maanantai 30. syyskuuta 2013

Muisto

Aurinko paistaa. Haluaisin kiroilla ja huutaa. On satanut monta päivää, kai jo monta viikkoa. Miksi juuri tänään, juuri nyt, pitää paistaa aurinko?


En ole aivan varma, missä siunauskappeli sijaitsee. Korkokengillä on vaikea kävellä hiekkatiellä. Laitoin ne kuitenkin, sinun kunniaksesi. Sinun kunniaksesi minulla on myös risti kaulassa. Ja uusi mekko. Sellainen, josta sinä olisit pitänyt. Tämä on viimeinen asia, jonka voin sinulle tehdä. Tämä päivä. Sinun ruumiisi siunaus tulee olemaan sitä, mitä elämäsi ei koskaan ollut: kaunis ja rauhallinen.

Siunauskappeli on aivan tavallisen näköinen. Kävellessä seuraani liittyy muitakin nuoria. Ihmisiä, joita olen nähnyt viimeksi yhdeksännen luokan päätösjuhlassa. Muutama ihminen, joita en ole koskaan nähnyt. Keitä he ovat? Kuka sinä olit heille? Kuka sinä olet heille nyt? Juttelemme hetken ulkona, joku polttaa tupakan. Lopulta astumme sisään ovista.

Ovella odottaa kämppiksesi, isosiskosi paras ystävä. Hän on niin pieni, niin pieni. Halaamme pitkään, alan vihdoin itkeä. Olen niin surullinen hänen puolestaan. Sinunkin puolestasi; näen valkoisen arkkusi ovesta. Siunauskappelin katossa on ikkuna, koko tila kylpee auringonvalossa. Minä tiedän, mitkä vaatteet sinulla on päälläsi arkun sisällä. Siistit, kauniit vaatteet, äitisi kertoi minulle.

Hän istuu siunauskappelin ensimmäisellä rivillä, sinun äitisi. Minulla on kömpelö olo, kannan käsissäni syntikkaa. Siunauskappelilla ei ollut pianoa, muistan ajatelleeni, miten outoa se oli. Nyt ajattelen vain, että haluan halata ja lohduttaa äitiäsi. Minä haluan sanoa hänelle, että asiat järjestyvät. Minä haluan sanoa, että sinä rakastit häntä. Sen sijaan minä vain halaan häntä hiljaa.


Laitamme syntikan kiinni, kaikessa hääräämisessä on jotain koomista, kun sinä makaat aivan vieressä kuolleena arkussa.

Menemme istumaan aivan eteen sivulle. Minä ja ystäväni. Hän on luvannut säestää lauluani koskettimilla. Olemme harjoitelleet myöhään yöhön, mikään ei saa mennä pieleen. Ystäväni ärsytti sinua yläasteella paljon. Mietin usein, johtuiko se siitä, että olit mustasukkainen, kun minulla oli toinenkin hyvä ystävä? Ystäväni puristaa kättäni lujasti ja kyyneleet alkavat valua hänen poskilleen. Hän ei ole pystynyt vuodattamaan ennen hautajaisia kyyneltäkään.

Isosiskosi tuo arkkusi päälle kauniin kukkalaitteen. Siinä on sinistä ja valkoista, se on uskomattoman kaunis. Siskosi on myös uskomattoman kaunis pitkine vaaleine hiuksineen. Hän halaa äitiänne pitkään ja lujasti, tyynnytellen. Minä olen murheen murtama hänen puolestaan. Hän on menettänyt pikkusiskon. Pienen siskonsa, sinut.

Isoäitisi alkaa nyyhkyttää kovaan ääneen. "MUN ON NIIN IKÄVÄ!" hän parkaisee nyyhkytyksen lomasta. Monet yhtyvät itkuun, hiljaa tai äänekkäämmin. Huutaen sisimmässään hänen kanssaan. Katson mykistyneenä surullisia kasvoja, niitä on niin paljon. Kaikki ovat niin nuoria. Ihmiset ovat ottaneet oven ulkopuolelta käteensä suuret, valkoiset ruusut. Urut soittavat Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -melodiaa.

Pappi astuu esiin ja alkaa puhua. Laulamme virren, Päivä vain ja hetki kerrallansa. En voi laulaa. Yritän kyllä, mutten pysty. Tuijotan arkkuasi, ajattelen, miltä näytät. Ajattelen, että jätän hyvästit. Pappi puhuu sinusta, hän pyyhkii kyyneleitä. Pukee sanoiksi meidän järkyttyneet ajatuksemme. Sinut siunataan, tulee meidän vuoromme. Tuijotan arkkuasi ja laulan sinulle. Tarkoittaen joka ikistä sanaa. Katson välillä kappelin ihmisiä, sinun läheisiäsi. Itkeviä kasvoja, tuttuja ja vieraita.

Laulumme jälkeen rippileirisi isonen pitää puheen. Olette säilyneet ystävinä kaikki nämä vuodet. Puhuit hänestä aina kuin veljestä, ja nyt hän puhuu sinusta, kuin siskostaan. Kyyneleet eivät enää taukoa hetkeksikään. En pysty laulamaan seuraavaa virttä. Ystäväni puristaa kättäni vieressäni ja välillä kiertää kätensä ympärilleni.

En muista, koska laskimme kauniit valkoiset ruusut arkullesi. Muistan vain, miltä se näytti. Kukaan meistä ei ollut ollut hautajaisissa ennen, emme tienneet järjestyksestä mitään. Tasaisena virtana valkoiset ruusut kantajineen kulkivat arkulle ja jättivät viimeiset hyvästit. Minä ajattelin mielessäni, että sinä veit palan minusta mukanani. Hoin sitä lausetta mielessäni taukoamatta edetessäni arkullesi ja laskiessani kukan. Ihmiset sanoivat niin monia kauniita asioita.

On kummallista, kun tilaisuus loppuu. Me kävelemme ulos syntikan ja jatkojohtojen kanssa. Sinä jäät. Minä katson vielä taakseni, valossa kylpevää valkoista arkkua. Onko minun pakko jättää sinut tänne?

Ulkona aurinko paistaa ja ihmiset halaavat toisiaan minne ikinä katsonkin. Halaan tuttuja ja ystäviä, itken lisää. Sijoitan mielessäni ihmisten kasvoja kertomiisi tarinoihin, tunnistan muutamia. Minut kutsutaan musitelemaan sinua ravintolaan illalla. En aio tulla, en tunne kuuluvani joukkoon. Eivät sinun ystäväsi tiedä minusta juuri mitään, ja minä tiedän heistä aivan liikaa. En jaksa ajatella sitä tänään.

Löydän ystävän, joka lupaa ajaa minut kotiin. Päätäni särkee ja valo sattuu silmiin. Silti en enää halua huutaa sille. Kaikki on niin kaunista, että sydämeeni sattuu. Sinä olet nyt jossain muualla.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Positiivinen palaute

Minä olen ymmärtänyt positiivisen palautteen ja kiitoksen arvon. Olen alkanut kiittää ihmisiä enemmän, kertoa ihmisille pieniä, mutta todellisia kehuja. Se on mukavaa.

Tänään tein jotain, mitä minun on pitänyt lukioajoista asti tehdä. Kirjoitin toimittajalle, joka on kirjoittanut mielettömiä kolumneja päivieni iloksi jo vuosia. Kirjoitin hänelle, miten kiitollinen olen niistä upeista ajatuksista, joita hän on upeilla kirjoituksillaan minulle välittänyt. Toivoin, että hän kirjoittaisi kirjan. Sillä minä todella toivoisin, hän kirjoittaa hyvin ja kekseliäästi, ja minä lukisin mielelläni pidempiäkin tekstejä häneltä.

Sain mukavan vastauksen.

Tähän jää koukkuun. Välillä, kun olen töissä, kehun asiakkaan silmälaseja, huivia tai laukkua. Vain, jos todella tarkoitan sitä, mutta kuitenkin. Olen alkanut kertoa ihmisille, miten mielettömiä tyyppejä he minusta ovat. Kiitän kovaan ääneen ihmisiä, jotka pitävät minulle ovea auki kauppakeskuksessa tai jotka antavat minulle tietä ruuhkabussin käytävällä.

Välillä tunnen itseni aivan hölmöksi. Aivan, kuin antamani kehut ja kiitokset jotenkin menettäisivät merkitystään, kun jakelen niitä niin paljon. Mutta eihän se niin mene. Miksi ihmeessä menisi? Jos kerran jokainen sana, jonka sanon, on totta?

Jos meidän pitää nykyään olla niin pirun rehellisiä joka ikisestä asiasta, miksi emme voisi olla rehellisiä myös toistemme hyvistä puolista ja kiitollisuudesta?

Kehu tänään ihmistä, joka sen ansaitsee. Kiitä ystävää, joka on pitänyt sinua pystyssä menneisyydessä. Kiitä perheenjäsentä. Kerro tutulle, kuinka mieletön ihminen hän on, ja että haluaisit tutustua paremmin. Kerro, miten hyvältä jonkun toisen kehu tai kiitos tuntuu.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Syksyn ensimmäinen päivä

Se alkoi, se oli ja se meni. Syksyn ensimmäinen päivä. Minulle se oli eilen.

Minä tapasin eilen ihmisen, uuden ystävän. Se oli ihmeellistä. Kohdata joku niin aidosti ja välittömästi. Syksyn ensimmäisenä päivänä, kun Helsingissä tuuli ja pelkkä huppari et pystynyt pitämään tuulta poissa. Lämmin tapaaminen kylmässä syysillassa.

Me veimme kynttilän parhaalle ystävälleni hänen kuolinpaikalleen. Kuljen siitä nykyään ohi bussilla usein ja ajattelen häntä. Siitä on ollut niin pitkä aika, kun olen viimeksi saanut esitellä hänet uudelle ihmiselle, kertoa hänestä niin paljon, kuin eilen.

Mitä minä kertoisin hänestä?

Hän oli niin hurmaava, että sitä on vaikea käsittää. Hän sai puhuttua itselleen kyydin moottoriveneellä tai pyörän tarakalla täysin ventovieraalta ihmiseltä minuuteissa.

Hän oli oman elämänsä päähenkilö, hänelle sattui ja tapahtui jatkuvasti.

Hän tuntui aina tietävän enemmän, kuin me muut. Olen ymmärtänyt sen osittain vasta jälkeenpäin. Hän ajatteli suuria asioita ennen monia muita, jo teininä, jo lapsena. Osan hänen sanomisistaan olen todella ymmärtänyt vasta nyt, kun olen itse joutunut perimmäisten kysymyksien äärelle.

Hän oli hengellinen. Ei niinkään uskonnollinen, vaan hengellinen. Hän uskoi, että maailmassa on meille merkkejä, joita me vain emme tarpeeksi usein näe ja seuraa. Hän uskoi vahvasti intuitioon ja enneuniin. Minä ohitin kävin sellaiset keskustelut hänen kanssaan aivan liian nopeasti, pysähtymättä. Hän tiesi ja hyväksyi sen.

Hän oli minulle niin rakas, että sitä on vaikea käsittää.

Koska nyt on syksy, minä saan polttaa kynttilöitä. Laitoin parvekkeelle lyhdyn ja keskelle pöytää ison kynttilän ja istuin pitkästä aikaa tietokoneelle vastaamaan vihdoin kaikkiin kommentteihin ja kirjoittamaan oikealla tietokoneella. Pian puhallan kynttilät sammuksiin ja ajattelen parasta ystävääni, sekä sitä vaikutusta, joka hänellä on edelleen maailmaan. Kuinka vaikuttava on jopa se aukko, jonka hän jätti. Se koskettaa ihmisiä, joita hän ei koskaan tavannut. Hänen poissaolonsa, puuttumisensa.

Minä ajattelen myös jokaista ihmistä, joka harkitsee itsemurhaa. Niitä noin kahta tai kolmea ihmistä päivässä, jotka toteuttavat tekonsa. Minä haluaisin puhaltaa heihin sen liekin, jonka puhallan kynttilästä pois.

Haluaisin puhaltaa heihin sen hillittömän uteliaisuuden, jakamattoman huomion, jonka ympärillämme oleva maailma ansaitsee.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Sillisalaatti

On ollut kiire, en ole ehtinyt kirjoittaa. En ole ehtinyt ajatella, enkä pysähtyä. En edes nukkuessani, unet ovat vain vieneet minut toisiin todellisuuksiin jatkamaan askareitani.

Nyt olen pysähtynyt. Istun lattialla vanhassa huoneessani vanhempieni talossa ja ajattelen menneitä päiviä. Niin paljon on taas tapahtunut.

Tiistaina oli kansainvälinen itsemurhien muistopäivä. Englanninkielinen nimi, Suicide Awareness Day kuvaa päivää minusta paremmin. Itsemurhien tiedostamisen päivä. Kuljin läpi päivän sanomatta asiasta mitään. Illalla vein kynttilän parhaan ystäväni kuolinpaikkaan, seisoin siellä hiljaa jonkin aikaa, puhuin hänelle mielessäni. Kun lähdin pois, eräs ohi kulkeva nainen pysähtyi hetkeksi katsomaan laittamaani hautakynttilää mietteissään. Ajattelin, että on parempi, ettei hän tiedä, että minun parhaan ystäväni ruumis on roikkunut siinä. Se tieto on minullekin välillä liikaa.

Keskiviikkona tapasin opiskelukavereita. Heillä menee hyvin, olen onnellinen siitä. Lähintä opiskelukaveriani en saanut kiinni, mutta se ei ole tavatonta. Hän ei tullut paikalle.

Torstaina olin esiintymässä opiskelijatapahtumassa. Olen ehkä ihastunut. Silti aivan liian vahvana jossain mielessäni huutaa tyttö, joka ei halua tulla satutetuksi. Kuvitella olevansa toiselle tärkeämpi kuin onkaan. Se ääni, joka menee asioiden edelle, kun minulla on vasta ihania perhosia vatsassa. Aloin myös sopia tapaamista ihmisen kanssa, jonka todella odotan tapaavani. En tiedä, koska olen viimeksi odottanut ihmiseen tutustumista näin paljon. En pitkään aikaan.

Perjantaina kuulin, että opiskelukaverini ei ollut vastannut kännykkäänsä, koska oli ollut sairaalassa. Joudun jatkuvasti muistuttamaan itselleni, että jokaisen on itse löydettävä itsearvostuksensa ja tahtonsa selvitä ja elää. Joudun muistuttamaan itseäni siitä, sillä en vielä osaa uskoa sitä. Huoli tukehduttaa minua jatkuvasti. En vain voi tehdä enempää, kuin olla läsnä. Siihen minun on uskottava.

Lauantaina sisustin uutta kotiani, ostin käytettyjä huonekaluja. Pöydän ympärille neljä erilaista valkoista tuolia. Minun näköisiäni, sekalaisia. Matkasin yöllä töistä kotiin hitaasti ja kiertoteitä. Nuori poika sammui yöbussissa olkapäätäni vasten. Kysyin, millä pysäkillä hän jäisi, ja annoin hänen nukkua sinne asti. Talutin hänet ulos bussista ja toivoin, ettei hän kännipäissään tekisi koskaan tyhmä päätöksiä.

Tänään on taas viidestoista päivä. 14 kuukautta hänen kuolemastaan. Heräsin ikävään, ja kuljin siinä koko päivän. Toivoin aktiivisesti mielessäni voimia opiskelukaverilleni, jolla on vaikeaa. Toivoin kaikille ihmisille voimia toivoa parempia aikoja. Toivoin ymmärrystä toisiamme kohtaan tässä maailmassa, jossa ymmärryksen määrä tuntuu vain vähenevän. Toivoin, että oppisin vielä sietämään tätä ikävää ja oppisin vaalimaan ja jakamaan muistoja meidän kahdenkeskisistä hetkistämme sen sijaan, että ajattelen niiden olevan nyt vain minun harteillani, kun hän on poissa. Toivon, että joskus vielä näen itseni, kuten hän minut näki.

Toivon kärsivällisyyttä tuleviin viikkoihin, kun olen sitä kerran menneeseenkin löytänyt.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Ahdistus

Ahdistus on uutta ja erilaista nykyään.

Se tulee aivan selittämättä, koska tahtoo. Juhlissa. Yhtäkkiä huone on täynnä ihmisiä, ja minä olen yksin heidän keskellään. He puhuvat, tanssivat ja nauravat, ja minä vain tuijotan. Liikun rytmissä, niin kuin hetkin, kunnes en enää kestä, ja lähden ulos. Raittiiseen ilmaan. Lähden vähin äänin, kiitän juhlista tapahtuman Facebook-seinällä. Syytän aikaisesta lähdöstä tätä alkavaa nuhaa, tai väsymystä, tai koulutöitä.

Kun tuttava tulee käymään. Hän vilkaisee parhaan ystäväni valokuvaa, muttei sano mitään. Ilta on menetetty. Minä hymyilen muovista hymyä ja kyselen kohteliaasti hänen elämästään. Väistän kysymykset omasta elämästäni taitavasti ja harkitusti, menen lukkoon. Ei puhuta hänestä sitten, jos sinä et halua. Ei puhuta minun toisesta puolikkaastani, joka on siunattu ja tuhkattu. Ei puhuta minusta, sitten.

Yksin. Kun olen touhunnut koko pitkän päivän, rojahdan tyytyväisenä istumaan. Ja mitä sitten? En voi mennä nukkumaan, on liian aikaista. Luin uuden kirjanikin loppuun aamulla. Miksi tein niin? Ehkä joku tulee käymään. Mitä minun pitäisi tehdä, kun en voi olla itseni kanssa, vain olla?

Sitten on hetkiä, kun ahdistus katoaa. Parhaan ystäväni isosiskon kanssa. Hän on niin rehellinen, minä ihailen sitä. Parhaan ystäväni entisen kämppiksen kanssa. Hän näkee ihmisten läpi. Parhaan ystäväni äidin kanssa, joka näkee kaiken läpi ja yli ja poikki. Muutaman ystävän kanssa.

Minä en osaa enää teeskennellä. En osaa enkä jaksa. Minä olen onnellinen, murheellinen, henkeni on salpaantunut, oloni on tuskainen, toisinaan olen hyvin vihainen. En enää ole "ihan ok", iloinen, harmistunut tai ärsyyntynyt. Silti teeskentelen niin toisinaan. Silloin lihakseni jännittyvät, pääni sumenee ja lopulta havahdun seuraavana aamuna ohimosärkyyn, kun olen narskutellut hampaitani koko yön.

En tahdo enää teeskennellä, haluan vain olla minä. Haluan, että ahdistus katoaa.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Kauneus

Lähden tänään pää edellä pusikkoon ja alan kirjoittaa, vaikka en vielä tiedä mistä. Minä tahdon kirjoittaa teille siitä kauneudesta, mitä maailmassa näen. Minä puhun niin pienistä, kuin suuristakin asioista. Olen puhunut monen parasta ystävääni surevan ihmisen kanssa siitä, miten suuren surun aikana ja sen jälkeen on herkistynyt asioille: hengellisyydelle, toisten tunteille, surulle ja kauneudelle.

Minä koen edelleen näkeväni kauneutta herkemmin nyt, kuin ennen parhaan ystäväni itsemurhaa. Se riisui minut kaikesta siitä, mitä olin ympärilleni kasannut aikuistuessani. Yhtäkkiä kuljin eteenpäin kuin lapsi, huomaten kummallisia asioita, muistaen ne kuin valokuvina. Ensimmäisen kerran todella huomasin sen, kun kuljin yliopistolta kotiin keväällä ja katsoin sulavaa lunta ja siitä muodostuvia pieniä puroja, jotka juoksivat ihmisten jalkojen alitse, uurtaen itselleen pienen pieniä kulkureittejä hiekkaan. Minä pysähdyin keskelle hiekkatietä ja nauroin ääneen ihastuksesta. Tuntui, kuin en koskaan olisi nähnyt mitään niin ihmeellistä. Toiset ihmiset tuijottivat, joten jatkoin kävelemistä, sisälläni veden keväinen leikki, rinnallani se pienen pieni puro, joka ei kestä montaa päivää.

Ulkomailla huomasin kuuntelevani ihmisiä aivan uudella tavalla. Minä imin itseeni heidän elämäntarinoitaan, heidän hymyään. Minä halusin painaa heidät sydämeeni osaksi matkaani. Ihmiset olivat kauniita, heidän tarinansa olivat kauniita. He kertoivat ikävästään kotia kohtaan, ne ihmiset, jotka olivat olleet matkallaan jo vuoden päivät. Heidän varovainen hymynsä kosketti tällaista paljasta ihmistä, kun he kertoivat, miltä heidän kotonaan näyttää. Kuinka he tuijottivat ulos ikkunasta, ja mielessään kuitenkin kiipeilivät vuorilla tai uivat järvessä tai halasivat tyttöystävää. Se oli niin kaunista, kohdata ihmisiä niin vähän aikaa ja saada nähdä heistä niin paljon.

Eilen. Eilen oli kaunis päivä. Aamulla pesin pyykkiä ensimmäisellä pyykkivuorolla kerrostalon pyykkituvassa. Aurinko nousi ja nurmikko oli yön jäljiltä märkä. Kun pyykit pyörivät koneessa, minä menin keittämään kahvit ja istuin parvekkeelle. Ulkoilma oli raikas ja viileä, ja aurinko kipusi jatkuvasti korkeammalle. Kun hain pyykit, törmäsin naapuriin. Puhuimme vartin verran ihanasta aamusta. Hän kiitti juttuseurasta, sitä ei kuulemma liikaa ole. Hänen hymynsä oli ystävällinen.

Päivällä törmäsin tuttuun, joka oli löytänyt elämänsä rakkauden kesällä. Hän huokui sitä, varmuutta ja tyytyväisyyttä. Rakkautta. Illalla kävin tyhjentämässä vanhan asuntoni kellarikomeron pikkuveljieni kanssa. Ulkona aurinko laski ja maalasi kaiken oranssiksi. Ilmassa lentelivät kesän viimeiset hyönteiset ja puiden siemenet. Miten etuoikeutettua nähdä sellainen maisema. Uudessa kodissani sain katsoa, kuinka pikkuveljet leikkisästi kinastellen kävivät läpi kuulumisensa ja valtavan innostuksen vallassa kiinnittivät riippukeinun parvekkeelleni. Kun he lähtivät, minä rojahdin riippukeinuun ja sain silmieni eteen tähtitaivaan. Siinä minä riipuin ja ajattelin kauneutta.

En tiedä, saatteko te kiinni siitä pohjattomasta, syvästä kauneudesta, jota otsikollani hain sen kirjoittaessani. Sitä on kaikkialla, kun vain katsoo, herkistyy sille. Lapsena sen näkee jokainen, minä ainakin näin. Herkemmin, kuin koskaan lapsuuteni jälkeen. Silloin kukaan ei vielä ole onnistunut iskostamaan meihin ajatusta siitä, ettei saa jäädä tuhlaamaan aikaa keskelle hiekkatietä purojen takia, että vieraille ihmisille ei voi puhua, eikä heihin saa luottaa. Että jokainen aamu on ihan nätti, ja ilta. Että tähtitaivas ei kaupungissa näytä miltään. Lapsena me vielä osaamme nähdä. Minä olen aika onnellinen, että osaan nähdä taas.

P.S. Olen jälleen mobiililaitteen varassa, enkä voi vastata kommentteihin, joita minulle on tullut. Vastaan kaikkiin ensi viikolla!

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Kotona

Minun kotonani soi musiikki jatkuvasti. Täällä asiat ovat sellaisessa järjestyksessä, johon minä olen ne lattanut; hieman hassun näköisesti, mutta minulle juuri täydellisesti. Minun kotini ei ole Ikeasta, vaan kaikkialta. Täällä käytetyt huonekalut saavat uuden elämän.

Minun kotini ovet ovat aina auki. Ystävä on aina tervetullut istumaan iltaa tai nukkumaan yöksi sohvalle. Isompikin porukka on tervetullut.

Minun kotonani seinät ovat täynnä kuvia asioista, joita rakastan. Halpoja, vanhoja julisteita, ei kalliita tauluja. Itse kehystettyjä valokuvia ja postikortteja. Minua ei hävetä pitää minulle tärkeitä asioita esillä.

Kodissani tunnen olevani turvassa. Tämä on minun turvapaikkani maailmassa, minun oma koloni johon kömpiä, kun maailma ei ole puolellani. Täällä minä voin hautautua nojatuoliin ja ottaa lempikirjani hyllystä.

Minä muutin, ja yhtäkkiä, täysin uudessa ja vieraassa paikassa, minä olen vihdoin kotona.