Tätä blogia ei enää päivitetä

Tätä blogia ei enää päivitetä.

Kommentit tulevat edelleen minulle sähköpostiin, joten jos haluat ottaa minuun yhteyttä, tee niin kommenttiboksissa.

Mikäli etsit tietoa itsemurhista ja surusta ja kaipaat vertaistukea, pyydä lupaa liittyä Facebookin Läheisen itsemurha -ryhmään, tutustu Surunauha ry:n toimintaan ja ota rohkeasti yhteyttä. Et ole yksin, eikä sinun tarvitse olla yksin.

Jos koet, ettei vertaistuki ole sinua varten juuri nyt, hae muuta keskusteluseuraa. Puhu ihmisille elämässäsi ja kerro surustasi ja pahasta olostasi. Hakeudu tarvittaessa esimerkiksi lähimpään terveyskeskukseen, ammattiapua on tarjolla, ja sitä kannattaa käyttää. Mikäli et tahdo lähteä terveyskeskukseen, kokeile esimerkiksi Suomen Mielenterveysseuran kriisivastaanottoa.

Sinä olet tärkeä, arvokas ja ainutlaatuinen ihminen. Oli tilanteesi mikä tahansa, sinä ansaitset kaiken avun, minkä vain voit löytää.

Valoa ja rakkautta jokaiseen päivääsi.

Lopetus

Istun tietokoneella ja tutkin tyhjää blogipohjaa, jonka olen juuri luonut. Hahmottelen erilaisia nimiä ja otsikoita. Lopulta kaksi sanaa ilmestyvät ruudulle, minun kirjoittaminani: Minä elän. Tietysti. Avasin ensimmäisen tyhjän tekstilaatikon ja näpytin ruudulle asian, joka oli jäänyt mieleeni:

"Mikael Jugner totesi kesällä lööpeissä sydänkohtauksensa jälkeen, että elämä on nykyään päätös. Jokainen aamu Jugner herää ja ottaa pillerin, joka pitää hänen sydämensä lyömässä. Pillerin, joka pitää hänet elossa. Elämä ei enää vain ole ja jatku, vaan sen jatkumisesta pitää tehdä päätös. Joka ikinen aamu."

Minun tarkoitukseni oli ennen kaikkea kirjoittaa itsestäni, itselleni. Selvittää, kuka minä nyt olen, kun paras ystäväni, toinen puolikkaani, on poissa. Jokainen aamu heräsin epävarmaan maailmaan, jossa kaikki oli vaikeampaa ja jollain tapaa vierasta. Maailmaan, jossa minä olin aivan yksin.

Minä en ole tänäänkään valmis, en lähelläkään. Minä olen niin pieni ja niin kesken. Ikävä ei ole kadonnut minnekään, se on vain muuttunut kauhistuttavasta möykystä, vaativasta kumppanista osaksi minua. Minun on ikävä häntä joka ikinen päivä, mutta minä myös rakastan häntä joka ikinen päivä. Kaikki surun terävät kulmat ovat pyöristyneet, ja sen kauhea musta viitta on saanut värikkäämmän vivahteen. Enää se ei hengitä niskaani, vaan toisinaan ottaa olkapäästäni kiinni ja katsoo minua silmiin. Enää en häädä sitä pois, vaan puhun sille lempeästi: "Niin, sinä olet siinä. Sinä olet muisto hänestä. Minä en koskaan halua jättää sinua taakseni, vaan otan sinut mielummin rinnalleni kävelemään."

Olen alkanut tutustua itseeni. Alan ymmärtää omia ajatuksiani, saada niistä sopivaa otetta. En enää kurista niitä hengiltä kun löydän ne mieleni nurkista piileksimästä. Olen oppinut huomaamaan, että toisinaan minäkin olen kaunis. Olen oppinut, että minullakin on oikeus onnelliseen elämään. Olen alkanut erottaa, mitkä asiat ja toiveet kumpuavat minusta itsestäni, eivätkä ulkopuolisesta painostuksesta. Olen löytänyt ihmisiä, joiden kanssa tahdon viettää aikaa ja olen päästänyt heidät sydämeeni.

Minä teen edelleen päätöksen jokainen aamu. Enää se päätös ei koske elämää ja kuolemaa, vaan elämää ja todellista elämää. Joka päivä haastan itseni sille kinttupolulle, jota olen lähtenyt elämässäni tarpomaan. Yritän nähdä jokaisessa ainutlaatuisessa hetkessä ja ihmisessä jotakin arvokasta. Minä yritän todella elää.

Enkä minä koskaan unohda. Hänen nauruaan, silmiensä pilkettä tai jalkojensa liikettä. Minä en koskaan unohda, että hän rakasti minua, ja minä rakastin häntä. Minä en koskaan unohda parasta ystävääni.

Paras ystäväni polttamassa tupakkaa mökkilaiturilla kesäyönä 2008

 

"Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,
hajoaa se maahan multaan;
näät sen silti kukkana aina
muistot on kalleinta kultaa."

Elämä on kaunista

Aurinko paistaa. Istun hyvän ystävän kanssa pöydän ääressä ja syön hyvää ruokaa. Katsoimme koko aamupäivän sarjaa, jossa on söpöjä miehiä.

Minä autan häntä ompelemalla hänen opiskelijahaalariinsa merkkejä, hän tekee minulle ruokaa palkaksi. Äsken hän täytti työhakemusta ja minä tein jääkaappirunoutta.

Tänään, juuri nyt, elämä on kaunista. Ja vain siksi ja elämän itsensä takia, minä taidan pitkästä aikaa olla onnellinen.

Pieni liekki

Pitkästä aikaa olen rauhoittunut. Henkeä ei ahdista, asunto on tarpeeksi siisti. Tietokoneella istuminen ja teen juominen ei tunnu pahalta ja ajatukset muodostuvat ruudulle kokonaisiksi lauseiksi. Viimepäivinä ja -viikkoina ajatukseni ovat olleet täysin tavoittamattomissa, olen jopa puhunut katkonaisesti.

Olin tänään teatterissa katsomassa Luolasto-näytelmää. Se oli aivan uskomattoman hieno ja monipuolinen. Voisin kirjoittaa siitä montakin esseetä, sen välittämistä ajatuksista koskien ydinvoimaa, maailman materialistisuutta ja hengettömyyttä. Sen sijaan keskityn niihin tunteisiin, jotka tekivät siitä minulle juuri tällä hetkellä merkityksellisen ja herättivät minussa ajatuksia.

"Ootko sä tullut uskoon?"
"En, vaan järkiini. Ja suosittelisin sullekin."

Mies löytää päättäväisyyden itsestään. Nainen löytää voiman olla sinut sen kanssa, että sattuu, vaikka se tuntuu mahdottomalta. Pohjimmiltaan kai näytelmässä toiset hahmot löytävät itsensä ja paikkansa päämäärättömän haahuilun keskeltä ja lähtevät rohkeasti uuteen suuntaan. Minäkin haluaisin päästä siihen pisteeseen, että voisin nähdä takanani kaiken kivun ja onnen, ala- ja ylämäet. Tahtoisin jatkaa eteenpäin tietoisena eilisestä, mutta vapaana sen taakoista.

Näytelmän loppukohtaus oli huikea. kaikki näyttelijät sytyttivät kynttilät ja kävelivät ympäri permantoa. Kaikki muut valot sammutettiin. Kynttilöiden valokeilat valaisivat vain näyttelijöiden kasvot, jättäen kaiken muun pimentoon, kun näyttelijät lähtivät liikkeelle.

Minun elämäni liekki palaa tällä hetkellä vielä menneisyydessä. Se valaisee menneitä kasvoja, menneitä hetkiä. Tähän hetkeen ulottuu vain kajastus. ja tulevaisuus on täysin pimeän peitossa. Minä toivon, että voin lähiaikoina siirtää sen liekin lähemmäs ja lähemmäs tätä hetkeä ja tulevaa. Minä tiedän jo, mitä menneisyydessäni on, joten voin jättää sen hiljalleen pimentoon.

Luulen, että alan lopetella tätä blogia. Luulen, että alan olla siihen valmis.

Saako nauraa?

Huumori tuntui pitkään vieraalta ajatukselta. Minäkö? Nauraisin jälleen? Ehei, tämä on elämäni ja maailmani loppu, minä en enää naura. Vaan toisin kävi. Minä nauroin jälleen.

Vuodenvaihde oli vakavaa aikaa. Naurahtelin tietysti siellä täällä, mutta en voi muistaa, koska olisin viimeksi nauranut vedet silmissä ilman, että pystyn lopettamaan. Sitten tänään näytelmän harjoituksissa kuvasimme huumoripitoista videoblogia näyttelijäporukalla, ja kun kaikki esitimme videokameralle toukkia ja puhkesimme yhteen kasaan nauramaan, minä nauroin sydämeni pohjasta. Se on ihana tunne. Miksi se olisi väärin, että minä nauran, että minulla on hetken hyvä olla?

Alla on kuvia. Ei ehkä aivan jokaisen huumorintajulle. Ei ehkä edes suurimman osan. Juuri minuun nämä alla olevat kuvat ovat jostain syystä kolahtaneet, ja saaneet aikaan hallitsemattomia hymyjä kävellessään netissä vastaan. Olen yrittänyt muistaa tallentaa kaikki tällaiset kuvat ja käyttää niitä taustakuvina: naurua ei voi koskaan olla liikaa.

Hyvää ystävänpäivää vaan minulle!

Tämä on niin totta, ja sen huomaa minulla aikoina, kun aivot käyvät ylikierroksilla tai kun olen löhölomalla. Lomalla pöydälläni ei loju mitään.

Aivan loistava kuva, joka välittää aivan loistavaa asennetta.

Minulla on tällainen olo tosi usein.

Ylimalkainen tunnelmani parisuhteista tällä hetkellä.

Ei lisättävää, voin vain nyökkäillä.

Toisinaan tekisi mieli laittaa tällainen kuva Facebookiin ihan vain... no, ihan vain.

Elämänfilosofiani yhdessä sarjakuvassa.

Taustakuvani tällä hetkellä. Tähän pyritään.

Surun muotokuva

Minä mietin paljon surun olemusta. Sitä miettii nykyään ehkä vielä enemmän, kuin aikaisemmin. Nyt, kun aikaa on jo vähän kulunut ja surun pystyy jotenkin erottamaan itsestään kokonaisuutena, sille yrittää hakea jonkinlaista lokeroa tai paikkaa.

Toisinaan jaan surua pienempiin käsitteisiin, ihan vain listaan.
Epätoivo.
Ikävä.
Painon tunne.
Kipu.
Kuvotus.
Rakkaus.
Epäusko.
Eksymisen tunne.
Väsymys.
Turhautuneisuus.
Yksinäisyys.
Huonommuus.
Syyllisyys.
Yhteisöllisyys.
...
Niin, eihän siitäkään mitään tule. Lista sen kuin jatkuu vaan.

Toisinaan yritän katsoa itseäni peilistä ja nähdä suruni siellä jossain. Peiliin katsominen on muutenkin minulle vaikeaa, saati sitten itsensä tuijottaminen. Kokeilin kuitenkin. Takaisin peilistä minua tuijotti ihan tavallinen ihminen. Aivan tavalliset kaksi silmää, jotka sijoittuvat aivan tavallisesti noin pään keskiosaan. Aivan tavallinen juurikasvu ja aivan tavallinen nenä. Ei suru näkynyt missään, ei niin suuresti kuin olisin halunnut sen näkyvän. En nähnyt surua peilistä.

Yritän miettiä surun määrää. Onko se vähempi nyt, kuin vuosi sitten? Onko sitä nyt enemmän, kuin esimerkiksi silloin, kun isoisäni kuoli? Mitä oli elää silloin, kun minulla ei oikeastaan vielä ollut surua sisälläni? En todella tiedä. En muista, enkä tiedä. En tiedä, miten tätä mitataan.

Surusta on tullut selkärankani. Se on mennyt jokaiseen aistiini. Se on persoonani päälle rakennettu lisäosa. Surusta on tullut yhdistävä tekijä, monien ystävyyssuhteitteni peruskivi. Se on kasvojeni jokaisessa uurteessa ja ei kuitenkaan missään. Osa minua, mutta ei ainoa.

Suru on.

Hengähdystauko

Jo vuosia kehoni on ollut fiksumpi, kuin pääni. Pääni vain ryntäilisi edes takaisin paikasta toiseen, eikä pysähtyisi hetkeksikään miettimään. Kehollani on tapana painaa jarrua jossain vaiheessa ja heittää minut sängynpohjalle kuumeen ja flunssan avulla. Muutaman viikon pystyn kehoani huijaamaan, mutta pian se pääsee juonestani perille ja vetää liinat kiinni.

Niin myös tällä kertaa. Ehdin juuri vetää harjoittelun tiukimman osuuden loppuun, kun kuume nousi ja kurkku kipeytyi. Tänään ääntä ei lähtenyt enää ensinkään. Toisaalta ärsyynnyin aivan valtavasti. Minä olen nukkunut lähes kuusi tuntia yössä, en ole valvonut kokonaisia öitä! Olen syönyt lounaan lähes joka päivä, kirjoittanut päiväkirjaa ja yrittänyt nauttia kaikesta tekemisestä! Näytelmätreenithän OVAT käytännössä vapaa-aikaa...

Sisäisellä purnaajallani ei kuitenkaan ollut juuri vaihtoehtoja, kun aamulla oli vaikea saada henkeä kun nousi sängystä. Keho voitti tämänkin erän, ja hyvä niin. Nyt olen lähinnä juonut teetä, kaakaota ja Finrexiä, katsonut sarjoja ja kirjoittanut. Lisäksi nukuin pitkälle iltapäivään. Palkintona hengitys kulkee jälleen hieman paremmin, ja olo ei ole aivan täysin kurja.

Kai se on toisinaan vain hyväksyttävä, ettei eläminen ole tehtävälista. Aina ei riitä, että nukkuu vähimmäismäärän. Aina terveys ei ole kiinni siitä, että syö hedelmiä ja pesee käsiään. Toisinaan täytyisi vain osata kuunnella itseään enemmän ja oppia noudattamaan niitä ohjeita, joita itse itselleen antaa.

Minulta minulle

Hyvä eilisen minä,

Päivä oli pitkä ja rankka. Olen niin ylpeä, että harjoittelupäivän, sen suunnittelun, puvustustiimin kokouksen ja illan menojen jälkeen jaksoit vielä puristaa koulutyöt valmiiksi, etkä jättänyt niitä seuraavalle aamulle. Kiitos, että vielä senkin jälkeen muistit laittaa kahvinkeittimen valmiiksi ja asetella tavarat niin, että muistan ottaa seuraavana aamuna kaiken mukaan. Kiitos, että teit hyvää työtä harjoittelun suunnittelukokouksessa, vaikka väsymys painoi. Olen myös iloinen, että kaiken kiireen keskellä muistit, mikä on todella tärkeää, ja raivasit aikaa pikkuveljen kanssa kahvitteluun.

Hyvä huomisen minä,

Päivä on pitkä, ja mennyt viikko väsyttää varmasti. On suuri saavutus, että edes pääset aamulla ylös sängystä, puhumattakaan, että teet täydet päivät viikonloppunakin. Vaikka välillä tuntuu, ettet pysty, ja että et väsymyksen takia saa tehtyä asioita täysillä, ole itsellesi armollinen. Aina ei voi jaksaa. Juuri siksi laitoin äsken kahvinkeittimen valmiiksi ja sen eteen lapun, jossa muistutan, mitä sinun täytyy muistaa ottaa mukaan kun lähdet. Tsemppiä, ensi viikolla jo hieman helpottaa, alle kuukauden päästä paljonkin!

Hyvä tämän hetken minä,

On aika mennä nukkumaan. Lopeta kirjoittaminen ja laita pää tyynyyn. Hyvää yötä.

Elämän pieniä iloja

Kirjoitan aivan pikaisesti asioista, joihin olen juuri tällä hetkellä tässä sohvalla istuessani enemmän kuin tyytyväinen:


Hyvä kurssikirja. Minulla on kirja, jota saan lukea tuntematta huonoa omaatuntoa opiskelun laiminlyömisestä.

Viltit. Minulla on kotona kaksi vilttiä, enkä voi näiden pakkaspäivien jälkeen kuin ihmetellä, miten olen joskus pärjännyt yhdellä.

Puhtaan pyykin tuoksu. Sain pitkästä aikaa pyykättyä näin hyppytunnin ja lukemisen lomassa. Koko asunto tuoksuu puhtaalta.

Pakkanen. Puuterilumi lenteli kaikkialle edessäni kun harpoin pihan yli pyykkitupaan.

Ystävät. Kun huomaa yksinäisessä kiireessään ikävöivänsä valtavaa määrää ihmisiä. Vaikka paras ystäväni on poissa, minulla on valtavasti rakkaita ihmisiä elämässäni.

Lämmin kahvikuppi. Pyykit ovat kuivumassa, viltit harteilla ja kurssikirjan lukeminen hyvässä vauhdissa. Käsissäni haudon lämmintä kupillista tuoretta kahvia.


Elämän pieniä iloja sinunkin iltaasi, lukija!

Piirtäminen

Siitä on aikaa, kun viimeksi uskalsin ostaa itselleni piirustuslehtiön. Jostain syystä piirtämisestä tulee herkästi minulle ylisuorittamista. Tästä päästäkseni laitan nyt tänne esille yhden kuva, joka ei minusta ollut mitenkään erityisen onnistunut, vaikka innostuinkin kun sain idean. Siedätyshoitoa, siis:

Elämän pyörteissä

On niin kiire, etten kerkeä tiskata.

Tällä viikolla olen harjoittelussa, muissa opinnoissa ja näytelmätreeneissä 12-13 tuntia joka arkipäivä. Viikonloput kuluvat näytelmätreeneissä helmikuun loppuun asti. Ei ole aikaa tehdä edes opintoihin liittyviä pakollisia tehtäviä, puhumattakaan runojen kirjoittamisesta ja blogin pitämisestä. Pahoittelen siis hidasta kirjoitustahtiani, joka tulee jatkumaan maaliskuuhun saakka. Tämä on minun talviunieni aika, jolloin hypin unimaailmassa paikasta toiseen ja vietän päivän muut valveillaolotunnit kirjoittaen raportteja ja esseitä.

Silti minua ei ahdista. Ainakaan vielä. Harjoittelu on jo suunnittelun ja muutaman ensimmäisen päivän perusteella osoittautunut aivan uskomattoman opettavaksi kokemukseksi. Siellä saan rauhassa etsiä opettajuuttani ja kokeilla rajojani turvallisessa ympäristössä. Tällainen lähikehityksen vyöhykkeellä oleminen on ihmiselle hirveän hyväksi, näin ainakin itse koen. Tällä Lev Vygotskyn lanseeraamalla käsitteellä tarkoitetaan rajapintaa liian helpon ja liian vaikean tekemisen välissä: siinä tarvitsee aluksi apua ja harjoitusta, ennen kuin voi siirtyä jälleen haastavampiin tehtäviin. Sillä vyöhykkeellä oleva tehtävä on kaikkein motivoivin, ei liian helppo tai haastava, vaan juuri sopiva.

Tutummin lähikehityksen vyöhykettä kutsutaan epämukavuusalueeksi. Jokainen, joka on kokeillut oman mukavuusalueensa rajoja osaa kertoa, että se on väsyttävää. Se on kaikessa palkitsevuudessaa kuluttavaa ja raskasta olemista. Siksi mielestäni on perusteltua toisinaan vain antaa itselleen armoa ja rauhaa ja pysyä visusti mukavuusalueensa sisällä.

Minulla ei oikeastaan ole siihen juuri nyt tilaisuuksia, kun olen kaikilla elämänaloillani, niin opiskeluissa, partiossa, improssa kuin ihmissuhteissakin alueella, joilla en todellakaan osaa toimia automaattisesti.

Vaatimattomat päätelmäni:
Nukun todennäköisesti koko maaliskuun ensimmäisen viikon.
Olen maaliskuun lopussa valaistuneempi kuin koskaan, kaikilla elämäni osa-alueilla.

Itsensä ankarin tuomari

Tänään on ollut ihan kiva päivä. Silti joululoma kummittelee vielä mielessä, ne muutamat epätoivon hetket. Enkä ole oikein saanut nukuttua tälläkään viikolla. On pysähdyttävää huomata, että kaiken tämän aktiivisen päänsä siivoamisen jälkeen yksikin myrsky saa sen täysin sekaisin.

Kuuntelen parhaillaan Apulantaa. Toni Wirtanen on kirjoittanut melkoisen kasan samaistumispintaa tämän bändin kappaleisiin. Teksteistä huokuu turhautuminen oman rikkonaisuuden pysyvyydestä ja avuttomuudesta oman mielen edessä. Sama turhautuminen on minulla ollut mielessä jo pitkään. Tieto siitä, ettei ole mitään oikoreittiä onnelliseen elämään.

Olen menneinä viikkoina ollut usein kasvokkain oman itseinhoni kanssa. Syynä todennäköisesti kehollisen improvisaation harjoittelu yliopiston näytelmän treeneissä, univaje ja henkisesti raskas joululoma. Sitä kuvittelee raahautuneensa jo kauas kuilun reunalta, vain huomatakseen olevansa yhden väärään suuntaan otetun askeleen päässä pudotuksesta.

Peilit alkavat kammottaa. Vaatteet tekisi vain mieli repiä riekaleiksi, kun yrittää löytää mitään kivaa päällepantavaa. Yksikin vitsi ulkonäöstä alkaa itkettää, vaikka sen sanoisi itse.

Koulutehtävät jäävät roikkumaan, kun kaikki tunne pystyvyydestä katoaa kuin tuhka tuuleen. Tuleva lukukausi saa sydämen lyömään nopeammin ja alitajunnan syöttämään painajaisia niin, että yöt kuluvat valvoen.

Ulos lähteminen on vaikeaa. Pieni ääni oon palannut korvani viereen ja kuiskii eteisessä, ettei kukaan halua nähdä sinua, kukaan ei halua puhua kanssasi.

Tällainen taaksepäin kulkeminen ei enää juuri yllätä, vain turhauttaa. Itseinho on kuin syöpä mielessäni. Vaikka miten toivoisin, ettei se ole siellä, se vain pysyy. Kaikkien toimenpiteiden jälkeenkin on mahdollista, että se vain leviää ja tappaa kaiken terveen tieltään. Parhaimmillaankin pysyy hallittavissa, vaatien jatkuvaa huomiota.

Tyhjyydestä raukeuden peittämään pelkoon,
jonka toivoi haipuneen jo pois.
Turhautuneet sanat, joiden piti lohduttaa,
tuhannennnen kerran jälkeen hohkaa kylmyyttaan.

Kaikesta kauneudesta on puolet itsetuhoa,
vielä enemmän, kun meidät erehdytetään
toinenkin poski kääntämään.

En luovu sydämenlyönneistä,
jotka poltettiin
arviksi jokaiseen aistiini.
Havahduttu monta kertaa kuilun partaalta,
mut vielakään ei suljettu korvia sen kutsulta.

Kaikesta kauneudesta on puolet itsetuhoa,
ja enemmänkin, mut silti antaudutaan.

Kaikesta kauneudesta on puolet itsetuhoa,
kun ajatellaan sita tosiasiaa,
kumpaa enemman halutaan.

Apulanta - Puolet

Ajan kulusta

Alkanut vuosi, vuosi 2014, tuntuu jotenkin erilaiselta. Ajan kulun alkaa vihdoin huomata ja tuntea. Parhaan ystäväni kuolemasta tulee pian kuluneeksi puolitoista vuotta. Viimeisimmän seurustelusuhteeni päättymisestä on lähes saman verran. Toisaalta tuntuu, että olisi jo aika siirtyä eteenpäin, lakata roikkumasta menneessä. Toisaalta tiedän, että kulunut aika tulee aina olemaan merkittävä ajanjakso elämässäni ja vaikuttamaan kaikkeen, mitä teen.

Katsoin joulun välipäivinä muutaman vanhan tuttavan kanssa valokuvia. Minä olen niin eri näköinen. Tuijotan kuvissa muovisesti hymyilevää tyttöä, joka poseeraa poikaystävänsä kainalossa ylioppilaslakki päässä. Olenko se todella minä? Minä olen muuttunut niin paljon, ulkoisesti ja sisäisesti.

Muistelin juuri, kuinka ensimmäistä kertaa tapasin parhaan ystäväni entisen kämppiksen ja aloin kunnolla tutustua parhaan ystäväni siskoon. Kuinka Facebookissa sain kaveripyyntöjä ihmisiltä, joita en ollut tavannut kuin muutaman kerran ja kuinka sain tutustua heihin. Kaikkiin näihin ihmisiin olen tutustunut kunnolla vasta viimeisen vuoden aikana. Enkä voisi olla kiitollisempi mahdollisuudesta viettää aikaa niin uskomattomien ihmisten kanssa.

En edes asu enää samassa asunnossa. Minä en voi tarpeeksi korostaa, kuinka rakkaaksi uusi pieni kotini on minulle muodostunut. Minulla on keskellä yksiöni takaseinää valtava nojatuoli, johon iltaisin käperryn lukemaan teekupin kanssa. Siitä käsin näen koko kotini. Oman kotini.

Minun pieni veljeni aloitti tänään armeijan. Hän menee siis paikkaan, jossa minä en ole ollut. Tekee jotakin sellaista, mitä minä en ole tehnyt. Alkaa muodostaa omalle elämälleen omaa suuntaa. Minun pieni veljeni.

Aika tosiaan kulkee ja vie mennessään paloja tuskasta, vaikkei siihen aina jaksaisi uskoa.

Tunnustuksia

Entinen poikaystäväni kerran sanoi, etten voi koskaan jättää häntä, sillä kaikki muut maailman miehet pitäisivät minua hulluna, jos tietäisivät, mitä ajattelen. Toisinaan palaan mielessäni tähän lauseeseen ja huolestun, sillä epäilen itsekin sen olevan totta.

Minä olen aina ollut sisimmässäni idealisti, puunhalaaja, romantikko ja runotyttö. Olen omimmillani, kun saan avoimesti kertoa, kuinka paljon rakastan Disneyn piirrettyjä tai miten auttamattoman ihastunut olen kirjoihin ja elokuviin, joita en aivan tajua, mutta joita ei välttämättä ole tarkoituskaan. Minusta oli ihanaa leikkiä hoitolasten kanssa aikoinaan, kun leikin suunta vaihtui sekunneissa ja sain itsekin heittäytyä keksimään tarinaa ja ihailemaan lasten rajatonta mielikuvitusta.

Minusta, kun aurinko laskee, on parasta katsoa vastakkaiseen suuntaan. Kaikki se, minkä auringonlaskun oranssi väri valaisee, näyttää katsovan aurinkoon päin. Puut, talot, kaikki.

Minusta on hienoa lukea tentteihin kalliissa kahvilassa keskustassa, sillä tunnen olevani akateemisempi siellä.

Minusta on ihanaa kuunnella rokkia asunnossani ja jorata sen tahtiin. Toissailtana tein sitä, kun en saanut unta.

Toisinaan kirjoitan omaa, kuvitteellista tulevaisuuttani novelleiden muotoon ja luen niitä saadakseni motivaatiota. Lisäksi kirjoitan säännöllisesti kirjeitä parhaalle ystävälleni, joissa myös usein viittaan siihen, ettei hän koskaan lue niitä. Saatan myös kirjoittaa siitä ikään kuin vitsailisin siitä hänen kanssaan.

Pienenä puhuin linnuille viheltämällä, siskoni jaksaa nauraa tälle edelleen. Nykyään tajuan enemmän, ja puhun linnuille ihan vain puhumalla. Vain, jos kukaan ei kuule, tosin.

Jos vietän paljon aikaa yksin, saatan vahingossa alkaa hyräillä tai viheltää julkisella paikalla.

Välillä kuuntelen bussissa radiota ja otan sattumanvaraisen kanavan ja kuvittelen kadulla kävelevien ihmisten olevan osa musiikkivideota parhaillaan soivaan biisiin. Parhainta on huomata joku, joka kävelee tai tekee jotain muuta musiikin tahtiin.

Vertaan omaa elämääni suurissa määrin kaikkiin elokuviin ja sarjoihin, joita katson. Eläydyn toisinaan elokuviin niin, että hihkun, kiljun ja tipun tuolilta. Oikeastaan lähes aina.

Henkilöin esineitä. Olen hirvittävän kiintynyt esimerkiksi kaikkiin neljään erilaiseen ruokapöydän tuoliin, jotka ostin kotiini. Olen mielessäni kehittänyt jokaiselle aivan oman persoonan ja roolin pöydän ympärillä.

Jos minua stressa oikein kovasti, laitan soimaan Iron Maidenin levyjä ja makaan lattialla kädet vatsan päällä.
Noniin. Se teki hyvää. Hyvää ja juuri omannäköistäsi alkavaa vuotta juuri Sinulle, toivottavasti se tuo tullessaan kaikkea hyvää, paljon ihania ihmisiä ja ennen kaikkea elämäniloa.