Kirjoja selviytymiseen

 Tein jo postauksen musiikista, jota olen näinä kovina kuukausina kuunnellut. Kirjoista on löytynyt muutamia helmiä, hiekan joukosta, jotka ovat pukeneet sanoiksi minun tunteeni. Läheisteni tunteita. Ehkä parhaan ystäväni tunteet. Lukeminen on kuitenkin ollut raskasta, joten tässä ne neljä kirjaa, jotka olen jaksanut lukea ajatuksella ystäväni kuoleman jälkeen.

Anna-Leena Härkönen - Loppuunkäsitelty (2005)

Härkönen kertoo ajasta pikkusiskonsa itsemurhan jälkeen. Tämän kirjan lukeminen oli hämmentävää, sillä Härkönen kirjoittaa hyvin samalla tavalla, kuin minä itse. Samoja lauseita, kun minä kirjoitin niinä järkyttävinä viikkoina ystäväni itsemurhan jälkeen.


Itkin vuolaasti tätä kirjaa lukiessani. Niin tuttua ja niin kipeää tekstiä. Niin rehellistä ja aitoa.


”En näe sinua enää koskaan, mutta sitä minä en vielä tiedä. Sinä olet vielä siinä ja hengität, minun ihana pikkusiskoni. Sinä olet väsyneen näköinen ja kalpea mutta kaunis kuten aina, kävelet vierelläni, hyvin lähellä, melkein kiinni minussa.”

Ann Heberlein - En halua kuolla, en vain jaksa elää (2010)


Tämä kirja kertoi paljon, aivan valtavasti. Teksti on jopa pelottavan suoraa, kuin lukisi toisen päiväkirjaa. Välillä, kuin lukisi omaa päiväkirjaansa. Kirjailijalla on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja kirjassa hän pohtii elämänsä ikuista dilemmaa: hän ei haluaisi kuolla, mutta eläminen tuntuu mahdottomalta vaihtoehdolta. Olen pitkään epäillyt, jo ennen parhaan ystäväni kuolemaa, että hänellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Kirjassa käsitellään lähinnä masennuskautta, jonka aikana Heberlein kuvaa tunteitaan äitinä, ystävänä, vaimona, naisena, raiskattuna naisena, rakastajana, kirjailijana, tohtorina ja potilaana.

"Kenelle soittaa kun ei jaksa elää? Kenelle soittaa kun ei halua elää? Huomatkaa muotoiluni, se on tärkeä. En kaipaa kuolemaa. En halua kuolla. En haikaile kuolemaa. En ole mikään Werther-tyyppi, enkä pidä itsemurhaa jonakin eksistentiaalista merkitystä kantavana radikaalina vapautena. Minulle itsemurha on ennemmin pakkoajatus. Ei. Minä en halua kuolla. Elämästä minä en selviä. Rehellisesti sanottuna pelkään kuolemaa. Pelkään tyhjyyttä, sitä että kaikki loppuu, ikuisuutta. Pelkään aika monia asioita ja usein pelkoni liittyvät iäisyyteen."

Juice Leskisen runot


Juice Leskinen kirjoitti laulujen sanoja, kolumneja ja myös paljon runoja. Runokirjoja on monita, kävin syksyllä lainaamassa ne kaikki kirjastosta ja luin ne yhtenä päivänä. Leskisellä on uskomaton taito pukea sanoiksi tunnetta, kirjoittaa rehellisesti, mutta kauniisti, elämän rujoudesta, ja silti osoittaa elämän olevan elämisen arvoista.

"Anna mun kaikki kestää
anna minun kestää edes puolet"

J.M. Barrie - Peter Pan (1911)

Peter Pan on kirja, joka on kirjoitettu lapsenmieliseltä aikuiselta lapsille, ja toisille lapsellisille aikuisille. Minulle kirja on ollut koko elämäni ajan oma "raamattuni", ja etenkin tänä aikana. Se on kirja vailla sitä logiikkaa, jonka me tunnemme, ja käy silti paljon enemmän järkeen, kuin meidän maailmamme koskaan. Peter Pan valaa minuun aina vahvaa uskoa parempaan huomiseen.

“You know that place between sleep and awake, the place where you can still remember dreaming? That’s where I’ll always love you. That’s where I’ll be waiting.”

Entä tänään?

Huomenta!

Ei. Ei vielä


Huomenta..

Ei, ei. Ei vielä.


Huomenta?

Ei tänään. Minä en jaksa nousta, ei tänään.


Huomenta. HUOMENTA.

Entä jos minä en jaksa tänään. Entä jos minä vain jään tähän sänkyyn. Entä jos minä vain ottaisin kourallisen lääkkeitä ja jäisin tähän. Tähän nukkumaan. Ei tuolla ulkona ole mitään. Ei minulle ole siellä mitään.


Nyt. Ylös. Huomenta.

Minä itken vielä hetken.

Lopulta minä nousen. Minä menen suihkuun. Minä pesen hampaat.


Lopulta minä kuitenkin aina elän.

Viha

Aivan aluksi, alkusyksystä, yritin tukahduttaa kaikki ikävät tunteeni. Kirjoitin sormet sauhuten vihaani paperille paperin perään. En uskaltanut päästää sitä ulos.

Pakonomaisesti yritin ajatella asioiden hyviä puolia, nähdä jotain tarkoituksenmukaisuutta siinä kaaoksessa, mihin paras ystäväni oli minut tietämättään heittänyt. Ei se mene niin. Vasta, kun sain toisen "potkun päähän", kun poikaystäväni jätti minut syyskuussa, minä todella huusin ja itkin. Minä romahdin hänen autoonsa, siihen matkustajan paikalle. Huusin, itkin ja heiluin edes takaisin, vääntelin käsiäni, kuin minua polttaisi. Niin kai polttikin, jostain todella, todella syvältä.

Sen illan jälkeen se jotenkin valkeni minulle, että kaikki on läpikäytävä. Jokainen niistä pistävistä tikareista, joita ikävä ja muistot kilpaa iskevät tajuntaan. Joka ikinen uusi vastoinkäyminen. Jokaisen turhautuneen, kohdetta vaille jäävän vihan piikin on päästävä ulos minusta, sillä muuten ne jäävät sisälleni ja räjähtävät kerralla. Jälleen niin loogista ja selvää, ja silti tarvitsin kaksi valtavaa iskua tajutakseni, ettei niitä piikkejä varastoimalla pääse mihinkään.

Viha on tunne, siinä missä rakkauskin. Minä rakastin parasta ystävääni, niin kuin vain toista voi rakastaa: kuin sisarta, kuin elämänkumppania, kuin ystävää, kuin elämää itse. Välillä tämä valtava, pakkautunut rakkaus, etsii kohdettaan, ja turhautuessaan muuttuu vihan puuskaksi.

Minä olen yrittänyt tiedostaa sen, että viha on todellisuudessa rakkautta. Nähdä sen osoituksena siitä, että minä paranen ja selviän. Minä tiedän, mitä sisälläni on, ja osaan thedä sille jotain. Vihan tunteminen toimii minulle merkkinä oppimisesta, oppimisesta kantapään kautta. Tunteitaan ei voi padota, ei kivoja, eikä ikäviä. Ne on kaikki päästettävä ulos, toisinaan myös muiden nähtäväksi ja käsiteltäväksi, kun niistä ei yksin selviä.

Maailma on ollut epäreilu. Se on ollut epäreilu minua kohtaan, ja minulla on oikeus olla sille vihainen. Kunhan vain jaksan pitää mielessä, että kaiken takana on rakkaus.

Musiikkia matkan varrelta

Musiikki on minulle valtava osa elämääni. Kuuntelen musiikkia kaikkialla, soitan ja laulan aina kun ehdin. Musiikki on auttanut minua läpi kaikkien vaikeiden vaiheiden, ja niin myös viimeisen puolen vuoden. Tässä muutamia kappaleita matkan varrelta, osa on lohduttanut, osa on ollut osana siunaustilaisuutta, osa kuvaa ystävääni ihmisenä, osa kertoo itsemurhasta.

Yksinäisen keijun tarinan lauloin parhaan ystäväni siunaustilaisuudessa. Oikeammin lauloin sen parhaalle ystävälleni. Yhteinen ystävämme säesti minua pianolla.

My Love -kappale alkoi pyöriä minulla päässä heti ystäväni kuoleman jälkeen. Kävimme levittämässä hänen tuhkansa merelle, lauloin tämän siellä. En sen jälkeen ole kuunnellut kappaletta kokonaan kertaakaan.

Nämä molemmat, Laura Palmer ja Prinsessa muistuttavat minua paljon parhaasta ystävästäni.

"Kulta pieni mä tahtoisin / ottaa sinut taas syliin / ja puhaltaa pahan pois / että kaikki taas hyvin ois"

Soitin yksi päivä pianoa syksyllä, ja törmäsin vanhoihin nuotteihin. Aamun kuiskaus löytyi sieltä. Lauloin ensimmäisen rivin ja itkin loppuillan.

Ensimmäinen oikeasti positiivinen biisi, jonka löysin sen jälkeen, kun poikaystäväni jätti minut. Tämä biisi lohdutti minua monta kuukautta.

Laulu, joka kuvaa parhaiten, mitä paras ystäväni minulle merkitsi. Mitä minäkin kai merkitsin hänelle. Turvapaikka maailmassa, asia, johon luottaa ja turvata milloin tahansa.

Kysymyksiä tuuleen

Kysymyksiä tuuleen, sitähän tämä blogin pitäminen on. Sitä ovat myös terapiakäynnit, päiväkirjan kirjoittaminen ja itsekseen puhuminen. Niin monia kysymyksiä, joita ei koskaan tule esittäneeksi oikeille ihmisille, oikeaan aikaan.

Tänään minä ainakin yritin. Kirjoitin miehelle, joka jätti minut syksyllä. On ollut vaikea irrottaa, on ollut vaikea käsitellä koko asiaa, kun on ollut muutenkin henkistä kuormitusta. Totesin, että nyt on aika. Kirjoitin ylös kaikki kysymykset, jotka olen hänelle halunnut esittää. Parasta oli, että sain vastauksia.

Jälleen minulla on siis yksi esimerkki elämän yksinkertaisuudesta. Kysy, ja sinulle vastataan. Luulenpa vielä, että vaikkei vastattaisikaan, olo olisi todennäköisesti silti kevyempi.

Parhaan ystäväni kuolemasta tulee tänään kuluneeksi puoli vuotta. Hänellekin minulla olisi vielä niin paljon kysymyksiä. Niiden kysymysten kanssa minun täytyy vain jäädä toivomaan, että tuuli kuljettaa ne oikeaan paikkaan.

Välistä mietin

mistä jäit paitsi.

Aviosta, lapsista,

minun lapsistani,

minun avioliitostani.

Aikuisuudesta

vastuullisuudesta

oman kodin joulusta.

Sitten aina muistan

että sinä halusit vain

”Live and let die”

Ihan tavallinen tyttö

Tämä on niitä päiviä, kun olen ihan tavallinen tyttö. Niitä päiviä, kun koen itseni pieneksi.

Tänään tuntuu siltä, että kaikki saavutukseni ovat olleet kovin vähäisiä. Kaikki sanomiseni mitättömiä. Aivan kuin en olisikaan erityinen.

Tällaisina päivinä mietin, kuoliko paras ystäväni tähän tunteeseen. Siihen pieneen hetkeen, jona hän ajatteli olevansa "vain" tavallinen tyttö. Siihen tunteeseen, että suurin asia, joka hänen vallassaan oli, oli hänen oma henkensä. Ja hetken hän halusi pelata sillä kalleimmalla asialla, jonka hän omisti.

Niin minäkin haluan tehdä nyt, mutta haluan tehdä sen aivan toisin päin. Minä aion ottaa omistamastani, kallisarvoisesta elämästä kaiken irti. Minä haluan nähdä kaiken, kokea kaiken, olla kaikkea. Minun henkeni on kalleinta, mitä minulla on.

Tällaisina hetkinä, kun tunnen itseni pieneksi, katson usein seuraavan videopätkän. Se saa minut taas tuntemaan itseni erityiseksi. Pieneksi, mutta erityiseksi. Pieneksi, eli erityiseksi.

Irtiottoja (ja valoa tunnelin päässä?)

Kirjoitin jokin aika sitten, että aion remontoida elämäni mahtavaksi. Pelkäsin sitä kirjoittaessani, että vakuuttelisin vielä vuoden, ehkä kymmenen vuoden päästä samaa. Sen sijaan en päästänyt intoa käsistäni, vaan kävin heti toimeen. Totesin toissapäivänä omaksikin ihmetyksekseni voivani paremmin nyt, kuin vuosi sitten. Tässä välissä olen menettänyt kolme minulle rakasta ihmistä, yhden lopullisesti, mutta myös saanut jotakin kallisarvoista takaisin, selvittyäni tähän asti: itseni.

Varasin eilen ajan tatuointiliikkeeseen. Etsin sellaisen tatuoijan, joka tekee kuvasta varmasti hyvän ja minun näköiseni, ja sain ajan vasta huhtikuulle. Tämä ei minua kuitenkaan häiritse, sillä nyt tiedän, että suunnitelmastani tulee totta. Tatuointi maksaa paljon, joten otan opintolainaa. Tähän perään kuuluisi pientä hykertelyä; voitte kuvitella, miltä tuntuu kiltistä tytöstä, joka aikoo ottaa tatskan opintolainalla. Paras ystäväni hihkuisi riemusta.

Suunnilleen tämän näköinen tatuointi tulossa selkään. Tosin, haluaisin sen näyttävän siltä, että siellä palaa valo.

Näytin ensimmäistä kertaa viime kesän aikana ja sen jälkeen syntyneet runot kenellekään. Ainoa, joka on ennen nähnyt kaunokirjallisia tekstejäni, on paras ystäväni. Hän on nyt poissa, ja minun täytyy uskaltaa tulla kuorestani ulos. Hän oli ainoa, joka jaksoi aina tehdä sen työn, että kaivautui kuoreni sisälle.

Kävin lainaamassa opiskelukirjoja, vaikka opintojen alkamiseen on vielä viikko. Olen pitkästä aikaa taas innoissani kaikesta uudesta tiedosta, mitä saan!

Viimeisimpänä ja vähäisimpänä, ostin tänään farkut. En ole omistanut farkkuja sitten yläasteen. Aika mieltsiä, etten sanoisi.

Rakkautta päivääsi, lukija, niin paljon, kun minulla on sitä tänään luovuttaa!

Perhe on pahin/Perhe on paras/Muu, mikä?

Joulun pyhät ja vuoden vaihde sujuivat perheeni kanssa. Kuten monella ikäiselläni, perhe on lakannut olemasta itsestäänselvyys. Tässä iässä viimeistään, omilleen muutettuaan ja hieman aikuistuttuaan, alkaa kyseenalaistamaan oman perheensä ja vanhempiensa arvoja ja toimintatapoja. Itselläni tämä pohdinta vain sai keskimääräistä järkyttävämmän alkulaukauksen, kun paras ystäväni kuoli. Paras ystäväni, joka oli vanhempieni mielestä minulle huonoa seuraa. Paras ystäväni, jonka kuolemaa isäni pitää lähinnä suututtavana asiana. "Mikä oikeus hänellä oli pilata meidän tyttären elämä tällaisella tempulla?", kuvaa varmaankin parhaiten hänen suhtautumistaan asiaan. Äitini tapansa mukaan hyssyttelee. Tämä on minun perheeni.

Isäni kyllä rakastaa kaikkia lapsiaan, mutta ei oikein osaa osoittaa sitä. Koko ikäni minua on haastettu väittelyihin, kannustettu aina vain parempiin suorituksiin ja esitelty sukulaisille, kuin pokaalia. Isäni on vaikea ymmärtää omaa keskeneräisyyttään ja rajallisuuttaan, joten hän kieltää sen täysin. Näin on syntynyt perheessäni vallitseva "isi on aina oikeassa" -käsitys. Isäni ei ymmärtänyt minun ja parhaan ystäväni suhdetta, enkä usko, että hän edes yritti. Meidän tekemisemme, meidän lasten murheet, ovat aina olleet hänelle keskeneräisiä, pieniä ja merkityksettömiä. Jos hän vain tietäisi, miten paljolta ystäväni minut pelasti. Jos hän tietäisi, että kesällä kuollut nuori nainen oli myös tällainen aivan tavallinen tyttö. Jonkun lapsi. Minulle elämäni tärkein ihminen.

Äitini on hieman yksinkertaisempi tapaus. Äiti kyllä yrittää kovasti ymmärtää, hajamielisesti kyselee kuulumisia ja patisti puhumaan psykiatrille syksyllä. Äitini opettelee näyttämään omaa kiintymystään meihin lapsiin, ja minä kunnioitan sitä. Äitiäni ystäväni kuolema suretti. Se oli ikävää ja kamalaa. Hän ei vain ymmärrä, miten lähelle se tuli. Äitini saattaa puida asiaa, kuin lehdestä luettua ikävää uutista. Hän ei päästä sitä lähelleen.

Perheeseeni kuuluu myös sisaruksia, yksi isosisko ja kaksi pikkuveljeä. Siskoni muistuttaa paljon isääni. Me tulemme toimeen, olemme kasvaneet sellaisiksi. En silti itse tunne, että olisimme ystäviä. Yritän kovasti olla katkeroitumatta, olivat ihmiset kuinka ajattelemattomia tahansa puhuessaan ystäväni kuolemasta, mutta siskoni tekee periaatteeni vaikeaksi noudattaa. Olimme joulun jälkeen viikon ulkomailla, ja eräänä päivänä rannalla puhuimme siskoni miesasioista. Keskustelun jälkeen hän tokaisi: "Ihanaa puhua sun kanssa välillä miehistä, oot ollu niin tylsää ja masentavaa seuraa viimeaikoina!" En ollut saada sanaa suustani. Hän ei kertakaikkiaan vain ymmärrä.

Sitten, rakkaat veljeni. On kummallista, miten pikkuveljet ovat päässeet kasvamaan huomaamattani. Ensin oli kaksi rääkyvää möykkyä, tulivat parin vuoden välein. Söpöjä, mutta niin pieniä ja ajattelemattomia! Sitten oli kaksi ala-asteikäistä, jotka tarvitsivat apua läksyissä. Konfirmaatio. Toinen. Vanhojen tanssit. Vanhempi veljeni kävi juuri kutsunnoissa. Aivan huomaamatta onkin kaksi upeaa, älykästä nuorta miestä, joiden kanssa tahdon viettää aikaa. Heidän kanssaan oleminen on lomaa parhaimmillaan. Ystävällänikin oli pikkuveli, josta kasvaa myös päivä päivältä älykkäämpi ja upeampi nuori mies. Katsellessani omia veljiäni en voi kuin ihmetellä, miten ystäväni ei jäänyt katsomaan oman veljensä ihmeellistä kehitystä.

Perhe ei ole koskaan yksinkertainen. Se antaa meille lähtökuopat tähän elämään, halusimme tai emme. Oma roolini perheessä kuitenkin muuttuu, kun kasvan ja alan ymmärtää asioita. En aio enää seisoa hiljaa ja katsoa, miten asiat rullaavat vanhaan malliinsa. Tässä yksi kehityskohta vuodelle 2013: minun perheeni.