torstai 13. helmikuuta 2014

Saako nauraa?

Huumori tuntui pitkään vieraalta ajatukselta. Minäkö? Nauraisin jälleen? Ehei, tämä on elämäni ja maailmani loppu, minä en enää naura. Vaan toisin kävi. Minä nauroin jälleen.

Vuodenvaihde oli vakavaa aikaa. Naurahtelin tietysti siellä täällä, mutta en voi muistaa, koska olisin viimeksi nauranut vedet silmissä ilman, että pystyn lopettamaan. Sitten tänään näytelmän harjoituksissa kuvasimme huumoripitoista videoblogia näyttelijäporukalla, ja kun kaikki esitimme videokameralle toukkia ja puhkesimme yhteen kasaan nauramaan, minä nauroin sydämeni pohjasta. Se on ihana tunne. Miksi se olisi väärin, että minä nauran, että minulla on hetken hyvä olla?

Alla on kuvia. Ei ehkä aivan jokaisen huumorintajulle. Ei ehkä edes suurimman osan. Juuri minuun nämä alla olevat kuvat ovat jostain syystä kolahtaneet, ja saaneet aikaan hallitsemattomia hymyjä kävellessään netissä vastaan. Olen yrittänyt muistaa tallentaa kaikki tällaiset kuvat ja käyttää niitä taustakuvina: naurua ei voi koskaan olla liikaa.

Hyvää ystävänpäivää vaan minulle!
Tämä on niin totta, ja sen huomaa minulla aikoina, kun aivot käyvät ylikierroksilla tai kun olen löhölomalla. Lomalla pöydälläni ei loju mitään.

Aivan loistava kuva, joka välittää aivan loistavaa asennetta.

Minulla on tällainen olo tosi usein.

Ylimalkainen tunnelmani parisuhteista tällä hetkellä.
Ei lisättävää, voin vain nyökkäillä.
Toisinaan tekisi mieli laittaa tällainen kuva Facebookiin ihan vain... no, ihan vain.

Elämänfilosofiani yhdessä sarjakuvassa.
Taustakuvani tällä hetkellä. Tähän pyritään.


maanantai 10. helmikuuta 2014

Surun muotokuva

Minä mietin paljon surun olemusta. Sitä miettii nykyään ehkä vielä enemmän, kuin aikaisemmin. Nyt, kun aikaa on jo vähän kulunut ja surun pystyy jotenkin erottamaan itsestään kokonaisuutena, sille yrittää hakea jonkinlaista lokeroa tai paikkaa.

Toisinaan jaan surua pienempiin käsitteisiin, ihan vain listaan.
Epätoivo.
Ikävä.
Painon tunne.
Kipu.
Kuvotus.
Rakkaus.
Epäusko.
Eksymisen tunne.
Väsymys.
Turhautuneisuus.
Yksinäisyys.
Huonommuus.
Syyllisyys.
Yhteisöllisyys.
...
Niin, eihän siitäkään mitään tule. Lista sen kuin jatkuu vaan.

Toisinaan yritän katsoa itseäni peilistä ja nähdä suruni siellä jossain. Peiliin katsominen on muutenkin minulle vaikeaa, saati sitten itsensä tuijottaminen. Kokeilin kuitenkin. Takaisin peilistä minua tuijotti ihan tavallinen ihminen. Aivan tavalliset kaksi silmää, jotka sijoittuvat aivan tavallisesti noin pään keskiosaan. Aivan tavallinen juurikasvu ja aivan tavallinen nenä. Ei suru näkynyt missään, ei niin suuresti kuin olisin halunnut sen näkyvän. En nähnyt surua peilistä.

Yritän miettiä surun määrää. Onko se vähempi nyt, kuin vuosi sitten? Onko sitä nyt enemmän, kuin esimerkiksi silloin, kun isoisäni kuoli? Mitä oli elää silloin, kun minulla ei oikeastaan vielä ollut surua sisälläni? En todella tiedä. En muista, enkä tiedä. En tiedä, miten tätä mitataan.

Surusta on tullut selkärankani. Se on mennyt jokaiseen aistiini. Se on persoonani päälle rakennettu lisäosa. Surusta on tullut yhdistävä tekijä, monien ystävyyssuhteitteni peruskivi. Se on kasvojeni jokaisessa uurteessa ja ei kuitenkaan missään. Osa minua, mutta ei ainoa.

Suru on.

torstai 6. helmikuuta 2014

Hengähdystauko

Jo vuosia kehoni on ollut fiksumpi, kuin pääni. Pääni vain ryntäilisi edes takaisin paikasta toiseen, eikä pysähtyisi hetkeksikään miettimään. Kehollani on tapana painaa jarrua jossain vaiheessa ja heittää minut sängynpohjalle kuumeen ja flunssan avulla. Muutaman viikon pystyn kehoani huijaamaan, mutta pian se pääsee juonestani perille ja vetää liinat kiinni.

Niin myös tällä kertaa. Ehdin juuri vetää harjoittelun tiukimman osuuden loppuun, kun kuume nousi ja kurkku kipeytyi. Tänään ääntä ei lähtenyt enää ensinkään. Toisaalta ärsyynnyin aivan valtavasti. Minä olen nukkunut lähes kuusi tuntia yössä, en ole valvonut kokonaisia öitä! Olen syönyt lounaan lähes joka päivä, kirjoittanut päiväkirjaa ja yrittänyt nauttia kaikesta tekemisestä! Näytelmätreenithän OVAT käytännössä vapaa-aikaa...

Sisäisellä purnaajallani ei kuitenkaan ollut juuri vaihtoehtoja, kun aamulla oli vaikea saada henkeä kun nousi sängystä. Keho voitti tämänkin erän, ja hyvä niin. Nyt olen lähinnä juonut teetä, kaakaota ja Finrexiä, katsonut sarjoja ja kirjoittanut. Lisäksi nukuin pitkälle iltapäivään. Palkintona hengitys kulkee jälleen hieman paremmin, ja olo ei ole aivan täysin kurja.

Kai se on toisinaan vain hyväksyttävä, ettei eläminen ole tehtävälista. Aina ei riitä, että nukkuu vähimmäismäärän. Aina terveys ei ole kiinni siitä, että syö hedelmiä ja pesee käsiään. Toisinaan täytyisi vain osata kuunnella itseään enemmän ja oppia noudattamaan niitä ohjeita, joita itse itselleen antaa.