Minä olen

Minä.

Minä, minä, minä.

Kuka minä olen? Miksi minä olen? Olen mysteeri niin itselleni, kuin muillekin. Yksi ihminen on liikaa kenenkään ymmärrettäväksi. Vaikka olen kuinka yrittänyt, en saa muodostettua kokonaiskuvaa edes itsestäni.

Olen kyllä yrittänyt, muodostanut ensin kuvan ja yrittänyt huonoin seurauksin elää sen mukaan. Olen yrittänyt kirjoittaa itsestäni ylös kaiken ja katsoa, millaisen kuvan muodostan. Ei niinkään voi tehdä, ei se vain toimi.

Minulle on ollut aina vaikeaa katsoa peiliin. Olen halunnut olla jotakin sellaista, jota en ole. Ulkonäöllisesti ja sisäisesti.

Tein mitä tein, minä olen minä. Minä, jota en voi koskaan täysin ymmärtää ja hallita. Minä, jota minun täytyy silti kunnioittaa. Minä, joka minun täytyy hyväksyä sellaisena, kuin se on. Sellaisena, kuin minä olen.

Sillä minä olen täydellinen. Juuri tällaisena. Minä en ole koskaan valmis, minä olen muuttuva. Ja niin on hyvä. Niin pitääkin olla.

Minä ansaitsen kaiken. Minä voin saada kaiken. Sillä minä olen minä.

Minä, minä, minä.

Minä.

"Kaunis, pieni ihminen"

Sinä olet ikuisesti 20-vuotias

Ja muita sitaatteja teksteistä, joita olen kirjoittanut parhaalle ystävälleni hänen kuolemansa jälkeen. Niitä on tällä hetkellä 10 sivua tietokoneella ja noin toiset kymmenen muilla laitteilla ja lisäksi käsin kirjoitettuja kirjeitä. Minulle on tärkeää, että sinä, lukija, ymmärrät, mitä ystäväni minulle merkitsi. Mitä hänen kanssaan jaoin. Miltä se tuntuu, kun hän on poissa, ja miten siitä voi selvitä ja oppia.

"Kaikesta huolimatta en enää tunne suurta surua ja tuskaa. Kaikesta huolimatta näen, että aurinko paistaa taivaalla, iltatee maistuu hyvältä, ja televisiosarja naurattaa. Uusi ongelmani on, että kaikki on laimeaa. Valo on usvaista, maut mauttomia ja ilo vain hetken häivähdys, joka katoaa yhtä nopeasti, kuin tulikin. Ei, en tunne enää tuskaa. Mutten enää tunne mitään muutakaan."

"Olisi aika katsoa eteenpäin. Katsoa tulevaisuuteen. Mitä minulle on siellä? Sinä käytit meistä monessa keskustelussa ja chatissa aivan erityisiä ilmaisuja. ”Tiedäthän, että rakastan sua enemmän kuin ketään muuta koskaan?” Ja minä vastasin tietäväni. Ainakin luulin tietäväni."

"Kun katson kuvia sinusta ja minusta, näen tärkeitä päiviä. Konfikset, peruskoulun päättymisen, ylioppilasjuhlani, meidän molempien tupareita. On vaikeaa kuvitella tärkeää päivää ilman sinua. Yliopistosta valmistumista. Ensimmäistä työpäivää opettajana. Tulevia tupareita. Häitä. Lapsen ristiäisiä. Sinun piti olla se, joka jäisi aina viimeiseksi juhlien jälkeen istumaan kanssani pöydän ääreen. Juttelisimme ja nauraisimme, muistelisimme vanhoja juhlapäiviä. Ja niitä kaikkia muita päiviä, jotka koimme."

"Välillä tuntuu, etten pysty. Olen kaupassa, ostamassa välipalaa, ja yhtäkkiä askeleet tulevat raskaiksi, silmissä mustuu ja päätä pakottaa. Suru tulee tällaisina aaltoina pitkin päivää. Aallon laittaa liikkeelle jokin pieni asia: joku vitsailee itsemurhasta, joku sytyttää tupakan, joku näyttää aivan sinulta. Joku puhuu parhaasta ystävästään, ja siitä, kuinka tärkeä tämä on. Sinäkin olit."

"'Ei ole suurempaa onnea, kuin tuntea olevansa kaivattu.' Sinä kirjoitit minulle näin, kun täytin 15. Uskon, että lause toimii myös toisin päin: 'Ei ole suurempaa surua, kuin tunne siitä, ettei kukaan kaipaa sinua.'"

"Välillä en jaksaisi yrittää. Niin sanottu pahin on kai jo ohi. Jostain syystä silti tuntuu siltä, että sydämeni murskautuu. Että ajatukseni pirstaloituvat. Että sisimpäni hajoaa. Sinä puutut tästä elämästä, jota yritän elää."

"Katsoin tänään elokuvan, The Perks of Being a Wallflower. Se olisi voinut kertoa sinusta. Ja minusta. Teki mieli soittaa sulle, pyytää katsomaan. On muutenkin ollut sellainen päivä. Muutama huono peräkkäin. On niin ikävä sitä varmuutta, minkä toit elämääni, että sinä rakastat minua."

"Mä haluan, että sä tiedät, että mä opin. Mä kehityn ja kasvan. Mä olen enemmän sinut itseni kanssa. Mä haluan olla. Mä haluan selvittää elämän tarkoituksen. Mä en edes uskonu siihen sillon, kun sä vielä elit. Mutta rakas, mä ymmärrän nyt, kaikki kliseet on totta. Joka ikinen."

"Sinua minä en enää voi saada takaisin, en voi. Se on mahdotonta, sitä ei voi tehdä. Rakas. Minä tekisin mitä vain, jotta saisin taas olla hetken kanssasi. Sanoa muutamat sanat. Mutta minä en saa, minä saan vain kirjoittaa ne:

Sinä olit kaunis.

Sinä olit ihmeellinen.

Minä rakastan sinua.

Minä tiedän, että sinä rakastit minua.

Minä olen pahoillani, etten tule vielä luoksesi.

Sinä olit täydellinen.

Sinulla oli kaikki edessäsi.

Minä rakastan sinua."

"Kukaan ei voi olla minulle uusi sinä. Sinä olet poissa, ja se mitä meillä oli, elää vain minun muistoissani ja näissä teksteissä. Se pelottava rehellisyys, mikä välilläämme oli. Minä tunsin sinut, ja sinä tunsit minut. Kuinka kukaan voi enää tuntea minua? Onko se mahdollista, enää koskaan?"

"Sinä olet ikuisesti 20-vuotias. Minä en. Mulla on kohta syntymäpäivät. Ensimmäiset ilman sinua. Menen ottamaan tatuoinnin. Ihan oikeasti! Tykkäisit. Se on lyhtypylväs. Sinä olet se ainoa ihminen, jolle minun ei tarvitse sitä selittää. Sinä tiedät, mitä se tarkoittaa."

Checkpoint

Aina välillä elämässä on hyvä hengähtää ja katsoa, mitä on tullut tehtyä. Syksyllä tein tätä kerran viikossa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän aloitti kysymällä, mitä olen puuhaillut, ja minä kerroin. Kerroin tuntemuksistani, tekemisistäni, epäluuloista ja surusta. Kaikki kuitenkin alkaa siitä, mitä olen puuhaillut.


Aloittamani musiikkiprojekti tuli päätökseen viime viikolla. Esiinnyimme viisi kertaa, kerran loppuunmyydylle salille. Pystyin kuvittelemaan parhaan ystäväni sinne, hymyilemään pilke silmäkulmassa minulle, kun astelen roolivaatteissani lavalle. Hän olisi pitänyt projektista. Sain paljon uusia tuttavia, mielenkiintoisia sellaisia. Ihmisiä, joihin haluan pitää yhteyttä. Ihmisiä, joihin haluan todella tutustua.
---
Puhuin äidilleni elämästäni. Kerroin, että minusta tuntuu, että voin paremmin, kuin pitkään aikaan. Että olen miettinyt mitä todella haluan elämältä. Kerroin, että arvostan elämää uudella tavalla parhaan ystäväni kuoleman jälkeen. Kerroin parhaan ystäväni kuolemasta, ja äitini jaksoi kerrankin kuunnella.
---
En ole jänistänyt tatuoinnista. Jos kaikki menee suunnitellusti, selässäni komeilee tatuointi huhtikuussa muistuttamassa kaikesta oppimastani. Niin kauan, kun elän.
---
Olen nähnyt enemmän ihmisiä, joiden näkemisestä nautin, ja vähemmän niitä, joiden näkeminen on pakkopullaa. En ole enää suostunut menemään muiden ihmisten odotusten mukaan, vaan olen sanonut ei projekteille, joihin en halua lähteä mukaan. Olen kertonut oman mielipiteeni.
---
Sain kuulla parhaan ystäväni viimeisestä päivästä ja illasta. Sain kuulla, kuinka hän oli saunonut, vitsaillut ja ollut hyvällä tuulella. Hän oli syönyt hyvää ruokaa ja ollut ihanien ihmisten ympäröimänä. Hän oli raahannut ystävänsä juhlimaan. Tietenkin. Vihdoin hänen tarinansa on minun mielessäni eheä.


Mitä kaikki tämä sitten kertoo? Mihin päätökseen tämä checkpoint on johtanut?

Minä elän.

Itsemurhan oikeutus

Voiko itsemurha olla koskaan oikea ratkaisu?

Olen kaksi kertaa elämässäni itse vakavasti harkinnut tappavani itseni.

Ensimmäinen todellinen epätoivon hetki oli yläasteella, kun en voinut enää katsoa peiliin. Näin itseni lihavana. Riitelin parhaiden ystävieni kanssa. Minä luulin heidän olevan vihaisia. He olivat huolissaan. Paras ystäväni oli lähtemässä nuorisokotiin, pois minun ulottuviltani. Tunsin, ettei minulle ollut enää reittiä pois päivästä päivään jatkuvasta itseinhosta ja huonommuuden tunteesta. Unelmoin, että saisin kuolemallani pelastettua muita ihmisiä. Näin, että kenen tahansa muun henki on arvokkaampi, kuin omani.

Toisen kerran halusin kuolla tasan kahdeksan kuukautta sitten. Ajattelin, että parhaan ystäväni kuolema oli merkki. Olin kaksi päivää aikaisemmin kertonut, että minua masentaa, että mies jota rakastin oli jättämässä minut. Millainen ystävä tappaa itsensä kaksi päivää tämän keskustelun jälkeen, ja jättää minut tänne yksin? Sellainen, joka tahtoo minut mukaansa. Tai, kuten myöhemmin ymmärsin, sellainen, joka oli niin humalassa, ettei ajatellut ketään tai mitään.

Joka tapauksessa, kaksi kuukautta ystäväni itsemurhan jälkeen, kun poikaystäväni oli jättänyt minut, irroitin kolme levyllistä unilääkkeitä lääkepakkauksesta pöydälle pieneen kasaan. Mietin, riittäisivätkö ne tappamaan minut. Ehkä, jos ottaisin ne alkoholilla alas? Mutta minä lupasin eräälle ystävälle, etten koskaan tekisi niin. Parhaan ystäväni itsemurha oli jo yksi liikaa. Minusta ei tulisi toista. Niinpä laitoin lääkkeet purkkiin ja menin nukkumaan.

Vieläkin minä olen tässä. Minä kirjoitan, minä laulan, minä nauran. Jokin päivä minä vielä rakastan. Minä olen tässä, ja olen onnellinen siitä. Aivan järjettömän onnellinen.

Sillä minä voin lähteä minne tahansa. Minä voin opetella tekemään mitä tahansa. Minusta voi tulla mitä tahansa. Yläasteella kirjoitin päiväkirjaani epätoivoisen kysymyksen: rakastaako kukaan minua todella? Myöhemmin pystyin vastaamaan tähän kysymykseen myöntävästi. Tänään kirjoitan toisen kysymyksen: olenko vielä joku päivä täysin onnellinen?

Toivon, että vuosien päästä luen tätä vanhaa blogiani ja vastaan:

"Kyllä, sinä olet täysin onnellinen nyt."

Pelko

Pelko, kuten moni muukin asia ja tunne, on saanut elämässäni aivan uudenlaisen roolin. Ennen pelko oli pelkoa epäonnistumisesta, tulevaisuudesta ja omasta pärjäämisestä. Pelko oli päihitettävissä, koska se liittyi usein kaukaisiin asioihin tai asioihin, joihin pystyn vaikuttamaan. Kovin rationaalista ei pelko ole koskaan elämässäni ollut, mutta viimeaikoina entistä mielettömämpää.

Nykyään minä pelkään muiden puolesta. Minä pelkään, että saan taas soiton, että joku on kuollut. Jokainen puhelu tuntemattomasta numerosta edustaa uuden kriisin mahdollisuutta. Vuorokauden ajalla, minun tekemisilläni tai tekemättä olemisellani ei ole kuolemalle merkitystä. Se korjaa pois kenet tahtoo, koska tahtoo. Oman kuolemani pelko on sen sijaan kadonnut. En toivo kuolemaa, mutta en pelkää sen kohtaamista. Niin moni läheinen on jo mennyt, miten se voisi omalla kohdalla enää pelottaa?

Minä pelkään luottaa. Pelkään, että ihmiset joihin luotan, joille paljastan kaiken, katoavat. Pelkään, että teen jotain väärin, kerron liikaa, kerron liian vähän. Uusi parisuhde tuntuu kaukaiselta haaveelta, ei realistiselta toiveelta. Edellisessä parisuhteessani en osannut luottaa, mutta loppujen lopuksi osoittautui, että se oli vain parempi. Hän lähti pois joka tapauksessa, parempi ettei hän tiennyt kaikkea. Vai kaatuiko kaikki kuitenkin juuri siihen, etten uskaltanut luottaa? Pelkään, etten tulevaisuudessakaan uskalla.

Minä pelkään pahoja päiviä. Pelkään, että seuraava aamu on taas aamu, jolloin en jaksa nousta ylös. Pelkään etten suoriudu tehtävistäni ja ihmiset eivät ymmärrä, miksi. Pelkään kertoa heille, miksi en aina jaksa, koska pelkään säikäyttäväni heidät. Pelkään, että hyviä päiviä tulee liikaa, ja unohdan pahat päivät ja unohdan kaiken, mitä olen oppinut.

Sillä minä olen oppinut. Olen oppinut, että peloista voi päästä yli. Olen oppinut, että pelot voivat käydä toteen, ne pahimmatkin. Olen oppinut, että silti elämä voi olla elämisen arvoista.

Olen oppinut, että elämää on turha pelätä, sillä sitä ei voi ennustaa. Siksi pelot ovat niin irrallisia ja järjettömiä - niin on elämäkin.

"Mä tiedän, miltä susta tuntuu."

Lause, jonka kuulee aivan liian usein. Jonka myös sanon aivan liian usein. Se, että on kokenut jotain vaikeaa, jopa ylitsepääsemätöntä, ei kuitenkaan tarkoita, että tietää, miltä samankaltainen tilanne toisista tuntuu. Tähän ajatteluun törmää usein juuri meidän kulttuurissamme. Ajatellaan, että on lohduttavaa kuulla, että joku toinenkin on kokenut saman. Vaan kun ei ole.

Kun joku hyvin läheinen kuolee itsemurhaan, tunne ei ole sama, kuin jos läheinen kuolee sairaskohtaukseen tai liikenneonnettomuudessa. Itsemurhatkaan eivät ole samanlaisia; toiset tehdään tuhdissa humalassa, toiset pitkän masennuksen jälkeen, toiset hetken mielijohteesta, toiset pitkään suunnitellen. Jokainen eri vaihtoehto menettää rakas ihminen on kauhea, mutta erilainen.

Itsemurhan jälkeen voi kestää vuosia, ennen kuin paluu jokseenkin normaaliin elämään tapahtuu. Jos tapahtuu. Sitä ennen ajatukset ovat täynnä surua, kysymyksiä, järjetöntä syyllisyyttä, itsetuhoisia ajatuksia, merkkien etsimistä menehtyneen käytöksestä ennen kuolemaa, selittämätöntä väsymystä, vihaa kuollutta kohtaan, vihaa itseä kohtaan, vihaa maailmaa kohtaan, väkivaltaisia unia, pelkoa muiden läheisten jaksamisesta, velvollisuudentuntoa ja lisää surua.

Ajatukset ovat myös täynnä kauniita muistoja, tarkoituksen etsimistä, oman elämän merkityksellisyyden etsimistä ja löytämistä, maailman uudelleen näkemistä, pienien ilon hetkien vaalimista, elämän arvostamista, uusien ystävien saamista ja vanhojen löytämistä, rakkautta, rakkautta ja rakkautta.

Ainakin minulla. Minä en voi puhua kenenkään muun puolesta, eikä kukaan muu voi puhua minun puolestani.

Minä en tiedä, miltä sinusta tuntuu, etkä sinä tiedä, miltä minusta tuntuu.

Se ei tarkoita, ettemmekö voisi ymmärtää ja olla toistemme tukena.