kanssa aina samaa mieltä. Minä ja tuttavani teimme myös kummallisen havainnon: aloin kiroilla enemmän.

Puhun innostuessani ja hermostuessani edelleen paljon, mutta normaalissa tilanteessa ja keskustelussa huomattavasti vähemmän kuin ennen. Olen hitaasti mutta varmasti oppinut kuuntelemaan ihmisiä ja arvostamaan sitä, mitä he sanovat. Osaan antaa muille tilaa ja arvoa keskustelussa. Hiljalleen osaan myös sanoa asioita rehellisemmin ja ajatusteni mukaan. Onkin aika opetella luottamaan ulosantiinsa ja uskomaan itseensä. Olen siis päättänyt osallistua improryhmän toimintaan aktiivisemmin ja hain näyttelemään tiedekuntamme musikaaliprojektiin. Jospa siinä olisi minulle jälleen yksi uusi alku?

Suru muuttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti. En enää miellytä kaikkia ihmisiä ympärilläni, ja olen siihen erittäin tyytyväinen. Sellaista ihmistä ei nimittäin ole, ja minä haluan vielä joskus olla ihan tavallinen, epätäydellinen ja aito ihminen.

Parantava tilanne

Kuulin omasta suustani tänään mielenkiintoisen sanan. Parantava tilanne. Yritin sinä hetkenä kuvata, mitä onnistunut terapia on: että joku kuuntelee sinua ja hyväksyy kaiken sanomasi, koko olemuksesi, täysin. Ei keskity "vikohin" ja traumoihin, vaan aivan aluksi antaa ymmärtää, että ne ovat hyväksyttävä osa minuuden historiaa. Sana jäi kuitenkin pyörimään mieleeni, ja liitin siihen muitakin mielikuvia.

Parantavia tilanteita ovat hetket, kun ei tarvitse tehdä mitään. Voi vain maata sohvalla ja kuunnella ihanaa kappaletta aivan niin kauan, kun jaksaa. Olla rauhassa, antaa elämänsä sykkeen tasaantua vailla kiirettä ja paineita.

Parantavia tilanteita ovat hetket ystävien kanssa. Sellaiset hetket, kun toisen seuran voi tuntea hyvänä olona, eikä paineena siitä, että pitäisi sanoa jotain. Oikein hyvien, läheisten ystävien kanssa voi vain olla ja nauttia seurasta, miettimättä tekemisiään ja sanomisiaan.

Flow-tila voi olla parantava. Kun uppoutuu johonkin, mistä pitää, niin paljon, että muu maailma katoaa. Kun aikakin muuttuu merkityksettömäksi yksityiskohdaksi, ja ainoa tarkka piste maailmassa on sen hetken tekeminen. Flow-tila eli virtauskokemus on muutenkin terveellinen tila: sen saavuttaa innostavan tekemisen, haasteiden, motivaation ja usein myös vuorovaikutuksen risteyksessä. Aivot toisaalta lepäävät tarkkaavaisuuden keskittyessä, toisaalta saavuttavat täyden työtehon, josta ihminen voi myös nauttia.

Parantava tilanne on kirjoittaa katkeamattomana virtana ajatuksiaan paperille. Ajatus ajatuksen perään, antaa ajatusten soljua sormiin ja sormista paperille tai näytölle. Silloin voi tehdä päässään vallitsemasta sekamelskasta jotain ymmärrettävää, luettavaa ja jaettavaa. Ilman puheen töksähtelyä ja häiriöitä.

Ehkä minä tarvitsisin enemmän parantavia tilanteita elämääni.

Retkahdus

Minä retkahdin biisiin. Teleksin Retkahdus-kappaleeseen. Olisi mukavaa, kun uskaltaisi vielä joskus retkahtaa johonkin, uuteen ystävään tai ihastukseen. Elämään. Nyt tuntuu, että elän taas jonkinlaista turvavaihetta. Tahdon kaiken olevan turvallista, jollain tapaa tuttua ja melko riskitöntä. Ehkä mieleni suojelee minua, ehken todella enää kestäisi uusia takaiskuja, jos heittäytyminen sellaiseen johtaisi. Toisaalta, ehkä minä vain pelkään.

Eniten laulun sanoissa minua koskettaa ensimmäinen säikeistö. Olenko minä valmis tuhlaamaan lyhyttä elämääni varomiseen ja pelkoon? Tai ennemminkin, kuinka suuren osan lyhyestä elämästäni joudun viettämään näin? En tahdo, että ihmiset elämässäni jäävät ohikulkijoiksi. Etenkään kiinnostavat ihmiset.

Kuinka retkahtaa, kun se ei ole pitkään aikaan tuntunut kannattavan? Olen taitava huijaamaan itseäni. Olen esimerkiksi sisimmässäni melko ujo ihminen, mutta olen onnistunut huijaamaan itseni useille improvisaatiokursseille lukion alusta alkaen. Niin minusta vähitellen on tullut se ihminen, joka improaa mielellään, eikä pelkää jokaista harjoitusta kuollakseen. Ehkä minun pitää nytkin vain sokeasti retkahtaa kertai toisensa jälkeen, että pelko hiljalleen hälvenisi.

Laulua ei vielä löydy YouTubesta (Spotifysta kyllä), mutta kirjoitin sanat teille luettavaksi:

Se on tuossa edessä,
meidän lyhyt elämä,
joka kysyy tosissaan:
suostutteko kuolemaan
ilman vahvaa makua
rohkeasta rakkaudesta,
kaikilla sen mausteilla,
sinulla ja minulla?

Joo, sen pitää tuntua
Korvien ja jalkojen,
ja juhlienkin välissä,
se vaikkei pysy näpeissä,
niin se tuntuu varpaissa
ei sitä kukaan tarjoa
se pitää itse louhia
ja päälle vähän tuuria

Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin että jäljet tuntuu vielä
tähtienkin takana.
Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin, ettei toisillemme
ohikulkijaks kumpikaan jää.

Mä oon aika vakava,
juonteita jo kasvoilla,
ja mä olen tosissaan:
otan sinut kokonaan.
Sä saat olla sellainen,
kun oot, mä hyväksyn jo sen:
tytön joka heittäytyy,
loppuelämäni syy.

Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin että jäljet tuntuu vielä
tähtienkin takana.
Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin, ettei toisillemme
ohikulkijaks kumpikaan jää.

Ahdistusta ja oikeita kysymyksiä

Olen ollut hieman kipeä jo muutamia päiviä. En mennyt tenttiin, en lähtenyt pois kotoa. Lähinnä istuin neljän seinän sisällä etsien uutta musiikkia, uusia kirjoja, uusia tuulia elämääni.

Eilen illalla ahdistus muuttui lähes sietämättömäksi. Revin kynsinauhojani, kunnes tajusin tahrineeni näppäimistöni veritahroilla. Makasin sohvalla ja itkin. Kävin kaksi kertaa lämpimässä suihkussa. Itkin lisää. Nukahdin ja näin unia kuolemasta, omastani ja muiden. En tahtonut enää nukkua. Katsoin hauskoja televisio-ohjelmia netistä, kunnes havahduin jälleen tietoisuuteen siitä, että kynsinauhani vuotavat verta. Pesin kädet, laitoin uudet laastarit ja nukahdin kauniin musiikin tahdittamana.

Minun ahdistukseni ja suruni on usein suurinta iltaisin ja öisin. Juuri niinä aikoina, kun kaikki nukkuvat, eikä ole ketään, kenelle soittaa vain puhuakseen niitä näitä. Ehkä juuri tämä tietoisuus tekee öistä pahimpia. Ehkä pelko siitä, että joku läheiseni potee samassa yksinäisyydessä vielä pahempia tunteita ja tekee paljon huonompia päätöksiä, kuin kynsinauhojen repiminen.

Minä onneksi tunnen heikot hetkeni ja tiedän seuraavan aamun olevan valoisampi. Usein se on. Tämä päivä alkoi kuitenkin lähes yhtä suuren ahdistuksen vallassa, kuin eilinen ilta päättyi. Illan sukujuhlat ahdistivat. Pieni sukuni osaa olla suuri riesa, kun laitetaan yhteen salatut kaunat ja alkoholintäyteiset juhlat. Niinpä tämäkin ilta alkoi isäni mielenosoituksellisella poissaololla ja äitini hermostuneilla näpäytyksillä. Se loppui, kun juhlien synttärisankari soitti äidilleni, että poliisit olivat hakeneet humalaisen ja hysteerisen siskoni juhlapaikalta. "Kaikkea se keksii", totesi äiti silmiään pyöritellen puhelun lopuksi. Minä ajattelin mielessäni, että luojan kiitos siskoni on turvassa, eikä yksin kotona tunnemyrskynsä kourissa.

Minä tulin vanhemmilleni yöksi, että ahdistus hieman lientyisi. Niin kävi. Tuntuu, että olen myös jälleen saanut niitä kuuluisia oikeita kysymyksiä päähäni:

Mitä voin tehdä toisten puolesta?

Mitkä polut ihmisten on kuljettava yksin?

Kuinka tuen toista tuputtamatta apuani liikaa?

Missä menevät minun jaksamiseni rajat?

Kuuluuko ihmisen uhrata oma jaksamisensa toisten selviytymisen puolesta?

Vastaukset jätän seuraavan valoisamman aamun huoleksi.

Kynttilät syttyvät

Tulee taas syksy, talvi ja pimeä. Kaamosmasennus on surun päälle aina painava taakka, pimeydessä on vaikeampi nähdä valoa kuin koskaan. Siksi ovat kynttilät.

17.11. ympäri Suomea järjestetään jälleen kynttilätapahtumia itsemurhan tehneiden muistoksi. Useilla paikkakunnilla tapahtumaan liittyy kirkollinen osuus ja kynttiläkulkue. Vuosi sitten seisoin Helsingissä Kolmikulman puistossa ja katsoin lepattavia liekkejä. Hetken tiesin, etten ollut yksin.
Kynttilätapahtumat Facebookissa

Jos ulos lähteminen tuntuu vaikealta, kynttilän voi sytyttää myös kotona. Ikkunalle tai nettiin. sytytakynttila.fi on sivusto, jonne kuka tahansa voi käydä sytyttämässä kynttilän, ja muut ihmiset voivat käydä sytyttämässä viestiin osaanottokynttilöitä. Lohduttava, yhteisöllinen sivusto ja kaunis ajatus.

Minulla on tänään jälleen koti-ilta. Sytytin jo ennen hämärtymistä parvekkeelle lyhtyyn kynttilän ja sisälle tuikkuja. Eivät ne kylmää iltaa lämmitä, mutta mieltä ehkä.

 

"Ethän pelkää pimeää,

siel on monta kynttilää" 

Bussin ikkunasta

Kotini ja keskustan välillä kulkevat bussilinjat kulkevat parhaan ystäväni kuolinpaikan ohitse. Kaksi kertaa päivässä istun, kuuntelen käynnkän radiota ja tuijotan metallista aitaa, johon hän ripustautui kaulahuivistaan. Katson ihmisiä, jotka seisovat aidan edessä bussipysäkillä ja koen vastustamatonta halua kiljua ääneen.

Tapasin erään uuden ihmisen vähän aikaa sitten. Hänet, joka myöskin ripusti itsensä johonkin. Näin hänet viimeisen kerran parhaan ystäväni kuolinpaikalla, hän tahtoi viedä sinne kynttilän. Hän itki avoimesti, kun sytytimme kynttilämme syksyn ensimmäisenä päivänä. Oli kylmää ja tuuli, minä halasin häntä ja sanoin ajatukseni ääneen: yritäthän sinä pysyä hengissä?

Hän varmasti yritti, en epäile sitä hetkeäkään. Hän yritti kaikkensa. Aina kovinkaan yritys ei vain riitä. Kaikesta huolimatta olen onnellinen, että sain tavata niin inspiroivan, ihmeellisen ihmisen. Siitäkin huolimatta, että sydämeni särkyy, kun ajattelen hänen läheisiään. Hänen parasta ystäväänsä.

Nykyään, kun bussi ajaa sen paikan ohitse, minä näen heidät molemmat. Parhaan ystäväni sitomassa kaulahuiviaan aitaan aamuyöllä. Uuden, lyhyeksi jääneen tuttavuuteni vilkuttamassa bussilleni hämärtyvässä illassa, kasvoilla vielä äsken sanotut lupaukset tulevista tapaamisista. Lupauksen siitä, että aikaa on.

Minä pelkää enemmän kuin koskaan uusia soittoja ja viestejä, joissa kuulen jonkun kuolleen. Olen väsynyt, päätäni särkee jatkuvasti. Kuljen varpaillani. Minun ja maailman välissä on jälleen tuttu sumu.

Miten tämän kaiken kuoleman voi kestää? Miten voin tuntea enää mitään yhteyttä ihmisiin, jotka eivät tiedä, mitä suru on? Miten voin lakata pelkäämästä? Miten voin kestää kaiken sen väärän, mitä näen ja kuulen? Miten voin valaa uskoa keneenkään, jos en aina onnistu siinä edes omalla kohdallani?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Ainakin tänään, ainakin nyt.

Selviytymisen edellytykset

Minun on vaikeampi kirjoittaa. Vaikeampi, eli siis tilanne on jotenkin muuttunut entisestä. Minä olen löytänyt jonkinlaisen rauhan ja maailmankuvan, jota luulen voivani seurata. En tiedä, miksi tältä tuntuu juuri nyt, kun jälleen yksi ystävä on riistänyt henkensä ja syksyn illat pimenevät. Pahimmat pelkoni käyvät toteen ja maailma tuntuu suistavan minua tieltä sitä mukaan, kun luulen päässeeni jaloilleni. Ehkä niin tulee taas tapahtumaan, en tiedä.

Olen ajatellut paljon sitä, miksi toiset ihmiset "pääsevät yli" ja toiset eivät.

Ensinnäkin, jo se, että ajattelee pääsevänsä yli, jarruttaa suruprosessia. Se antaa surusta sen kuvan, että se on ylitettävä este, jonka jälkeen voi palata jälleen samalle tasolle, missä ennen oli, ja jatkaa matkaansa. Näinhän asia ei todellisuudessa mene, vaan suru ja sen aiheuttaneet tapahtumat kulkevat mukanamme koko elämän ajan. Ne muuttavat meitä, tunteitamme ja ajatuksiamme koko elämämme ajan. Ei ole paluuta, ja jos sellaista odottaa, saa odottaa ikuisesti.

Toiseksikin, vertaistuki on korvaamatonta. Minulla on ollut aivan uskomaton, surun kautta yhdistynyt ihmisten piiri ympärilläni, suruperhe. Suru on aina yksilöllistä, mutta usein polut ovat hyvin lähekkäin. Sen verran lähekkäin, että toisiaan voi pitää kädestä kiinni tällä raskaalla matkalla kohti tuntematonta.

Kolmanneksikin ihmisen täytyy hyväksyä tapahtunut. Jos ei pysty muodostamaan mielessään kuvaa tapahtuneesta, sellaista, jonka voi itse hyväksyä, tapahtuma kummittelee mielessä. Jos ihminen voi löytää sisimmästään ymmärrystä ja hyväksyntää itsemurhan tehnyttä kohtaan ja myöntämää oman rajallisuutensa tapahtumien kulussa, hän on mielestäni ottanut tärkeän askeleen. Itsesyytöksiin ja jossitteluihin on helppo hukkua koko eliniäkseen.

Neljänneksi selviytymiskeinoksi haluan nostaa itseään suurempien ajatusten löytämisen suruprosessin varrelta. Jos ihminen vain lukittautuu omaan maailmaansa, henkisesti erakoituu muista ihmisistä ja maailmasta, hänen on varmasti vaikea löytää lohtua. En tarkoita, että suruprosessissa jokaisen tulisi tulla uskoon tai hurahtaa horoskooppeihin, vaan että on erittäin lohduttavaa löytää itseään ja omaa suruaan suurempia ajatuksia matkan varrelta. Ovat ne sitten aatteita, enkeleitä, uskontoja, maailmankatsomuksia, kulttuureja, elämän tarkoituksia tai oivalluksia fysiikasta. Ihmiselle tekee hyvää asettaa omaa suruaan ja sen syitä suurempaan kuvaan, silloin ei tunne olevansa niin yksin.

On niin monia asioita, joita voisin tähän kirjoittaa, mutta lopetan tähän. Mitä mieltä Sinä olet?

Elämän puolesta

Olen jälleen kasvokkain sen kanssa. Sen, jolla ei ole hahmoa, mutta joka säälimättä tulee ja vie omansa. Kuolema ei tule kysymään, onko juuri nyt hyvä hetki. Se ei varmista ystäviltä ja tutuilta, ottaako liikaa pois aivan väärällä hetkellä. Tällöin sille ei jäisi mitään, sillä kuolemalle on hyvin harvoin oikeaa hetkeä.

Kuulin eilen suru-uutisen. Jälleen yksi ihminen on menettänyt parhaan ystävänsä, ja minä lupauksen tulevasta. Lupauksen tulevista tapaamisista ja tutustumisesta, lupauksen tulevaisuudesta.

Minä olen pohjattoman surullinen. Olen niin surullinen, että täältä lähtee niin moni. Surullinen, koska en voi estää sitä. Onttona ja voimattomana minä tunnen itseni niin pieneksi ja heikoksi kaiken tämän edessä. Minua pelottaa. Ei samalla, kauhealla tavalla, kun silloin, kun auto lähtee luistamaan liukkaalla tiellä. Minua pelottaa, kuin pientä lasta pelottaa, kun aikuiset tappelevat. Minä tuijotan eteeni silmät suurina ja puristan polvet lähemmäs rintakehääni. En aivan uskalla liikkua. Sydämeni ei pamppaile nopeammin, vaan entistä hitaammin.

Minulla oli hyvin nöyrä yö ja päivä. En ole uskaltanut toivoa, kun että kukaan ei nyt hetkeen kuolisi. Minä tahdon, että ihmiset pysyvät hengissä, tahdon, että voin luottaa siihen. Haluan luottaa siihen, että kaikki eivät valitse kuolemaa ja tahdon uskoa, että voin itse valita elämän niin kauan, kun se on mahdollista. Kunnes kuolema raahaa minut pois niin, että edelleen kynsin lattiaa. Minä tahdon tahtoa elää niin raivokkaasti, ja tahdon, että läheiseni tekevät myös niin.

Olen tutkinut omia ajatuksiani suru-uutisesta. Olen löytänyt surua, pelkoa, epäuskoa ja turhautumista. Olen myös löytänyt rauhaa, jota en tiennyt sisälläni olevan. Alun kuoleman hyväksymiseen, paikan, josta pelko on kadonnut, mutta jossa halu taistella on syttynyt. Siellä en vapise surusta ja itsesäälistä, vaan olen surullinen hänen kohtalonsa puolesta. En ole epätoivoinen, vaan jaksan toivoa tulevalta jotain parempaa. En ole turhautunut, vaan näen selkeästi oman rajallisuuteni. Sitä rauhaa minun on ruokittava.

Minä olen niin pahoillani hänen puolestaan, ja sen ajan puolesta, jota hänellä ei koskaan ole. Meillä ei koskaan ole. Se on surullista, katsoo sitä mistä päin tahansa. Minä haluan silti ajatella, että opin tämän jälkeen rvostamaan elämää enemmän ja vaalimaan sitä aikaa, joka minulla on vielä käytettävissäni. Kuka tietää, koska minunkin aikani loppuu kesken, ja kuolema päättää tulla lähemmäs kuin koskaan?

Do not go gentle into that good night,

Old age should burn and rave at close of day;

Rage, rage against the dying of the light.

Though wise men at their end know dark is right,

Because their words had forked no lightning they

Do not go gentle into that good night.

Good men, the last wave by, crying how bright

Their frail deeds might have danced in a green bay,

Rage, rage against the dying of the light.

Wild men who caught and sang the sun in flight,

And learn, too late, they grieved it on its way,

Do not go gentle into that good night.

Grave men, near death, who see with blinding sight

Blind eyes could blaze like meteors and be gay,

Rage, rage against the dying of the light.

And you, my father, there on the sad height,

Curse, bless, me now with your fierce tears, I pray.

Do not go gentle into that good night.

Rage, rage against the dying of the light.

- Dylan Thomas

Muisto

Aurinko paistaa. Haluaisin kiroilla ja huutaa. On satanut monta päivää, kai jo monta viikkoa. Miksi juuri tänään, juuri nyt, pitää paistaa aurinko?


En ole aivan varma, missä siunauskappeli sijaitsee. Korkokengillä on vaikea kävellä hiekkatiellä. Laitoin ne kuitenkin, sinun kunniaksesi. Sinun kunniaksesi minulla on myös risti kaulassa. Ja uusi mekko. Sellainen, josta sinä olisit pitänyt. Tämä on viimeinen asia, jonka voin sinulle tehdä. Tämä päivä. Sinun ruumiisi siunaus tulee olemaan sitä, mitä elämäsi ei koskaan ollut: kaunis ja rauhallinen.

Siunauskappeli on aivan tavallisen näköinen. Kävellessä seuraani liittyy muitakin nuoria. Ihmisiä, joita olen nähnyt viimeksi yhdeksännen luokan päätösjuhlassa. Muutama ihminen, joita en ole koskaan nähnyt. Keitä he ovat? Kuka sinä olit heille? Kuka sinä olet heille nyt? Juttelemme hetken ulkona, joku polttaa tupakan. Lopulta astumme sisään ovista.

Ovella odottaa kämppiksesi, isosiskosi paras ystävä. Hän on niin pieni, niin pieni. Halaamme pitkään, alan vihdoin itkeä. Olen niin surullinen hänen puolestaan. Sinunkin puolestasi; näen valkoisen arkkusi ovesta. Siunauskappelin katossa on ikkuna, koko tila kylpee auringonvalossa. Minä tiedän, mitkä vaatteet sinulla on päälläsi arkun sisällä. Siistit, kauniit vaatteet, äitisi kertoi minulle.

Hän istuu siunauskappelin ensimmäisellä rivillä, sinun äitisi. Minulla on kömpelö olo, kannan käsissäni syntikkaa. Siunauskappelilla ei ollut pianoa, muistan ajatelleeni, miten outoa se oli. Nyt ajattelen vain, että haluan halata ja lohduttaa äitiäsi. Minä haluan sanoa hänelle, että asiat järjestyvät. Minä haluan sanoa, että sinä rakastit häntä. Sen sijaan minä vain halaan häntä hiljaa.

Laitamme syntikan kiinni, kaikessa hääräämisessä on jotain koomista, kun sinä makaat aivan vieressä kuolleena arkussa.

Menemme istumaan aivan eteen sivulle. Minä ja ystäväni. Hän on luvannut säestää lauluani koskettimilla. Olemme harjoitelleet myöhään yöhön, mikään ei saa mennä pieleen. Ystäväni ärsytti sinua yläasteella paljon. Mietin usein, johtuiko se siitä, että olit mustasukkainen, kun minulla oli toinenkin hyvä ystävä? Ystäväni puristaa kättäni lujasti ja kyyneleet alkavat valua hänen poskilleen. Hän ei ole pystynyt vuodattamaan ennen hautajaisia kyyneltäkään.

Isosiskosi tuo arkkusi päälle kauniin kukkalaitteen. Siinä on sinistä ja valkoista, se on uskomattoman kaunis. Siskosi on myös uskomattoman kaunis pitkine vaaleine hiuksineen. Hän halaa äitiänne pitkään ja lujasti, tyynnytellen. Minä olen murheen murtama hänen puolestaan. Hän on menettänyt pikkusiskon. Pienen siskonsa, sinut.

Isoäitisi alkaa nyyhkyttää kovaan ääneen. "MUN ON NIIN IKÄVÄ!" hän parkaisee nyyhkytyksen lomasta. Monet yhtyvät itkuun, hiljaa tai äänekkäämmin. Huutaen sisimmässään hänen kanssaan. Katson mykistyneenä surullisia kasvoja, niitä on niin paljon. Kaikki ovat niin nuoria. Ihmiset ovat ottaneet oven ulkopuolelta käteensä suuret, valkoiset ruusut. Urut soittavat Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -melodiaa.

Pappi astuu esiin ja alkaa puhua. Laulamme virren, Päivä vain ja hetki kerrallansa. En voi laulaa. Yritän kyllä, mutten pysty. Tuijotan arkkuasi, ajattelen, miltä näytät. Ajattelen, että jätän hyvästit. Pappi puhuu sinusta, hän pyyhkii kyyneleitä. Pukee sanoiksi meidän järkyttyneet ajatuksemme. Sinut siunataan, tulee meidän vuoromme. Tuijotan arkkuasi ja laulan sinulle. Tarkoittaen joka ikistä sanaa. Katson välillä kappelin ihmisiä, sinun läheisiäsi. Itkeviä kasvoja, tuttuja ja vieraita.

Laulumme jälkeen rippileirisi isonen pitää puheen. Olette säilyneet ystävinä kaikki nämä vuodet. Puhuit hänestä aina kuin veljestä, ja nyt hän puhuu sinusta, kuin siskostaan. Kyyneleet eivät enää taukoa hetkeksikään. En pysty laulamaan seuraavaa virttä. Ystäväni puristaa kättäni vieressäni ja välillä kiertää kätensä ympärilleni.

En muista, koska laskimme kauniit valkoiset ruusut arkullesi. Muistan vain, miltä se näytti. Kukaan meistä ei ollut ollut hautajaisissa ennen, emme tienneet järjestyksestä mitään. Tasaisena virtana valkoiset ruusut kantajineen kulkivat arkulle ja jättivät viimeiset hyvästit. Minä ajattelin mielessäni, että sinä veit palan minusta mukanani. Hoin sitä lausetta mielessäni taukoamatta edetessäni arkullesi ja laskiessani kukan. Ihmiset sanoivat niin monia kauniita asioita.

On kummallista, kun tilaisuus loppuu. Me kävelemme ulos syntikan ja jatkojohtojen kanssa. Sinä jäät. Minä katson vielä taakseni, valossa kylpevää valkoista arkkua. Onko minun pakko jättää sinut tänne?

Ulkona aurinko paistaa ja ihmiset halaavat toisiaan minne ikinä katsonkin. Halaan tuttuja ja ystäviä, itken lisää. Sijoitan mielessäni ihmisten kasvoja kertomiisi tarinoihin, tunnistan muutamia. Minut kutsutaan musitelemaan sinua ravintolaan illalla. En aio tulla, en tunne kuuluvani joukkoon. Eivät sinun ystäväsi tiedä minusta juuri mitään, ja minä tiedän heistä aivan liikaa. En jaksa ajatella sitä tänään.

Löydän ystävän, joka lupaa ajaa minut kotiin. Päätäni särkee ja valo sattuu silmiin. Silti en enää halua huutaa sille. Kaikki on niin kaunista, että sydämeeni sattuu. Sinä olet nyt jossain muualla.

Positiivinen palaute

Minä olen ymmärtänyt positiivisen palautteen ja kiitoksen arvon. Olen alkanut kiittää ihmisiä enemmän, kertoa ihmisille pieniä, mutta todellisia kehuja. Se on mukavaa.

Tänään tein jotain, mitä minun on pitänyt lukioajoista asti tehdä. Kirjoitin toimittajalle, joka on kirjoittanut mielettömiä kolumneja päivieni iloksi jo vuosia. Kirjoitin hänelle, miten kiitollinen olen niistä upeista ajatuksista, joita hän on upeilla kirjoituksillaan minulle välittänyt. Toivoin, että hän kirjoittaisi kirjan. Sillä minä todella toivoisin, hän kirjoittaa hyvin ja kekseliäästi, ja minä lukisin mielelläni pidempiäkin tekstejä häneltä.

Sain mukavan vastauksen.

Tähän jää koukkuun. Välillä, kun olen töissä, kehun asiakkaan silmälaseja, huivia tai laukkua. Vain, jos todella tarkoitan sitä, mutta kuitenkin. Olen alkanut kertoa ihmisille, miten mielettömiä tyyppejä he minusta ovat. Kiitän kovaan ääneen ihmisiä, jotka pitävät minulle ovea auki kauppakeskuksessa tai jotka antavat minulle tietä ruuhkabussin käytävällä.

Välillä tunnen itseni aivan hölmöksi. Aivan, kuin antamani kehut ja kiitokset jotenkin menettäisivät merkitystään, kun jakelen niitä niin paljon. Mutta eihän se niin mene. Miksi ihmeessä menisi? Jos kerran jokainen sana, jonka sanon, on totta?

Jos meidän pitää nykyään olla niin pirun rehellisiä joka ikisestä asiasta, miksi emme voisi olla rehellisiä myös toistemme hyvistä puolista ja kiitollisuudesta?

Kehu tänään ihmistä, joka sen ansaitsee. Kiitä ystävää, joka on pitänyt sinua pystyssä menneisyydessä. Kiitä perheenjäsentä. Kerro tutulle, kuinka mieletön ihminen hän on, ja että haluaisit tutustua paremmin. Kerro, miten hyvältä jonkun toisen kehu tai kiitos tuntuu.

Syksyn ensimmäinen päivä

Se alkoi, se oli ja se meni. Syksyn ensimmäinen päivä. Minulle se oli eilen.

Minä tapasin eilen ihmisen, uuden ystävän. Se oli ihmeellistä. Kohdata joku niin aidosti ja välittömästi. Syksyn ensimmäisenä päivänä, kun Helsingissä tuuli ja pelkkä huppari et pystynyt pitämään tuulta poissa. Lämmin tapaaminen kylmässä syysillassa.

Me veimme kynttilän parhaalle ystävälleni hänen kuolinpaikalleen. Kuljen siitä nykyään ohi bussilla usein ja ajattelen häntä. Siitä on ollut niin pitkä aika, kun olen viimeksi saanut esitellä hänet uudelle ihmiselle, kertoa hänestä niin paljon, kuin eilen.

Mitä minä kertoisin hänestä?

Hän oli niin hurmaava, että sitä on vaikea käsittää. Hän sai puhuttua itselleen kyydin moottoriveneellä tai pyörän tarakalla täysin ventovieraalta ihmiseltä minuuteissa.

Hän oli oman elämänsä päähenkilö, hänelle sattui ja tapahtui jatkuvasti.

Hän tuntui aina tietävän enemmän, kuin me muut. Olen ymmärtänyt sen osittain vasta jälkeenpäin. Hän ajatteli suuria asioita ennen monia muita, jo teininä, jo lapsena. Osan hänen sanomisistaan olen todella ymmärtänyt vasta nyt, kun olen itse joutunut perimmäisten kysymyksien äärelle.

Hän oli hengellinen. Ei niinkään uskonnollinen, vaan hengellinen. Hän uskoi, että maailmassa on meille merkkejä, joita me vain emme tarpeeksi usein näe ja seuraa. Hän uskoi vahvasti intuitioon ja enneuniin. Minä ohitin kävin sellaiset keskustelut hänen kanssaan aivan liian nopeasti, pysähtymättä. Hän tiesi ja hyväksyi sen.

Hän oli minulle niin rakas, että sitä on vaikea käsittää.

Koska nyt on syksy, minä saan polttaa kynttilöitä. Laitoin parvekkeelle lyhdyn ja keskelle pöytää ison kynttilän ja istuin pitkästä aikaa tietokoneelle vastaamaan vihdoin kaikkiin kommentteihin ja kirjoittamaan oikealla tietokoneella. Pian puhallan kynttilät sammuksiin ja ajattelen parasta ystävääni, sekä sitä vaikutusta, joka hänellä on edelleen maailmaan. Kuinka vaikuttava on jopa se aukko, jonka hän jätti. Se koskettaa ihmisiä, joita hän ei koskaan tavannut. Hänen poissaolonsa, puuttumisensa.

Minä ajattelen myös jokaista ihmistä, joka harkitsee itsemurhaa. Niitä noin kahta tai kolmea ihmistä päivässä, jotka toteuttavat tekonsa. Minä haluaisin puhaltaa heihin sen liekin, jonka puhallan kynttilästä pois.

Haluaisin puhaltaa heihin sen hillittömän uteliaisuuden, jakamattoman huomion, jonka ympärillämme oleva maailma ansaitsee.

Sillisalaatti

On ollut kiire, en ole ehtinyt kirjoittaa. En ole ehtinyt ajatella, enkä pysähtyä. En edes nukkuessani, unet ovat vain vieneet minut toisiin todellisuuksiin jatkamaan askareitani.

Nyt olen pysähtynyt. Istun lattialla vanhassa huoneessani vanhempieni talossa ja ajattelen menneitä päiviä. Niin paljon on taas tapahtunut.

Tiistaina oli kansainvälinen itsemurhien muistopäivä. Englanninkielinen nimi, Suicide Awareness Day kuvaa päivää minusta paremmin. Itsemurhien tiedostamisen päivä. Kuljin läpi päivän sanomatta asiasta mitään. Illalla vein kynttilän parhaan ystäväni kuolinpaikkaan, seisoin siellä hiljaa jonkin aikaa, puhuin hänelle mielessäni. Kun lähdin pois, eräs ohi kulkeva nainen pysähtyi hetkeksi katsomaan laittamaani hautakynttilää mietteissään. Ajattelin, että on parempi, ettei hän tiedä, että minun parhaan ystäväni ruumis on roikkunut siinä. Se tieto on minullekin välillä liikaa.

Keskiviikkona tapasin opiskelukavereita. Heillä menee hyvin, olen onnellinen siitä. Lähintä opiskelukaveriani en saanut kiinni, mutta se ei ole tavatonta. Hän ei tullut paikalle.

Torstaina olin esiintymässä opiskelijatapahtumassa. Olen ehkä ihastunut. Silti aivan liian vahvana jossain mielessäni huutaa tyttö, joka ei halua tulla satutetuksi. Kuvitella olevansa toiselle tärkeämpi kuin onkaan. Se ääni, joka menee asioiden edelle, kun minulla on vasta ihania perhosia vatsassa. Aloin myös sopia tapaamista ihmisen kanssa, jonka todella odotan tapaavani. En tiedä, koska olen viimeksi odottanut ihmiseen tutustumista näin paljon. En pitkään aikaan.

Perjantaina kuulin, että opiskelukaverini ei ollut vastannut kännykkäänsä, koska oli ollut sairaalassa. Joudun jatkuvasti muistuttamaan itselleni, että jokaisen on itse löydettävä itsearvostuksensa ja tahtonsa selvitä ja elää. Joudun muistuttamaan itseäni siitä, sillä en vielä osaa uskoa sitä. Huoli tukehduttaa minua jatkuvasti. En vain voi tehdä enempää, kuin olla läsnä. Siihen minun on uskottava.

Lauantaina sisustin uutta kotiani, ostin käytettyjä huonekaluja. Pöydän ympärille neljä erilaista valkoista tuolia. Minun näköisiäni, sekalaisia. Matkasin yöllä töistä kotiin hitaasti ja kiertoteitä. Nuori poika sammui yöbussissa olkapäätäni vasten. Kysyin, millä pysäkillä hän jäisi, ja annoin hänen nukkua sinne asti. Talutin hänet ulos bussista ja toivoin, ettei hän kännipäissään tekisi koskaan tyhmä päätöksiä.

Tänään on taas viidestoista päivä. 14 kuukautta hänen kuolemastaan. Heräsin ikävään, ja kuljin siinä koko päivän. Toivoin aktiivisesti mielessäni voimia opiskelukaverilleni, jolla on vaikeaa. Toivoin kaikille ihmisille voimia toivoa parempia aikoja. Toivoin ymmärrystä toisiamme kohtaan tässä maailmassa, jossa ymmärryksen määrä tuntuu vain vähenevän. Toivoin, että oppisin vielä sietämään tätä ikävää ja oppisin vaalimaan ja jakamaan muistoja meidän kahdenkeskisistä hetkistämme sen sijaan, että ajattelen niiden olevan nyt vain minun harteillani, kun hän on poissa. Toivon, että joskus vielä näen itseni, kuten hän minut näki.

Toivon kärsivällisyyttä tuleviin viikkoihin, kun olen sitä kerran menneeseenkin löytänyt.

Ahdistus

Ahdistus on uutta ja erilaista nykyään.

Se tulee aivan selittämättä, koska tahtoo. Juhlissa. Yhtäkkiä huone on täynnä ihmisiä, ja minä olen yksin heidän keskellään. He puhuvat, tanssivat ja nauravat, ja minä vain tuijotan. Liikun rytmissä, niin kuin hetkin, kunnes en enää kestä, ja lähden ulos. Raittiiseen ilmaan. Lähden vähin äänin, kiitän juhlista tapahtuman Facebook-seinällä. Syytän aikaisesta lähdöstä tätä alkavaa nuhaa, tai väsymystä, tai koulutöitä.

Kun tuttava tulee käymään. Hän vilkaisee parhaan ystäväni valokuvaa, muttei sano mitään. Ilta on menetetty. Minä hymyilen muovista hymyä ja kyselen kohteliaasti hänen elämästään. Väistän kysymykset omasta elämästäni taitavasti ja harkitusti, menen lukkoon. Ei puhuta hänestä sitten, jos sinä et halua. Ei puhuta minun toisesta puolikkaastani, joka on siunattu ja tuhkattu. Ei puhuta minusta, sitten.

Yksin. Kun olen touhunnut koko pitkän päivän, rojahdan tyytyväisenä istumaan. Ja mitä sitten? En voi mennä nukkumaan, on liian aikaista. Luin uuden kirjanikin loppuun aamulla. Miksi tein niin? Ehkä joku tulee käymään. Mitä minun pitäisi tehdä, kun en voi olla itseni kanssa, vain olla?

Sitten on hetkiä, kun ahdistus katoaa. Parhaan ystäväni isosiskon kanssa. Hän on niin rehellinen, minä ihailen sitä. Parhaan ystäväni entisen kämppiksen kanssa. Hän näkee ihmisten läpi. Parhaan ystäväni äidin kanssa, joka näkee kaiken läpi ja yli ja poikki. Muutaman ystävän kanssa.

Minä en osaa enää teeskennellä. En osaa enkä jaksa. Minä olen onnellinen, murheellinen, henkeni on salpaantunut, oloni on tuskainen, toisinaan olen hyvin vihainen. En enää ole "ihan ok", iloinen, harmistunut tai ärsyyntynyt. Silti teeskentelen niin toisinaan. Silloin lihakseni jännittyvät, pääni sumenee ja lopulta havahdun seuraavana aamuna ohimosärkyyn, kun olen narskutellut hampaitani koko yön.

En tahdo enää teeskennellä, haluan vain olla minä. Haluan, että ahdistus katoaa.

Kauneus

Lähden tänään pää edellä pusikkoon ja alan kirjoittaa, vaikka en vielä tiedä mistä. Minä tahdon kirjoittaa teille siitä kauneudesta, mitä maailmassa näen. Minä puhun niin pienistä, kuin suuristakin asioista. Olen puhunut monen parasta ystävääni surevan ihmisen kanssa siitä, miten suuren surun aikana ja sen jälkeen on herkistynyt asioille: hengellisyydelle, toisten tunteille, surulle ja kauneudelle.

Minä koen edelleen näkeväni kauneutta herkemmin nyt, kuin ennen parhaan ystäväni itsemurhaa. Se riisui minut kaikesta siitä, mitä olin ympärilleni kasannut aikuistuessani. Yhtäkkiä kuljin eteenpäin kuin lapsi, huomaten kummallisia asioita, muistaen ne kuin valokuvina. Ensimmäisen kerran todella huomasin sen, kun kuljin yliopistolta kotiin keväällä ja katsoin sulavaa lunta ja siitä muodostuvia pieniä puroja, jotka juoksivat ihmisten jalkojen alitse, uurtaen itselleen pienen pieniä kulkureittejä hiekkaan. Minä pysähdyin keskelle hiekkatietä ja nauroin ääneen ihastuksesta. Tuntui, kuin en koskaan olisi nähnyt mitään niin ihmeellistä. Toiset ihmiset tuijottivat, joten jatkoin kävelemistä, sisälläni veden keväinen leikki, rinnallani se pienen pieni puro, joka ei kestä montaa päivää.

Ulkomailla huomasin kuuntelevani ihmisiä aivan uudella tavalla. Minä imin itseeni heidän elämäntarinoitaan, heidän hymyään. Minä halusin painaa heidät sydämeeni osaksi matkaani. Ihmiset olivat kauniita, heidän tarinansa olivat kauniita. He kertoivat ikävästään kotia kohtaan, ne ihmiset, jotka olivat olleet matkallaan jo vuoden päivät. Heidän varovainen hymynsä kosketti tällaista paljasta ihmistä, kun he kertoivat, miltä heidän kotonaan näyttää. Kuinka he tuijottivat ulos ikkunasta, ja mielessään kuitenkin kiipeilivät vuorilla tai uivat järvessä tai halasivat tyttöystävää. Se oli niin kaunista, kohdata ihmisiä niin vähän aikaa ja saada nähdä heistä niin paljon.

Eilen. Eilen oli kaunis päivä. Aamulla pesin pyykkiä ensimmäisellä pyykkivuorolla kerrostalon pyykkituvassa. Aurinko nousi ja nurmikko oli yön jäljiltä märkä. Kun pyykit pyörivät koneessa, minä menin keittämään kahvit ja istuin parvekkeelle. Ulkoilma oli raikas ja viileä, ja aurinko kipusi jatkuvasti korkeammalle. Kun hain pyykit, törmäsin naapuriin. Puhuimme vartin verran ihanasta aamusta. Hän kiitti juttuseurasta, sitä ei kuulemma liikaa ole. Hänen hymynsä oli ystävällinen.

Päivällä törmäsin tuttuun, joka oli löytänyt elämänsä rakkauden kesällä. Hän huokui sitä, varmuutta ja tyytyväisyyttä. Rakkautta. Illalla kävin tyhjentämässä vanhan asuntoni kellarikomeron pikkuveljieni kanssa. Ulkona aurinko laski ja maalasi kaiken oranssiksi. Ilmassa lentelivät kesän viimeiset hyönteiset ja puiden siemenet. Miten etuoikeutettua nähdä sellainen maisema. Uudessa kodissani sain katsoa, kuinka pikkuveljet leikkisästi kinastellen kävivät läpi kuulumisensa ja valtavan innostuksen vallassa kiinnittivät riippukeinun parvekkeelleni. Kun he lähtivät, minä rojahdin riippukeinuun ja sain silmieni eteen tähtitaivaan. Siinä minä riipuin ja ajattelin kauneutta.

En tiedä, saatteko te kiinni siitä pohjattomasta, syvästä kauneudesta, jota otsikollani hain sen kirjoittaessani. Sitä on kaikkialla, kun vain katsoo, herkistyy sille. Lapsena sen näkee jokainen, minä ainakin näin. Herkemmin, kuin koskaan lapsuuteni jälkeen. Silloin kukaan ei vielä ole onnistunut iskostamaan meihin ajatusta siitä, ettei saa jäädä tuhlaamaan aikaa keskelle hiekkatietä purojen takia, että vieraille ihmisille ei voi puhua, eikä heihin saa luottaa. Että jokainen aamu on ihan nätti, ja ilta. Että tähtitaivas ei kaupungissa näytä miltään. Lapsena me vielä osaamme nähdä. Minä olen aika onnellinen, että osaan nähdä taas.

P.S. Olen jälleen mobiililaitteen varassa, enkä voi vastata kommentteihin, joita minulle on tullut. Vastaan kaikkiin ensi viikolla!

Kotona

Minun kotonani soi musiikki jatkuvasti. Täällä asiat ovat sellaisessa järjestyksessä, johon minä olen ne lattanut; hieman hassun näköisesti, mutta minulle juuri täydellisesti. Minun kotini ei ole Ikeasta, vaan kaikkialta. Täällä käytetyt huonekalut saavat uuden elämän.

Minun kotini ovet ovat aina auki. Ystävä on aina tervetullut istumaan iltaa tai nukkumaan yöksi sohvalle. Isompikin porukka on tervetullut.

Minun kotonani seinät ovat täynnä kuvia asioista, joita rakastan. Halpoja, vanhoja julisteita, ei kalliita tauluja. Itse kehystettyjä valokuvia ja postikortteja. Minua ei hävetä pitää minulle tärkeitä asioita esillä.

Kodissani tunnen olevani turvassa. Tämä on minun turvapaikkani maailmassa, minun oma koloni johon kömpiä, kun maailma ei ole puolellani. Täällä minä voin hautautua nojatuoliin ja ottaa lempikirjani hyllystä.

Minä muutin, ja yhtäkkiä, täysin uudessa ja vieraassa paikassa, minä olen vihdoin kotona.

Viesti menneisyydestä

Minulla on ollut aivan kauhea viikko, ja olen aivan lopussa. Tulin tänään vanhempieni kotiin tutkailemaan viime muutossa minulta tänne jääneitä käyttökelpoisia tavaroita. Eräästä hyllystä löysin kasan vanhoja papereita ja valokuvia; ripariraamattua, pääsylippuja ulkomailta, valokuvia ala-asteen viimeisestä päivästä. Ja kirjeen. Kuin tilauksesta.

Minä ja paras ystäväni kirjoitimme toisillemme vuonna 2005 kirjeet vuodelle 2009, emmekä avanneet niitä ennen sitä.

"2005 "Possulta", toivon et tunnetaan viel 2009 (USKON NIIN) <3:llä xxxxx.

Sä oot tosi kiva koska: sun kanssa voi puhua ihan mistä vaan. Sä oot ymmärtäväinen. Sä oot hauska. Sulla on mahtavia ideoita. Heti kun aloin olemaan sun kanssa mun numerot nousivat. Sä "innostutit mua kouluun".

Ja _yleensä_ tällaisissa kirjeissä annetaan hyvää palautetta, mutta tää ei oo "yleensä kirje"! Sä et sano asioita tarpeeksi suoraan.... Mä tarkotan että esität pitäväs henkilöstä josta et pidä (paitsi Nina, englannin maikka xD). Sulla oli _karmea_ tyyli _ennen_ kun _mä_ stailasin sut (sorix). Mut nyt ei tuu muut huonoo mieleen ;P

Terveisin: Xxxxx <3:llä Xxxxx, Onnea loppuelämään!"

Ja toisella puolella:

"Me oltiin 2,5 [luokalla] kun tulin... Ei mitään hyviä ystäviä

3-n.4 me suurin piirtein riideltiin

5 olit mukiin menevä ystävä

6 sä oot mahtava tyyppi!

SÄ oot auttanu mua kun mulla on ollu vaikeeta

SÄ oot yhtä hyvä kuuntelija ku puhuja (se on tärkeetä)

SÄ oot ilonen, siis yleensä, ja jos sä valitat mä piristän tai sitten me molemmat itketään ja kun katotaan toisiamme (samalla ku itketään) me aletaan molemmat nauraa kun me näytetään niin tyhmiltä!

Sanasi on unelmani,

Unelmani ovat lakini,

Tahtosi on tahtoni,

Käskysi ovat tekoni

Hauskuutesi on hauskuuteni

Oma yksityisyys pitää tietty olla...

SÄ oot niin kiva"

Ikävästä ja yksinäisyydestä

Ikävä on ollut valtava monta päivää. En tiedä, miksi juuri nyt. Ehkä nyt tarvitsisin ystävää, kun muutto lähenee. Olen nähnyt vain muutaman ihmisen Suomeen paluuni jälkeen, loput eivät ole soittaneet.

Eilen yritin, yritin tosissani. Oli vapaapäivä ja päätin haluavani yliopistolle lounaalle. Lähetin viestejä ja soitin puheluita, mutten saanut lounasseuraa. Söin lounaan yksin kotona. Ehkä kahville sitten? Ei vastauksia. Illaksi menin ystävän uuteen asuntoon auttamaan remontin viimeistelyssä siskoni kanssa, se oli mukavaa. Silti minua hieman ahdisti. Minne elämäni ihmiset ovat kadonneet?

Kun poikaystäväni vuosi sitten jätti minut, tilasimme reili-kaverini kanssa hetken mielijohteesta Cosmopolitan-lehdet. Se on ollut hauskaa ajanvietettä partioretkillä ja aamukahvin äärellä parvekkeella. Elokuun lehdessä oli (hassun naiivi) juttu siitä, mitä tehdä, jos tuntee jäävänsä kaveriporukassa ulkopuolelle, kun ei omaa poikaystävää. Mutta mitä tehdä, kun on jäänyt kaveriporukastaan pois, koska on joutunut paljon suurempien kysymysten äärelle, kuin he? Kun paras ystäväni hirttäytyi. En minä halua enää keskustella kahvipöydässä säästä ja ärsyttävistä asiakkaista, minä haluan puhua universumista, elämän tarkoituksesta ja pienistä hyvistä asioista. Minä tahtoisin kuulla, mitä ihmisille todella kuuluu.

Olen edelleen ihmisille raskasta seuraa. Vuosi sitten uskalsin sanoa sen ääneen, minä olen huonoa seuraa nyt, anteeksi. Nyt jostain syystä koen, ettei minulla enää ole siihen oikeutta. Minulla ei enää ole oikeutta olla huonoa seuraa, vaikka minua masentaa ja itkettää. Silti minä olen, eivätkä ihmiset jaksa sitä.

Viikonloppuna muutan yksiöön. Muuttoavuksi on tulossa siskoni. Isäni tulee kuskiksi tavaroille. Ehkä yksi kaveri auttamaan. Kun muutin nykyiseen asuntooni, muuttoapuna oli paras ystäväni, poikaystävä kavereineen, perheeni ja lukiokavereitani.

En voi ajatella muuta, kuin että laatu korvaa määrän. Silti ikävä on juuri nyt aivan valtava. Minä tarvitsisin häntä nyt. Parasta ystävääni, joka osasi aina kääntää asiat parhain päin.

Riitänkö minä?

Minä riitän. Mikä siinä lauseessa on niin vaikea sisäistää? Se on lyhyt lause, kaksi sanaa.

Minä, se mitä näen peilistä ja toisten katseista, se minkä näen rakastamissani asioissa ja ihmisissä, se mitä teen, ajattelen ja olen. Minä.

Riittää, olla tarpeeksi universaalisti, vertaamatta ympäristöön tai muihin tapauksiin, riittäminen on täydellisyyttä annetuissa olosuhteissa. Eli jos puhumme käytännössä, täydellisyys ja riittäminen ovat sama asia. Täydellisyyttä vain pidetään jotenkin valmiina olevana ominaisuutena, kun taas riittämiseen vaaditaan hyväksyntää. Riittää.

Minulla on ongelmia oikeastaan molempien sanojen kanssa. Voin määritellä ne kenelle tahansa toiselle, ketä tahansa toista katsoen. Itsessäni en osaa nähdä sellaista minää, joka voisi riittää. Koskaan, kenellekään, mihinkään. Minä niin kovasti haluaisin, ja minä yritän, mutta en näe. Aina löydän jonkun, johon verrata itseäni, koen aina olevani keskinkertainen.

Kun tutustuin parhaan ystäväni lähipiiriin, ensimmäinen ajatukseni oli kysymys, joka tuntui leijuvan minun ja muiden välissä: miksi sinä ikinä tuhlasit vähää aikaasi minun kanssani olemiseen, kun sinulla oli tällaisia ihmisiä? Nykyään, kun he kertovat minulle minun olevan tärkeä, kun he haluavat viettää aikaa kanssani, jokin minussa epäilee. Sääliä? Sosiaalista pakkoa? Parhaan ystäväni muiston kunnioittamista? Jatkuvasti minä etsin syitä sille, miksi he haluavat minua nähdä, ja keksin niitä niin paljon kun on tarvis.

Minun on välillä vaikea avautua uusille ihmisille. Puhun tietysti paljon, mutta todellisuudessa en mitään. Voin tuntea ihmisiä vuosia kertomatta heille mitään, millä olisi todellista arvoa. En usko, että ne asiat todella kiinnostavat ketään. En halua sanoa, että minä en usko. Siispä jokin minussa ei usko.

Toisinaan tuntuu, että jokainen lause, joka suustani tulee huutaa samaa kysymystä: riitänkö minä? Ääni jossain sisälläni vastaa joka ikinen kerta samalla tavalla. Et nyt, et koskaan. Siitä äänestä olisi nyt vain päästävä eroon.

Matkalta kotiin

Kirjoitin matkalta vielä muutamia tekstejä, mutta en koskaan ehtinyt niitä julkaisemaan; Google päätti, että viestien lähettäminen ulkomailta on "epäilyttävää toimintaa" ja sulki tilini hetkellisesti.

Nyt olen kuitenkin tässä. Istun vanhempieni asunnossa, puran rinkkaa ja nauran repusta löytyville kolikoille. Tähän mennessä olen löytänyt neljää eri valuuttaa.

Minulle iski loppuvaiheessa matkaa kauhea koti-ikävä. Oli vaikea nukkua, kun odotin seuraavaa aamua, ja sitä seuraavaa aamua, ja sitä aamua, kun heräisin täällä Suomessa. Pakokauhuni johtui itsensä menettämisen tunteesta. Ulkomailla, tuolla jossain, kaukana hiekkarannalla, on hirvittävän helppoa unohtaa elämänsä ja itsensä. Kuvitella mahdottomia, kuvitella jättävänsä kaiken taakseen ja aloittavansa alusta jossain palmun alla, autiolla saarella. Ruveta ihan toisenlaiseksi ihmiseksi.

Kirjoitin Italiassa eräänä unettomana yönä sähköpostin ihmiselle, jonka tekstit koskettavat minua kerta toisensa jälkeen. Hänen olemassaolonsa koskettaa minua, se tuntuu olevan valtava ihme. Tähän sähköpostiin kirjoitin, että yhteiskunta ohjaa meitä nopealle kaistalle, moottoritielle. Sitä on helppo ajaa muiden kanssa samaa tahtia, pääsee lujaa eteenpäin. Sellaisella tiellä on myös mahdollista ajaa satasta puuta päin, jos ei osaa hallita autoaan ja tunne sen oikkuja.

Minä koen käveleväni sellaista, noh, vittumaista kinttupolkua oman elämäni kanssa tällä hetkellä. Ajoin sitä puuta päin ja jatkoin perusteellisempaa matkaa. Opin tuntemaan omat jalkani, tottumaan siihen, että ne kantavat. Jopa vähän luottamaan. Askel askeleelta minä etenen, ihmetellen kaikkea ympärilläni. Toisinaan edessäni on suuri kivi, toisinaan kompastun juuriin ja kiroan kovaan ääneen kohtaloani. Uskon kuitenkin, että kun tällaiselle polulle on lähtenyt, sen päässä ja sen varrella odottaa ihmeellisiä asioita, joita valtatietä kiitävät eivät koskaan näe ja koe.

Minä kävin taas helpon tien päässä matkallani. Vaivuin hetkelliseen unohdukseen ja olin jo starttaamassa autoa, kun jostain pilkahti muisto parhaasta ystävästäni. "Mä en vaan halua mennä ja elää ja tehdä mitä pitäisi. En halua mennä naimisiin ja hankkia taloa ja lapsia. Ainakin ensin täytyy olla sinut ittensä kanssa, muuten se kaikki menee pieleen. Ja mä en ole. Oletko sä?"

Kävimme tällaista keskustelua, kun hän oli jättänyt poikaystävänsä. Enhän minä ollut lainkaan sinut. Enkä minä ole vieläkään. Minä vain kovasti joku päivä haluaisin olla.

On hyvä olla kotona, takaisin tällä kinttupolulla.

Matkalla 3

Hei taas täältä toiselta puolelta Eurooppaa. Istun juuri junassa matkalla pois Roomasta ja halusin jakaa muutaman ajatuksen.

Roomassa asuimme hostellissa kymmenen hengen sekahuoneessa ja tutustuimme ihmisiin kaikkialta maailmasta: Australiasta, Turkista, Hong Kongista ja Amerikasta. Mukaan mahtui tietenkin myös yksi Pohjois-Ruotsalainen karhumetsästäjä. Iltaisin kävelimme ympäri valaistua Roomaa ja puhuimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Yllätyksekseni huomasin, että ajattelimme samalla, avoimella mielellä.

Tuhansien kilometrien päässä toisistamme olimme päätyneet kaikki samoihin ajatuksiin toisten ihmisten arvostamisesta, välittämisestä, auttamisesta, erilaisten maailmankatsomuksien hyväksymisestä ja rahan pyörittämän maailman rumuudesta.

Rooma oli kaunis kaupunki, mutta ennen kaikkea nämä ihmiset eri puolilta maailmaa valoivat minuun uskoa tulevaan, uskoa meidän sukupolveemme ja tuleviin.

P.S. Tässä vielä muutamia kuvia Comosta, Pohjois-Italiasta. Kauneimpia paikkoja, missä olen koskaan käynyt.

Matkalla 2

Minä toivon, että voisitte nähdä ja tuntea kaiken, mitä minä koen täällä. Nämä lyhyet tuttavuudet, ohikiitävät hetket, loputtomalta tuntuvan odotuksen asemalla ja liian nopeasti menevä auringonnousu junan ikkunan takana.

Olen kuvaillut matkaamme ihmisille sanalla "seikkailu". Sitä tämä on. Olen viettänyt jo yhden yön nukkuen nurmikolla juna-aseman edessä ja uskon tällaisia öitä olevan tulossa monta lisää. Olen nähnyt niin monta ihmeellistä asiaa.

Eniten pidän silti juna-asemista. Jälleennäkemisiä on ihanaa seurata kaukaa, kun kaivatun rakkaan juna saapuu hitaasti lipuen laiturille. Perheitä, joiden lapset paketoivat pehmolelujaan huolellisesti matkalaukkuihin kun vanhemmat katsovat hymyillen vieressä. Asemat ovat täynnä liikettä, menemistä, tulemista. Kukaan ei ole jäämässä paikalleen. Enkä ole minäkään.

Kuinka kukaan voisi haluta muuta, kuin elää tässä ihmeellisessä maailmassa?

Matkalla

27.8.

Katson junan ikkunasta avautuvaa sateista maisemaa. Se on kuin suoraan Brittiläisestä salapoliisisarjasta. Ensi yönä emme nuku lämpimissä sängyissä, emme välttämättä edes katto päämme päällä. Ei meitä haittaa, se on ilmaista ja aina sitä jotenkin pärjää.

Olen ollut Briteissä nyt muutaman päivän ja todennut, etteivät voimani ole samat, kuin viime interraililla, kaksi vuotta sitten. Toisaalta olen myös huomannut, miten paljon enemmän kaikki koskettaa minua: musikaali Lontoossa, ihmiset, hymyt, uudet ihmiset, keskustelut ventovieraiden kanssa. Tämä sateinen maisema. Tämä hetki.

28.7.

Löysimme hostellin. "Eric always has room for backpackers!"

Ilta oli taas ihmeellinen, ihmeellisiä ihmisiä, elämäntarinoita ja rakkautta kotikaupunkia kohtaan. Tänään ollut kiireetön päivä. Huomenna matka jatkuu.

Pala autuutta

Se oli vain pieni hetki. Minä katsoin lavalla soittavaa muusikkoa silmiin ja osasin kappaleen sanat, ne tulivat selkärangasta. Hän katsoi minuun, hymyili ja nyökkäsi. Käytin kehoni jokaista voiman palasta pysyäkseni paikoillani ihmismassan vyöryessä päälleni. Puristin ystäväni kättä lujaa. Kaikki muu oli toissijaista, tapahtui jossain muualla. Oli vain se hetki.

Siitä on pitkä aika, kun olen ollut jostakin niin innoissani, että olen voinut elää hetkessä. Minulla on korkea kynnys kontrollin menettämiseen, siihen, että todella unohtaisin ajan ja paikan. Tuntuu, että viimeisen vuoden aikana tämä kynnys on kohonnut entisestään. Vihdoin, kun olin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen lempibändini keikalla, sain taas kokea sen uskomattoman tunteen.Tämän bändin kanssa olen kasvanut, sen keikat ovat olleet osa elämäni kulkua jo vuosia, kaiken keskellä. Tai ehkä juurikin kaiken ulkopuolella.

Tänään olen ollut väsynyt, valvoin keikan takia jonossa hieman yli 40 tuntia. Kaikkiin lihaksiini sattuu ja mustelmiakin piisaa. Silti jossain, jossain syvällä sisimmässäni tunnen outoa rauhaa. Nyt tiedän, että pystyn vielä tuntemaan aitoja tunteita, niitä vanhoja tunteita. Pystyn vielä heittäytymään, innostumaan, menemään sekaisin jostain näinkin pienestä.

Olen ollut tulevasta interrailistäni hieman stressaantunut. Ajattelin, etten enää pystyisi nauttimaan matkasta samalla tavalla kuin viimeksi, kaksi vuotta sitten. Pelkäsin, että matkustamme kaupungista toiseen, näemme ihmeellisiä asioita, ja minä en tunne mitään. Pelkäsin, että matkapäiväkirjani täyttyy elämää suuremmista ajatuksista, huolista ja surusta, pienten hauskojen hetkien sijaan.

Tänään, juuri nyt minulla kuitenkin on itseeni enemmän uskoa.

Yritän päästä kirjoittamaan jotakin aina silloin tällöin, mutta pidempiä postauksia, vastauksia kommentteihin ja ympäri Eurooppaa saatuja suuria oivalluksia tiedossa sitten elokuun loppupuolella.

Hyviä hetkiä teille kaikille!