Minulta minulle

Hyvä eilisen minä,

Päivä oli pitkä ja rankka. Olen niin ylpeä, että harjoittelupäivän, sen suunnittelun, puvustustiimin kokouksen ja illan menojen jälkeen jaksoit vielä puristaa koulutyöt valmiiksi, etkä jättänyt niitä seuraavalle aamulle. Kiitos, että vielä senkin jälkeen muistit laittaa kahvinkeittimen valmiiksi ja asetella tavarat niin, että muistan ottaa seuraavana aamuna kaiken mukaan. Kiitos, että teit hyvää työtä harjoittelun suunnittelukokouksessa, vaikka väsymys painoi. Olen myös iloinen, että kaiken kiireen keskellä muistit, mikä on todella tärkeää, ja raivasit aikaa pikkuveljen kanssa kahvitteluun.

Hyvä huomisen minä,

Päivä on pitkä, ja mennyt viikko väsyttää varmasti. On suuri saavutus, että edes pääset aamulla ylös sängystä, puhumattakaan, että teet täydet päivät viikonloppunakin. Vaikka välillä tuntuu, ettet pysty, ja että et väsymyksen takia saa tehtyä asioita täysillä, ole itsellesi armollinen. Aina ei voi jaksaa. Juuri siksi laitoin äsken kahvinkeittimen valmiiksi ja sen eteen lapun, jossa muistutan, mitä sinun täytyy muistaa ottaa mukaan kun lähdet. Tsemppiä, ensi viikolla jo hieman helpottaa, alle kuukauden päästä paljonkin!

Hyvä tämän hetken minä,

On aika mennä nukkumaan. Lopeta kirjoittaminen ja laita pää tyynyyn. Hyvää yötä.

Elämän pieniä iloja

Kirjoitan aivan pikaisesti asioista, joihin olen juuri tällä hetkellä tässä sohvalla istuessani enemmän kuin tyytyväinen:


Hyvä kurssikirja. Minulla on kirja, jota saan lukea tuntematta huonoa omaatuntoa opiskelun laiminlyömisestä.

Viltit. Minulla on kotona kaksi vilttiä, enkä voi näiden pakkaspäivien jälkeen kuin ihmetellä, miten olen joskus pärjännyt yhdellä.

Puhtaan pyykin tuoksu. Sain pitkästä aikaa pyykättyä näin hyppytunnin ja lukemisen lomassa. Koko asunto tuoksuu puhtaalta.

Pakkanen. Puuterilumi lenteli kaikkialle edessäni kun harpoin pihan yli pyykkitupaan.

Ystävät. Kun huomaa yksinäisessä kiireessään ikävöivänsä valtavaa määrää ihmisiä. Vaikka paras ystäväni on poissa, minulla on valtavasti rakkaita ihmisiä elämässäni.

Lämmin kahvikuppi. Pyykit ovat kuivumassa, viltit harteilla ja kurssikirjan lukeminen hyvässä vauhdissa. Käsissäni haudon lämmintä kupillista tuoretta kahvia.


Elämän pieniä iloja sinunkin iltaasi, lukija!

Piirtäminen

Siitä on aikaa, kun viimeksi uskalsin ostaa itselleni piirustuslehtiön. Jostain syystä piirtämisestä tulee herkästi minulle ylisuorittamista. Tästä päästäkseni laitan nyt tänne esille yhden kuva, joka ei minusta ollut mitenkään erityisen onnistunut, vaikka innostuinkin kun sain idean. Siedätyshoitoa, siis:

Elämän pyörteissä

On niin kiire, etten kerkeä tiskata.

Tällä viikolla olen harjoittelussa, muissa opinnoissa ja näytelmätreeneissä 12-13 tuntia joka arkipäivä. Viikonloput kuluvat näytelmätreeneissä helmikuun loppuun asti. Ei ole aikaa tehdä edes opintoihin liittyviä pakollisia tehtäviä, puhumattakaan runojen kirjoittamisesta ja blogin pitämisestä. Pahoittelen siis hidasta kirjoitustahtiani, joka tulee jatkumaan maaliskuuhun saakka. Tämä on minun talviunieni aika, jolloin hypin unimaailmassa paikasta toiseen ja vietän päivän muut valveillaolotunnit kirjoittaen raportteja ja esseitä.

Silti minua ei ahdista. Ainakaan vielä. Harjoittelu on jo suunnittelun ja muutaman ensimmäisen päivän perusteella osoittautunut aivan uskomattoman opettavaksi kokemukseksi. Siellä saan rauhassa etsiä opettajuuttani ja kokeilla rajojani turvallisessa ympäristössä. Tällainen lähikehityksen vyöhykkeellä oleminen on ihmiselle hirveän hyväksi, näin ainakin itse koen. Tällä Lev Vygotskyn lanseeraamalla käsitteellä tarkoitetaan rajapintaa liian helpon ja liian vaikean tekemisen välissä: siinä tarvitsee aluksi apua ja harjoitusta, ennen kuin voi siirtyä jälleen haastavampiin tehtäviin. Sillä vyöhykkeellä oleva tehtävä on kaikkein motivoivin, ei liian helppo tai haastava, vaan juuri sopiva.

Tutummin lähikehityksen vyöhykettä kutsutaan epämukavuusalueeksi. Jokainen, joka on kokeillut oman mukavuusalueensa rajoja osaa kertoa, että se on väsyttävää. Se on kaikessa palkitsevuudessaa kuluttavaa ja raskasta olemista. Siksi mielestäni on perusteltua toisinaan vain antaa itselleen armoa ja rauhaa ja pysyä visusti mukavuusalueensa sisällä.

Minulla ei oikeastaan ole siihen juuri nyt tilaisuuksia, kun olen kaikilla elämänaloillani, niin opiskeluissa, partiossa, improssa kuin ihmissuhteissakin alueella, joilla en todellakaan osaa toimia automaattisesti.

Vaatimattomat päätelmäni:
Nukun todennäköisesti koko maaliskuun ensimmäisen viikon.
Olen maaliskuun lopussa valaistuneempi kuin koskaan, kaikilla elämäni osa-alueilla.

Itsensä ankarin tuomari

Tänään on ollut ihan kiva päivä. Silti joululoma kummittelee vielä mielessä, ne muutamat epätoivon hetket. Enkä ole oikein saanut nukuttua tälläkään viikolla. On pysähdyttävää huomata, että kaiken tämän aktiivisen päänsä siivoamisen jälkeen yksikin myrsky saa sen täysin sekaisin.

Kuuntelen parhaillaan Apulantaa. Toni Wirtanen on kirjoittanut melkoisen kasan samaistumispintaa tämän bändin kappaleisiin. Teksteistä huokuu turhautuminen oman rikkonaisuuden pysyvyydestä ja avuttomuudesta oman mielen edessä. Sama turhautuminen on minulla ollut mielessä jo pitkään. Tieto siitä, ettei ole mitään oikoreittiä onnelliseen elämään.

Olen menneinä viikkoina ollut usein kasvokkain oman itseinhoni kanssa. Syynä todennäköisesti kehollisen improvisaation harjoittelu yliopiston näytelmän treeneissä, univaje ja henkisesti raskas joululoma. Sitä kuvittelee raahautuneensa jo kauas kuilun reunalta, vain huomatakseen olevansa yhden väärään suuntaan otetun askeleen päässä pudotuksesta.

Peilit alkavat kammottaa. Vaatteet tekisi vain mieli repiä riekaleiksi, kun yrittää löytää mitään kivaa päällepantavaa. Yksikin vitsi ulkonäöstä alkaa itkettää, vaikka sen sanoisi itse.

Koulutehtävät jäävät roikkumaan, kun kaikki tunne pystyvyydestä katoaa kuin tuhka tuuleen. Tuleva lukukausi saa sydämen lyömään nopeammin ja alitajunnan syöttämään painajaisia niin, että yöt kuluvat valvoen.

Ulos lähteminen on vaikeaa. Pieni ääni oon palannut korvani viereen ja kuiskii eteisessä, ettei kukaan halua nähdä sinua, kukaan ei halua puhua kanssasi.

Tällainen taaksepäin kulkeminen ei enää juuri yllätä, vain turhauttaa. Itseinho on kuin syöpä mielessäni. Vaikka miten toivoisin, ettei se ole siellä, se vain pysyy. Kaikkien toimenpiteiden jälkeenkin on mahdollista, että se vain leviää ja tappaa kaiken terveen tieltään. Parhaimmillaankin pysyy hallittavissa, vaatien jatkuvaa huomiota.

Tyhjyydestä raukeuden peittämään pelkoon,
jonka toivoi haipuneen jo pois.
Turhautuneet sanat, joiden piti lohduttaa,
tuhannennnen kerran jälkeen hohkaa kylmyyttaan.

Kaikesta kauneudesta on puolet itsetuhoa,
vielä enemmän, kun meidät erehdytetään
toinenkin poski kääntämään.

En luovu sydämenlyönneistä,
jotka poltettiin
arviksi jokaiseen aistiini.
Havahduttu monta kertaa kuilun partaalta,
mut vielakään ei suljettu korvia sen kutsulta.

Kaikesta kauneudesta on puolet itsetuhoa,
ja enemmänkin, mut silti antaudutaan.

Kaikesta kauneudesta on puolet itsetuhoa,
kun ajatellaan sita tosiasiaa,
kumpaa enemman halutaan.

Apulanta - Puolet

Ajan kulusta

Alkanut vuosi, vuosi 2014, tuntuu jotenkin erilaiselta. Ajan kulun alkaa vihdoin huomata ja tuntea. Parhaan ystäväni kuolemasta tulee pian kuluneeksi puolitoista vuotta. Viimeisimmän seurustelusuhteeni päättymisestä on lähes saman verran. Toisaalta tuntuu, että olisi jo aika siirtyä eteenpäin, lakata roikkumasta menneessä. Toisaalta tiedän, että kulunut aika tulee aina olemaan merkittävä ajanjakso elämässäni ja vaikuttamaan kaikkeen, mitä teen.

Katsoin joulun välipäivinä muutaman vanhan tuttavan kanssa valokuvia. Minä olen niin eri näköinen. Tuijotan kuvissa muovisesti hymyilevää tyttöä, joka poseeraa poikaystävänsä kainalossa ylioppilaslakki päässä. Olenko se todella minä? Minä olen muuttunut niin paljon, ulkoisesti ja sisäisesti.

Muistelin juuri, kuinka ensimmäistä kertaa tapasin parhaan ystäväni entisen kämppiksen ja aloin kunnolla tutustua parhaan ystäväni siskoon. Kuinka Facebookissa sain kaveripyyntöjä ihmisiltä, joita en ollut tavannut kuin muutaman kerran ja kuinka sain tutustua heihin. Kaikkiin näihin ihmisiin olen tutustunut kunnolla vasta viimeisen vuoden aikana. Enkä voisi olla kiitollisempi mahdollisuudesta viettää aikaa niin uskomattomien ihmisten kanssa.

En edes asu enää samassa asunnossa. Minä en voi tarpeeksi korostaa, kuinka rakkaaksi uusi pieni kotini on minulle muodostunut. Minulla on keskellä yksiöni takaseinää valtava nojatuoli, johon iltaisin käperryn lukemaan teekupin kanssa. Siitä käsin näen koko kotini. Oman kotini.

Minun pieni veljeni aloitti tänään armeijan. Hän menee siis paikkaan, jossa minä en ole ollut. Tekee jotakin sellaista, mitä minä en ole tehnyt. Alkaa muodostaa omalle elämälleen omaa suuntaa. Minun pieni veljeni.

Aika tosiaan kulkee ja vie mennessään paloja tuskasta, vaikkei siihen aina jaksaisi uskoa.

Tunnustuksia

Entinen poikaystäväni kerran sanoi, etten voi koskaan jättää häntä, sillä kaikki muut maailman miehet pitäisivät minua hulluna, jos tietäisivät, mitä ajattelen. Toisinaan palaan mielessäni tähän lauseeseen ja huolestun, sillä epäilen itsekin sen olevan totta.

Minä olen aina ollut sisimmässäni idealisti, puunhalaaja, romantikko ja runotyttö. Olen omimmillani, kun saan avoimesti kertoa, kuinka paljon rakastan Disneyn piirrettyjä tai miten auttamattoman ihastunut olen kirjoihin ja elokuviin, joita en aivan tajua, mutta joita ei välttämättä ole tarkoituskaan. Minusta oli ihanaa leikkiä hoitolasten kanssa aikoinaan, kun leikin suunta vaihtui sekunneissa ja sain itsekin heittäytyä keksimään tarinaa ja ihailemaan lasten rajatonta mielikuvitusta.

Minusta, kun aurinko laskee, on parasta katsoa vastakkaiseen suuntaan. Kaikki se, minkä auringonlaskun oranssi väri valaisee, näyttää katsovan aurinkoon päin. Puut, talot, kaikki.

Minusta on hienoa lukea tentteihin kalliissa kahvilassa keskustassa, sillä tunnen olevani akateemisempi siellä.

Minusta on ihanaa kuunnella rokkia asunnossani ja jorata sen tahtiin. Toissailtana tein sitä, kun en saanut unta.

Toisinaan kirjoitan omaa, kuvitteellista tulevaisuuttani novelleiden muotoon ja luen niitä saadakseni motivaatiota. Lisäksi kirjoitan säännöllisesti kirjeitä parhaalle ystävälleni, joissa myös usein viittaan siihen, ettei hän koskaan lue niitä. Saatan myös kirjoittaa siitä ikään kuin vitsailisin siitä hänen kanssaan.

Pienenä puhuin linnuille viheltämällä, siskoni jaksaa nauraa tälle edelleen. Nykyään tajuan enemmän, ja puhun linnuille ihan vain puhumalla. Vain, jos kukaan ei kuule, tosin.

Jos vietän paljon aikaa yksin, saatan vahingossa alkaa hyräillä tai viheltää julkisella paikalla.

Välillä kuuntelen bussissa radiota ja otan sattumanvaraisen kanavan ja kuvittelen kadulla kävelevien ihmisten olevan osa musiikkivideota parhaillaan soivaan biisiin. Parhainta on huomata joku, joka kävelee tai tekee jotain muuta musiikin tahtiin.

Vertaan omaa elämääni suurissa määrin kaikkiin elokuviin ja sarjoihin, joita katson. Eläydyn toisinaan elokuviin niin, että hihkun, kiljun ja tipun tuolilta. Oikeastaan lähes aina.

Henkilöin esineitä. Olen hirvittävän kiintynyt esimerkiksi kaikkiin neljään erilaiseen ruokapöydän tuoliin, jotka ostin kotiini. Olen mielessäni kehittänyt jokaiselle aivan oman persoonan ja roolin pöydän ympärillä.

Jos minua stressa oikein kovasti, laitan soimaan Iron Maidenin levyjä ja makaan lattialla kädet vatsan päällä.
Noniin. Se teki hyvää. Hyvää ja juuri omannäköistäsi alkavaa vuotta juuri Sinulle, toivottavasti se tuo tullessaan kaikkea hyvää, paljon ihania ihmisiä ja ennen kaikkea elämäniloa.