Selviytymisen merkit

Parhaan ystäväni äiti on lukenut viimeisen puolen vuoden aikana valtavan määrän erilaisia surusta kertovia kirjoja. Minä en niinkään. Tuntui jotenkin omituiselta, että surusta jotenkin selviäisi. Joskus muka tulisi se päivä, kun sydäntä ei enää muserra, kuin jokainen henkäys ei tuntuisi kuolemalta. En uskonut siihen, en toivonut sitä.

Meni muutama kuukausi, ja aloin ajatella selviytymistä. Perustin tämän blogin. Luin muutaman gradun, joissa on tutkittu itsemurhan tehneiden läheisten selviytymistä. Puhuimme niistä parhaan ystäväni äidin kanssa, hän alleviivasi teksteistä selviytymisen kohdalta kohtia, joihin me sovimme.

Nyt tuntuu hiljalleen siltä, että voin jo luetella asioita, joista huomaa elämän jatkuvan. Ne tajuaa usein vasta paljon myöhemmin.

1. Aloin käydä suihkussa joka aamu. Pesin hiukset ja harjasin ne. Laitoin kosteusvoidetta kasvoihini.
2. Aloin pestä pyykkiä, laittaa ruokaa ja jopa syödä sitä.
3. Hymyilin töissä asiakkaille ilman, että halusin huutaa.
4. Aloin olla täysin oma itseni parhaan ystäväni äidin läsnäollessa. Aloin luottaa häneen ja kunnioittaa häntä. Itkin, nauroin, kerroin juttuja. Kerroin kaiken. Ensimmäistä kertaa koskaan.
5. Siivosin. Keräsin kokoon kaikki parhaasta ystävästäni muistuttavat esineet, valokuvat, kirjat ja elokuvat. Kävin ne läpi ja itkin.
6. Aloin tavata viikottan psykiatrista sairaanhoitajaa. Ymmärsin, etten ole putkessa, josta tulen ulos samanlaisena, kuin alussa. Ymmärsin muuttuneeni juuriani myöten.
7. Aloin etsiä asioita, joista pidän, ja tehdä niitä. Perustin blogin.
8. Itkin opiskelukavereideni edessä, kun kerroin kesästä ja syksystä. Myönsin olevani surullisempi, kuin koskaan. Ääneen.
9. Puhuin parhaalle ystävälleni ääneen. Hänen kuvalleen, joka on pöydälläni. Aloin järjestelmällisesti toimittaa hänelle viestejä kirjoittamalla niitä hautakynttilöihin, joita vein hänen kuolinpaikalleen.
10. Aloin taas laulaa, paljon. Kun viimeisen kerran soitin pianoa ja lauloin ennen parhaan ystäväni kuolemaa, tein sen hänen kanssaan. Hän kuunteli ja pyysi jatkamaan, kunnes nukahti.
11. Otin opiskeluni kiinni. Tein rästiin jääneet tentit ja tehtävät. Mietin tulevaisuutta.
12. Havahduin tietoisuuteen siitä, mitä haluan olla. Minkälaiseksi haluan tulla. Päätin hankkia tatuoinnin, etten koskaan enää yrittäisi palata entiseen.
13. Ymmärsin, että kaikki maailman kliseet ovat totta. Aloin pyrkiä niihin.
14. Aloin kirjoittaa meistä. Kävin ensimmäistä kertaa läpi keskustelujamme ja muistojani hymyillen. Ikävä nousi suuremmaksi, kuin äkillisen kuoleman tuoma järkytys.

15. Tänään kävin noin kahdeksan kilometrin kävelyllä, kuuntelin musiikkia ja hymyilin. Alkoi sataa puolessa välissä matkaa. Minä hymyilin ja kuuntelin.

You can't love nothing

You can't love anything

'till you can love yourself

Välikuolema

Olen jatkanut Minä ja hän -tekstin kirjoittamista. Se on vain muuttunut vaivalloisemmaksi, mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan. Sitä enemmän löytyy muistoja, kuvia ja merkintöjä. Toisinaan kirjoittaessani heittäydyn muistoihin kokonaan ja tuntuu, kuin paras ystäväni voisi hypätä ulos tekstistä antamaan minulle elämänohjeita ja kertomaan seikkailuistaan.

Edessä on muutama viikko vapaata yliopistolta. Sain tänään siivottua ja pyykättyä kaikki pyykkini. Tulevat viikot pelottavat. Kenelle soittaa?

On hassua löytää itsensä kahdenkymmenen elinvuoden jälkeen tilanteesta, jossa ei ole ystäviä. Minulla on kavereita, paljon. Kaksi kämppistä. Perhe. Tuttuja. Minulla on lähes kaksisataa Facebook-kaveria, karsinnan jälkeen. SIlti minulla ei ole ystävää.

Olen joutunut kysymään itseltäni useasti, mitä vaadin ystävältä? Mikseivät kaverini ole ystäviäni? Olen jotenkin aina onnistunut huijaamaan itseni ajattelemaan, että olen avoin ihminen. Olenhan sosiaalinen, puhun vieraille ihmsille kassajonossa, saan helposti uusia tuttavia vieraasta joukosta. Mutta avoin?

Psykiatrini totesi syksyllä, että on ajatusteni ja käytökseni välillä on valtava ristiriita. Juttelen juhlissa ihmisten kanssa opiskelusta, nauran ja juhlin, kun samalla mietin, etten vain juo liikaa ja päädy roikkumaan samaan aitaan, kuin ystäväni. Minä annan itsestäni asioita hyvin valikoidusti, hyvin valikoiduille ihmisille.

On vain vaikeaa hankkia ystäviä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Minulla on aina ollut paras ystäväni. Kuinka sellaista aukkoa voi täyttää?

You see the smile that's on my mouth
It's hiding the words that don't come out
And all of my friends who think that I'm blessed
They don't know my head is a mess
No, they don't know who I really am
And they don't know what I've been through like you do
And I was made for you...

Erilainen ystävänpäivä

Tämä oli erilainen ystävänpäivä. Kovin erilainen.

Ennen ystävänpäiväperinteisiini on kuulunut soitto parhaalle ystävälleni. Monta kaunista sanaa. Naurua ja rakkautta.

Ilta kului poikaystävän kainalossa. Tottuneesti elokuvista kinastellen. "Ei meillä pitänyt mitään lahjoja olla" -hämmästelyssä ja suklaata syödessä.

Tänään ystävänpäivä on saanut minut vihaiseksi. Tuntuu, kuin olisin pieni lapsi, itkupotkuraivarin partaalla. Juhlitaan kaikkea sitä, minkä minä olen menettänyt. Ja kuitenkin tiedän, että juuri se on juhlimisen arvoista. Se, mitä minulla ei nyt ole. Se, minkä joudun löytämään uudelleen.

Tässä päivässä ei ole ollut puhelinsoittoa tai naurua. En ole katsonut elokuvaa tai ostanut suklaata. Sen sijaan olin koulussa, kävin kahvilla ja kävelin parhaan ystäväni kuolinpaikalle. Ensimmäisinä kertoina rauta-aidan vieressä minua kammotti ajatus parhaasta ystävästäni roikkumassa siinä. Väihtellen siirryin ajattelemaan enemmän hänen viimeisiä hetkiään. Kuulin, etteivät hänen meikkinsä olleet levinneet. Hän ei ollut itkenyt. Viimeisen puhelinsoittonsa hän soitti lähes tuntia ennen tekoaan. Hän on ollut täällä, sen viimeisen tuntinsa. Hän ei viettänyt sitä itkien.

Sen täytyi olla hänen elämänsä rauhallisin tunti.

Ystävänpäivälahjani. Kynttilän takaosaan on kirjoitettu laulun sanoja:
"You came along, just like a song
and brightened my day
who would've believed that
you were part of a dream?
Now it all seems lightyears away"

Minä ja hän, osa 2

”Sä oot tosi kiva! Mun mielestä sun kaa on kivaa, sulle voi kertoo kaiken ja sun kaa on kivaa tanssii ym. ym.. Se on kivaa ku sä kerrot niin avoimesti kaikkee kivaa! Ja, ja se kertoo et sä luotat muhun kun annoit mun lukee tätä. Jos mulla ois kunnon päiväkirja mä kirjottaisin sinne näin: yks poika on ihana, mun paras ystävä on TOSI kiva, ope on paska, yks toinen poika komee, höppeli, pöppeli pöö söpöliini! P.S. Täs ei oo mitään järkee!”

Vuosi oli 2005, ja paras ystäväni sai lukea päiväkirjaani ja kirjoittaa sinne omia merkintöjään. Sisältö oli iän mukaista.

    Hinku yläasteelle oli kova, ja valmistautuminen vielä kovempaa. Vaatekaupoista tarttui mukaamme mitä ihmeellisempiä asukokonaisuuksia, kun jännitimme ensimmäistä koulupäiväämme yläasteella. Ensin olimme vakuuttuneita, että keltainen ja vihreä olivat syksyn värit. Pian ostimmekin pinkkejä paitoja. Uudet farkut olivat sentään itsestäänselvyys.

    Kesällä tuli tieto, että olimme päässeet samalle luokalle. Me hihkuimme riemusta. Ajattelimme yläasteen olevan uusi mahdollisuus, toinen maailma, johon voi karata tylsää ala-astetta. Luokkamme hajoaminen tuntui kaikista pahalta, mutta ystäväni totesi, ettei ollut yhtään pahoillaan tulevista ryhmäjaoista. Uusia, tuntemattomia poikia oli listassa vaikka kuinka monta!

    Minua tieto tulevista seikkailuista ei juuri lohduttanut. Kesän kuluessa söin yhä vähemmän ja vähemmän, ja ajattelin, kuinka yllätän laihtumisella kaikki, kun yläaste alkaa. Paras ystäväni alkoi huolestua käytöksestäni ja masentuneisuudestani. Vietimme paljon aikaa ihastukseni kanssa, ja tulin tietysti torjutuksi monta kertaa. Minä sain jatkuvasti sen käsityksen, etten ollut tarpeeksi hyvä.

Ystäväni ehdotti kesäkuussa, että hakisin apua. Minä en ottanut tätä kuuleviin korviinikaan.

Minä ehdotin, että ystäväni olisi hidastanut tahtia ja odottanut aikuiseksi kasvamista ihan rauhassa. Hän ei ottanut tätä kuuleviin korviinsakaan.

---

Olimme seitsemännellä luokalla ja illalla oli luokkamme järjestämä disko. Ystäväni äiti oli kieltänyt ystävääni tulemasta paikalle. Minä kiehuin raivosta, ja niin kiehui paras ystävänikin. Disko alkoi, ja kaikki meni oikein mukavasti. Olin tähän mennessä laihtunut lähes kymmenen kiloa, ja uusi hame näytti hyvältä. Kesken diskon paras ystäväni ryntäsi sisään. Hyperventiloiden.

"Se.. se.. se sano, ettei se rakasta mua. Kukaan ei halua mua, isi ei ota mua, kukaan ei halua mua!"

Illasta tuli yksi elämäni raskaimmista. Halasin parasta ystävääni lujasti, puoli tuntia. Tilanne oli jo lähes rauhoittunut, kun äidinkielen opettajamme ilmestyi paikalle, ja alkoi kysellä tiukkaan sävyyn, onko ystäväni ottanut jotain huumeita, ja paljonko hän on juonut. Katsoin parhaan ystäväni luisuvan paniikkikohtaukseen jo toista kertaa saman illan aikana. Hän vuorotellen hyperventiloi ja vaipui apatiaan. Minä vain halasin, silitin ja laitoin hänet lupaamaan, että hän antaisi minun auttaa. Opettajat kävivät vuorollaan ihmettelemässä tilannetta. Yksi toi jugurttia, yksi sanoi soittavansa ystäväni äidille.

    Illan päätteeksi jouduin vain katsomaan sivusta, kuinka paras ystäväni luovutettiin, ilman kysymyksiä, pienenä tärisevänä möykkynä, takaisin kotiinsa. Juuri siihen paikkaan, josta hänen oli pitänyt paeta ikkunan kautta aikaisemmin illalla, koska sen todellisuus oli liikaa. Oli liian todellista, ettei kenelläkään parhaan ystäväni elämän aikuisilla ollut jaksamista ottaa häntä hoiviinsa.

---

Ystäväni kotona riideltiin paljon. Hänen ja hänen äitinsä välit kiristyivät äärimmilleen, ja tuloksena oli ilmiriitoja. Minä en osannut auttaa ystävääni, ja olin turhaantunut. Olin vihainen hänen äidilleen. Yläasteikäisen on vaikea ymmärtää, että äiditkin ovat ihmisiä. Ystäväni alkoi viettää aikaa epäilyttävässä seurassa, ja minua alkoi pelottaa.

”Ymmärrän et se on huolissaa, mut se on ystävä, eikä äiti!”

”Kaikki alkaa olla susta aika huolissaan.”

”Kyllä siinä on asiaaki ja en mä nyt niin tyhmä oo, etten älyis, et teen vaan pahaa itelleni.”

”Mä tiedän, että sä älyät, mutta kulta rakas, sä et ikinä oo oikeen älynny, mihin sä pystyt ja mihin et. Sulla on tahdonvoimaa vaikka mihin, niinku on huomattu, mutta ei ihan kaikkeen. Et sä tosta vaan lopeta tupakointia tai muuta.”

”Mut sä tiiät ihan yhtä hyvin ku mäki, et oon ja oon aina ollu hajalla ja että ei se asia muutu. Ja sitte ku juon pää selvenee, tai luulen et se selvenee, vaik se pahentaakin asioita. Että sori bob, oot valinnu kaveris vähä huonosti.”

”Rakas. Mä en ala sulle saarnaamaan, sä tiedät sen ihan hyvin. Mä en ala sun kanssas riitelemään, vaikka miten riitaa haastaisit. Enkä mä ala säälimään, enkä oikeen yhtään mitään muutakaan."

”Jep.”

”Sä tiedät ihan hyvin, että oot mulle paljon kaikkia muita tärkeempi, ei mun tarvii kertoo sulle oikeen sitäkään. Mä oon vaan, niinku aika helvetin moni muuki, aika sairaan huolestunu.”

Keskustelu äityi usein kiivaaksi juuri netissä. Ystäväni tiesi, että rakastin häntä, ja halusin hänen parastaan, mutta ei uskonut elämän muuttuvan paremmaksi. Minä tunsin olevani hänestä vastuussa siitä, että hänen elämänsä muuttuisi paremmaksi. Me olimme aivan sekaisin kumpikin.

Minä ja hän, osa 1

En ole kertonut teille kaikkea parhaasta ystävästäni, vain paloja sieltä ja täältä. Minä haluan keskittyä tässä blogissa elämään kuoleman jälkeen, en elämään ennen sitä. Ymmärsin kuitenkin, että meidän tarinamme minun täytyy yrittää teille tiivistää, kertoa niin hyvin, kuin taidan. Kohtauksia sieltä täältä, mutta kuitenkin kokonaisena. Tässä ensimmäinen osa, ala-aste.
---

Katsoimme toisiamme pitkään. Minä en bluffaa. Kiltti tyttö on hetkeksi väistynyt, olen niin loukkaantunut ja vihainen. Punatukkainen raivotar sai minut sanomaan juuri, mitä ajattelin. Olen kymmenen, ja silti minua alkaa jo hävettää. Minua hävettää aina, kun tunteeni saavat vallan. Kun sanon jotain, mitä en ajatellut, punninnut ja harkinnut. Tiedän, ettei tuota tyttöä hävetä. Häntä ei hävetä koskaan. Hän rikkoo hiljaisuuden ensin.

"Kukaan muu ei oo puhunu mulle noin päin naamaa. Ei kukaan meidän luokalla."

"Selän takana puhuu."

"Mä tiedän. Kyllä mä sen tiedän. Ja onhan ne oikeassa."

Ja aivan kuten yleensäkin riidellessäni, olen murtunut. Murtunut siitä, että olen voittanut, saanut satutettua jotakuta oikein kunnolla. En pidä siitä tunteesta, jota tunnen sen jälkeen. Siitä lopullisuudesta. En koskaan enää saa sanojani takaisin. Voin pyytää anteeksi, voin olla loppuelämäni kiltisti, mutta se ei auta. Virhe on jo tehty, ja sitä ei saa takaisin. Kymmenvuotiaalle ahdistava ajatus.

Siitä meidän ystävyytemme kuitenkin lähti. Minä puhuin suoraan, kun kukaan muu ei puhunut. Hän ei latistanut minua sen takia, vaan ymmärsi tunteeni ja piti suoruudestani.

----

Eräänä päivänä, joskus siinä ala-asteen loppupuolella, ystäväni halusi viedä minut vaatekauppaan. Äiti antoi rahaa ja kyydin kauppakeskukseen. Ystäväni valitsi minulle innoissaan vaatteita, pyysi pyörähtelemään, yhdisteli erilaisia asioita, antoi kommentteja ja valitsi. Minä tein jännittyneenä työtä käskettyä. Ostimme niin kovin tyylikkäitä vaatteita ja olimme niin kovin aikuisia. Kaksi surullista, heikkoa lasta. Repimässä iloa sieltä, mistä saimme. Miksei kukaan huomannut meitä? Miksei kukaan huomannut, että kaksi pientä tyttöä ystävystyivät alkavan masennuksen kautta?

  Me olimme kaikkea muuta, kuin samanlaiset. Meidän perheemme olivat erilaiset, meidän taustamme olivat erilaiset. Me olimme erilaiset. Se pistettiin merkille.

"Jos minä olisin sinä, minä miettisin, kenen kanssa vietän aikaani."

"Onhan mulla monia kavereita meidän luokalla!"

"Niin, tiedän, mutta kyllä mun on nyt sun opettajana sanottava, että paras ystäväsi ei ole sulle hyvää seuraa."

  Minä kirjoitin päiväkirjaani olevani ”LÄSKI, RUMA, HYÖDYTÖN.” Ja ystäväni oli meistä se ongelmainen, huonoa seuraa. Me emme olisi saaneet tukea toisiamme, koska olimme liiaan erilaisia.

   Lapset ovat onneksi usein kovempi vastus, kuin aikuiset ymmärtävätkään. Aikuiset eivät muista, että 11-vuotiaat ovat ystäviä, kun haluavat, ihastuvat kehen tahansa ja ovat oman elämänsä pieniä pääosia. Rakkaushuolineen kaikkineen. Aisapareineen. Vastapareineen.

---

Joskus yläasteen lähentyessä huomasin, ettei ystäväni ollut oma itsensä. Ymmärsin, ettei esittämistä aina ollut se kuori, jonka minä puin ylleni, jos joku tuli liian lähelle. Kuori, joka koostui käytöstavoista, sovinnaisuudesta ja kohteliaisuudesta. Kuorta voi olla myös se, että tekee kaiken juuri toisin kuin odotetaan. Tekeytyy tyhmäksi, kun halutaan teräviä vastauksia. Tuo mielipiteensä liiankin kärkkäästi esiin siellä, missä niitä ei kaivata. Sanoo mielestään rehellisesti vain ne asiat, jotka ärsyttävät muita. Se on se kuori, jonka ystävässäni huomasin, ja jonka halusin hajoittaa, poistaa kokonaan. Sen kuoren takia minä halusin suojella ystävääni.

  Moni sanoi, että hän oli lapsena ongelmainen. ”Moniongelmainen”, sanoivat opettajat. Hänestä tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt häntä. Kuten jokaisesta varhaisteinistä. Tämä teini vain sattui olemaan oikeassa.

---