Suruperhe

Olen keskustellut monessa porukassa itsemurhan tehneiden läheisten kuntoutuksesta. Mitä pitäisi tehdä, mistä olisi hyötyä, ja mitä ei vielä ole? Itse olen todennut, että yhteisöllinen sureminen auttaa. Minun tapauksessani se on vain järjestynyt muutaman välittävän, ihanan ihmisen toimesta, jotka ovat kutsuneet parhaan ystäväni ystäväpiiriä koteihinsa ja pitäneet yhteyttä.

Mitä se yhteinen sureminen sitten on? Se on sitä, kun joku voi aloittaa lauseen kuolleesta ystävästä, ja toinen päättää sen. Se on se hetki, kun kaikki katsovat tiettyä valokuvaa ja ajattelevat samaa asiaa, eikä sitä tarvitse sanoa ääneen. Se on sitä, kun voit vain kirjoittaa isolla sanan IKÄVÄ, ja he ymmärtävät. Se on se laulu, joka kertoo muille parisuhteesta ja meille kuolleesta läheisestä.

Tämä on tärkeää, välttämätöntä. Mistä minä muuten tietäisin, onko se, mitä käyn läpi, täysin normaalia ja oikeutettua? Minulla täytyy olla ihmisiä, joihin tunteitani peilata. Heiltä voin myös oppia selviytymiskeinoja, saada voimaa heidän selviytymisestään. Samalla tutustun ihmisiin, jotka tuntevat itsestäni vain tämän minuuden, avoimen, surevan ja estottomamman minuuden. Vain ollessani siinä roolissa voin rehellisesti kertoa, miltä minusta tuntuu.

Parhaan ystäväni äiti bongasi vanhasta lehtiartikkelista sanan "suruperhe". Jäin maistelemaan sanaa keskustelumme jälkeen. Minä koen tämän yhteisön, parhaan ystäväni lähipiirin, suruperheeksi. Minun perheekseni surussa, joka jatkuu loppuelämäni, jollain muotoa. Yhteisestä traumasta syntynyt perhe on se, joka auttaa jaksamaan huonoimpinakin päivinä, kun kenellekään muulle ei voi puhua. He ymmärtävät, sillä he tietävät. 

Toivon, että jokainen sureva löytää oman suruperheensä. Toivon, että jokainen heistä pitää siitä kiinni, ja antaa sen pitää kiinni itsestään.

Minä haluan vielä...

... rakastua.

  ... valvoa kesäöitä.

    ... käpertyä viltin alle talvipakkasilla.

      ... kävellä paljain jaloin pitkin loputonta hiekkarantaa.

         ... istua junassa tietämättä, missä valtiossa tulee seuraavana päivänä olemaan.

      ... tehdä lauluja.

    ... laulaa lauluja.

  ... julkaista kirjan.

... oppia itserakkaaksi.

  ... tutustua uusiin ihmisiin.

    ... opettaa ja kasvattaa.

      ... näytellä.

        ... opetella valokuvaamaan.

      ... käydä ulkomailla festareilla.

    ... omistaa asunnon.

  ... hankkia undulaatin.

... nähdä, kuinka oppilaat kasvavat aikuisiksi.

   ... oppia nauttimaan autolla ajamisesta.

    ... oppia liikkumaan.

      ... oppia soittamaan kitaraa.

        ... pelastaa ihmisiä.

      ... löhötä nurmikolla ja haistaa kevään.

    ... kasvattaa hiukseni pitkiksi.

... tehdä niin paljon, etten tiedä, riittääkö siihen koko elinikä.

Yksinäisyys

Selasin läpi blogini tekstejä. Etsin ja etsin. Einkö todella ole kirjoittanut yksinäisyydestä? Enkö ole kertonut tästä tunteesta, joka saa minut kiemurtelemaan mielessäni? Enkö ole kuvaillut, millaista on mennä nukkumaan yksin yö toisensa perään, kun ei mitään muuta haluaisi kuin käpertyä toisen kylkeen? Missä ovat blogissani ne sadat kerrat, kun olen tuijottanut kännykkää ja yhtäkkiä ymmärtänyt, ettei ole ihmistä, jolle soittaa muuten vaan?

Minua pelottaa ajatella, miten harvasta ihmisestä minun elämäni riippuu ja on riippunut. Minun yksin jäämiseni ei vaatinut montaakaan sattumaa. Ei niin kovinkaan montaa päätöstä. Toiselle aamuyön tunnit, joina hän teki päätöksen kuolemastaan. Toiselle rakkauden puuttumisen myöntäminen, rehellisyys itselle. Niin he lähtivät elämästäni.

Minua inhottaa rypeä yksinäisyydessä. Onhan minulla monia ihmisiä ympärilläni, ystäviä. On oma vikani, etten osaa päästää heitä osaksi elämääni. On minun omaa vainoharhaisuuttani ajatella, että hekin kuolisivat tai lähtisivät pois. Yksinäisyyteni on itse valittua, itse aiheutettua. Silti en osaa olla sen kanssa. Itseni kanssa.

Toivon välillä, että musiikki alkaisi soida. Että elämä lähtisi käyntiin yhdestä hetkestä. Että se hetki olisi tämä, kun kuuntelen Pariisin Kevättä huoneessani ja kirjoitan ajatellen kuollutta parasta ystävääni. Yhtäkkiä ovikello soisi. Sen takana seisoisi joku. Se joku halaisi, pyyhkisi kyyneleet pois. Ottaisi syliin. Kuuntelisi ja silittäisi päätä. Nyökkäilisi. Pitäisi sylissä, kun itku tulee yöllä. Kuiskaisi korvaan kauniita sanoja.

Toisaalta taas tiedän, etten voi ottaa ketään elämääni nyt. En voi rakastaa muita, ennen kuin opin rakastamaan itseäni. Kukaan ei voi rakastaa minua, ennen kuin osaa olla minä. Tämä henkinen kasvu vain vie aikaa, enemmän aikaa kuin ajattelin. Välillä se aika tuntuu liian pitkältä ajalta lusittavaksi.

 

Stressi

Psykologian tunneilla lukiossa kerrottiin, että burn-outit, stressin kulminoitumat, harvoin johtuvat siitä, että ihmisellä on liikaa tekemistä tai liian kiire. Ne johtuvat siitä, että ihminen menettää kontrollin elämäänsä. Ihminen ei koe stressiä kiireellisistä aikatauluista tai paljosta tekemisestä, vaan hallinnan menettämisestä.

Minä en ole aikoihin ollut stressaantunut. Viime kesä sai minut ennemminkin vajoamaan apatiaan, lakkaamaan välittämästä eräpäivistä ja vastuusta. Koinhan epäonnistuneen siinä ainoassa vastuussa, joka todella merkitsi: vastuussa parhaan ystäväni hengestä.

Nyt kun aikaa on kulunut ja syyllisyys on laimentunut, vaikkakaan ei kadonnut, olen alkanut jälleen huomata stressaavani pienistä asioista. Olenkohan ajoissa töissä? Muistankohan tehdä kaikki partiojutut? Yksi yliopistokurssi jäi roikkumaan tältä vuodelta, koska ehdin suorittaa sen? To-do-listat ovat alkaneet vallata pöytääni ja herään keskellä yötä kirjoittamaan muistiin jonkin sellaisen asian, joka pitää aamulla muistaa. Kun lähden aamulla, yritän laskea, koska pääsen seuraavan kerran käymään kotona, ja mitä minun pitää muistaa ottaa mukaan.

Minua stressaa jälleen. Kuten aina ennenkin elämässäni, hoen mielessäni, että partioleirin jälkeen kaikki on paremmin. Ihan pian, ihan kohta voin rentoutua. Toisaalta tiedän, ettei se ole totta. Hallinnan menettäminen on tunne, joka ei lähde tekemistä vähentämällä.

Minulla on huomenna autokoulun kakkosvaiheen arvioiva ajo. Minä kammoan ajamista kuollakseni. Minun on vaikea arvioida, missä auton rajat menevät ja mahdotonta ennakoida, mikä on oikea tilannenopeus. Tuntuu, että minulle se on aina nolla. Toisinaan koen samanlaista kauhua elämässä yleensä: silloin tuntuu, että pitäisi jäädä sänkyyn, pysäyttää elämän kulku ja tehdä äkkijarrutus, ettei menettäisi hallintaa ja porskuttaisi satasta seinään.

Onkohan toiset vain tehty liian heikoiksi tähän elämään?
Onko minulle olemassa oikeaa tilannenopeutta tässä kaarteessa, johon olen joutunut?
Voisinko minä tehdä äkkijarrutuksen ennen kuin seinä tulee vastaan?

Untitled

Tuska laittaa huutamaan

minä muistan sinut

tänään

Hengistys ei kulje

kurkkua pakottaa

jälleen

Polvet taipuvat

en pysty olemaan

taaskaan

Ei auta vaikka

rukoilen huuleni

verille

Sinä et tule takaisin

sinä olet poissa

ikuisesti

"You're gone, gone, gone away,
I watched you disappear.
All that's left is a ghost of you.
Now we're torn, torn, torn apart,
there's nothing we can do,
Just let me go, we'll meet again soon."

Uusi kesä

Kuinka kauan on oikeus surra? Mietin tätä kysymystä usein, päivittäin. Nopeimmat olivat hätyyttämässä minua "eteenpäin" kaksi kuukautta parhaan ystäväni kuoleman jälkeen. Minusta kun tuntuu, ettei kaksi vuottakaan riitä. Koko elinikä ei riitä.

Tänään minua on pelottanut kesä. Sen lämpö, vihreät lehdet ja nurmikko, alkaneet kesätyöt. Työpaikka, jossa kävin viimeksi viime syksynä. Viimeiset kaksi kuukautta viime kesän töistä kuluivat usvassa, kun pidättelin itkua ja teeskentelin asiakkaille hymyä. Oli vaikeaa myydä alkoholia, oli vaikeaa, kun joku osti sitä tupakkamerkkiä, jota paras ystäväni poltti. Kaikki oli vaikeaa.

Kun puihin viimeksi puhkesi lehdet, minä olin niin onnellisen tietämätön. Minä olin rakastunut, minulla oli ystäviä, minä en tiennyt murheesta mitään. Olin nähnyt vain varjon siitä toivottomuudesta, joka voi ihmismielen vallata.

Eilen tuli täyteen kymmenen kuukautta. Heinäkuussa vuosi. Aivan kohta. Edelleen minä muistan, edelleen kipu toisinaan puristaa rintaa. Toisinaan huomaan puhuvani itsekseni parhaalle ystävälleni, katsovani tunteja ja tunteja hänen kuviaan tietokoneella. Edelleen 15. päivä sattuu joka kuussa.

Toisaalta huomaan myös muuttuneeni. En ole enää se sama tyttö, joka tuli kesätöihin vuosi sitten. Se tyttö on poissa. En ole enää se tyttö, joka huoletta antoi sydämensä kysymyksiä kyselemättä. En ole enää se tyttö, joka luuli aina olevansa oikeassa.

Minä suren kai niin kauan, kun elän. Parhaan ystäväni kuolema on surullinen asia, tulee aina olemaan. Mutta minä voin tehdä surusta jotain kaunista, minä voin tehdä siitä omani. Minä teen siitä lyhtypylvästatuoinnin selkääni, valon tielleni. Suruni on voimani, kannattimeni ja kiintopisteeni. Minun oma suruni.

Ihmiseksi oppiminen

En ole enää hetkeen käynyt psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla. Kun viimeistä kertaa näimme, odotin, mitkä olisivat hänen viimeiset ohjeensa. Jatkaisin vastaanottohuoneessa aloittamaamme kuntoutusta omillani, mutta miten?

"Ole armollinen itsellesi. Ja yritä olla vähän... inhimillisempi. Yritä muistaa, että se on hyvä juttu. Paras ystäväsi teki sen sulle helpoksi ja pakotti sut olemaan sinä, kun tapasitte. Nyt sun pitää itse tehdä töitä, että voit saada uusia hyviä ystäviä ja selvitä. Sun pitää yrittää olla oma itsesi."

Nämä kaikki ovat kysymyksiä, joita olen täällä jo pohtinut, mutta en tiedä, voiko niitä pohtia tarpeeksi koskaan. Minä kun olen antanut itseni karata hallinnastani vain joitain kertoja elämäni aikana.

Muutamia kertoja riidat isäni tai siskoni kanssa ovat menneet sellaisiksi, että toimin ennen kuin ajattelen.

Joskus, kun olen ollut oikein humalassa, en enää jaksa pitää pakettia koossa. Silloin mieleni leviää kuin marmorikuulat joka suuntaan. En enää kontrolloi sanomisiani, vaan kuulat leviävät joka suuntaan, eikä niitä saa enää kiinni.

Kun sain tietää parhaan ystäväni kuolleen, menetin kaiken hallinnan ja romahdin. En ajatellut, että kämppikseni oli jossain vaiheessa puhelua tullut huoneeseeni. En ajatellut mitään muuta, kuin sanoja "ei tätä, ota mitä tahansa muuta, mutta ei tätä". En tiedä, kauanko tätä kesti, mutta silloin hallintani petti useammaksi päiväksi.

Syksyn jälkeen tätä on tapahtunut yhä useammin. Olin jo palaamassa vanhoille uomilleni, kun poikaystäväni syksyllä jätti minut. Itkin jälleen täysin hallitsemattomasti, toisen ihmisen edessä. Sanoin asioita, joita en ollut aikonut sanoa.
Olen tutustunut ihmisiin, joiden kanssa en halua olla kontrolloitu. Parhaan ystäväni äiti ja ystäväpiiri ovat sellaisia ihmisiä. Heidän kanssaan keskityn sanomaan ajatuksiani, voin rauhassa kokeilla rajoja ja rikkoa niitä. He eivät tuomitse.

Minut on kasvatettu olemaan hillitty. Ajattelen jokaista sanaani, jokaista liikettäni. Olen hirveä väittelykumppani, kun sivallan sanoja harkitusti ja oikeisiin kohtiin. Pysyn rauhallisena tiukimmassakin tilanteessa ja itsehillintäni on pelottava. Olen aina ajatellut tämän olevan hyvä puoleni.

Itsekontrollini on se piirre, joka antaa minulle vallan ja hallinnan tunteen: minä tiedän, mitä teen. Surullista on, ettei se tee minusta minua. Se tekee minusta robotin, täydellisyyteen pyrkivän koneen. Eikä ihminen ole täydellinen. Ei ihmisen kuulu olla. Ihmisestä mielenkiintoisen tekevät ne kaikki pienet virheet, jotka piirtävät persoonasta erilaisen, erityisen.

Siispä oppiakseni ihmiseksi, minun on ensin rikottava tämä robotti, tämä kuori. Parhaan ystäväni kuoltua kukaan ei tee sitä puolestani.

Kesän ensimmäinen päivä

"On mielettömän kaunis päivä. Olen koko aamupäivän soitellut ihmisille ja pyytänyt mukaan puistoilemaan. Olisin halunnut soittaa myös sulle, niin kuin viime kesänä. Ethän sinä yleensä päässyt paikalle, mutta toivotit ihanaa päivää, kerroit taas jonkun jännän jutun. Välillä tulit mukaan ja sait minut kiusaantumaan puhumalla vieraille ihmisille. Olit oma ihana itsesi.

Pääskysillä on pesiä tämän Töölönlahden ylittävän sillan alla. Ne lentelevät vallattomasti ilmassa, välillä yksin, välillä kaksin. Toisinaan ne hiljentyvät hetkeksi, ja vain muutama rauhallinen lokki kaartelee lahden väreilevän pinnan yllä. Pääskysestä ei päivääkään, kesä on täällä.

Kohta tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun lähdit pois. Vuosi ensimmäisiä kertoja. Joulu ilman sinua, synttärit ilman sinua, kevät ilman sinua. Reililtä en enää lähetä sinulle postikorttia. Minulla on niin hirveä ikävä.

Mutta nyt on kaunis ilta, kaunis kesäpäivä. Minä en murehdi, minä istun ja kirjoitan sinulle tällä puisella penkillä, joka tuoksuu Linnanmäen vuoristoradalta. Vielä hetken minä kuvittelen, että sinä olet jossain täällä. Ihailemassa aurinkoa, nauttimassa lämmöstä. Minä en vain saa sinuun yhteyttä juuri nyt. Hetkeksi minä unohdan, ja katson kaunista maisemaa."

Kipupiste

Tämä blogi on yritykseni selvitä ja kehittyä. Kehittyä ihmisenä, kehittyä itsenäni. Se ei kuitenkaan ole helppoa, ja notkahduksia tulee aina. Itseni arvostaminen sellaisena kuin olen on asioita, joita joudun harjoittelemaan loppuelämäni. Eikä sekään välttämättä riitä.

Olen koko elämäni kamppaillut itsevihan kanssa. Minä en pidä itsestäni. En koskaan ole tyytyväinen. En osaa hyväksyä itseäni. Se on käsittämätöntä, täysin kaiken järjen ja loogisuuden ulkopuolella, kyllä minä sen tiedän.

"Onko sut koulukiusattu piloille vai mitä helvettiä?" kysyi eräs ystäväni jokin aika sitten. Ei, enpä usko. Juuret ovat jossain syvemmällä, jossain selittämättömässä ja sanoin kuvaamattomassa pienten kokemusten vyyhdissä. Tahattomissa kommenteissa, neuvolatädin antamissa ruokasuosituksissa, isosiskon piikittelyissä, ensi-ihastuksen torjuvassa viestissä, kiitoksen puutteessa, suomalaisessa vaatimattomuudessa ja ihaillussa nöyryydessä. Se on niin pientä, ettei sitä edes huomaa. Ettei sen ymmärrä olevan outoa.

Koko ajan pieni ääni päässäni kuiskaa, että minä kuvittelen. Kuvittelen sen kaiken hyvän ja kauniin itsessäni, kuvittelen kaikki kehut. Kuvittelen arvostuksen ja rakkauden, jota minua kohtaan tunnetaan. Kuvittelen, että näytin nätiltä juhlissa. Aitoa on vain jatkuva keskinkertaisuus. Todellista on kritiikki. Realismia on vain tyytymättömyys, joka hakkaa takaraivossa, sillä se on perusteltua.

Päädyn mielessäni huutamaan tälle äänelle. Minä saan olla onnellinen! Minä saan olla tyytyväinen! Minä olen ihan yhtä hyvä, kun kaikki muutkin ihmiset! Minun ei tarvitse olla täydellinen! Minä saan laiskotella! Minun ei tarvitse todistaa mitään kenellekään! Minä voin olla kaunis!

Minä haluaisin niin kovasti antaa jälkimmäisen äänen voittaa, mutta se on vaikeaa. Se vaatii työtä, toisin kuin vanhan ja tutun hyväksyminen. Minulle on helpompaa väsyneenä päivänä uskoa vahvempaa ääntä. Nyökytellä ja alistua. Vaikka juuri väsyneenä päivänä tarvitsisin itsevarmuutta.

Yritän yleensä antaa teksteilleni onnellisen lopun, jonkin twistin, joka saisi hymyn huulillesi. Hymyn minun huulilleni. Olen pahoillani ystävä, mutta tämä teksti saa vielä odottaa omaa loppuaan.

Kuolema on osa elämää

Tämä postaus on omistettu mummilleni, jota ihailen valtavasti.

Olen viimeisen kolmen vuoden aikana lähentynyt isoäitini kanssa. Isoisäni sairastui ja kuihtui nopeasti pois, ja mummini jäi yksin. Aloin käydä mummolassa useammin ja puhua hänen kanssaan. Aluksi aivan arkipäiväisistä asioista, hänen elämästään, minun silloisista ylioppilaskirjoituksistani. Lopulta päädyimme puhumaan hänen nuoruudestaan, menneistä vuosista. Helsingin olympialaisista vuonna 1952. Louis Armstrongin keikasta Linnanmäellä kauan sitten. Mummin ensimmäisestä kihlatusta, joka ryöstettiin ja murhattiin Tampereella. Spiritismistä ullakkoasunnossa Kalevankadulla.

Minä löysin ystävän ja juureni paikasta, josta en ennen ollut osannut etsiä. Olen valtavan onnellinen, että ymmärsin löytää mummini ajoissa.

Juuri, kun elämä on alkanut kulkea eteenpäin ja olen löytänyt elämästäni reittejä, joita tunnen voivani kulkea pitkäänkin, mummillani on todettu syöpä. Kun kuulin, olin kauhuissani, koin pienen hetken sekavaa epäoikeudenmukaisuuden tunnetta: enkö minä saa vain olla ja toipua edes vuotta?

Sitten äitini kertoi, mitä mummini oli sanonut:
"Kaipa se on nyt minun aikani, vihdoin ja viimein. Johonkinhan täällä on kuoltava, ja onpahan nyt jotain, mistä puhua eläkeläiskerhossa!"

Aina välillä, kun olen aivan poikki, päähäni tulee jostakin laulun säe, "isä minua väsyttää". En ole uskonnollinen ihminen, mutta olen käynyt riparilla ja laulanut niitä iänikuisia riparilauluja, joista tämäkin säe on peräisin. Luulen, että ymmärsin eilen, miksi syöpä ei pahemmin isoäitiäni hetkauta. Minulla ei ehkä ole taivaan isää, jolta pyytää lepoa, mutta mummillani on.

Minä tahtoisin isä jo kotiin
Isä minua väsyttää
Soi kirkossa kiitosvirsi
Oli ulkona vihreää