Itsemurha

On olemassa ilmauksia, jotka menettävät merkityksensä, kun ne tulevat lähelle ja liian tosiksi. Kuolema. Kuollut. Itsemurha. Tappaa itsensä. Käydä psykiatrilla. Unilääkkeet. Hautakynttilä. Haudata. Hyvästellä. Suru. Ikävä. Lopullisuus.

Minä en enää pelkää kertoa, mitä parhaalle ystävälleni tapahtui. Minä päätin myös olla karsastamatta omista selviytymiskeinoistani puhumista. Jos joku on tarpeeksi hömelö kysyäkseen, mitä minulle kuuluu, en enää vastaa "ihan jees". Vastaan "et edes halua tietää". Sillä se on totuus. Jos joku kysyy, miten minä oikein pärjään tämän kaiken keskellä, vastaan, että käyn viikottain psykiatrisella sairaanhoitajalla ja syön nukahtamislääkkeitä. Sillä sekin on totuus.

Minun totuudestani on tullut erilaista. Siihen sisältyy niin paljon sellaista rujoutta, mitä tuttavapiirini ei ole koskaan kohdannut. Elämä kohtelee perunankuorimahansikkain. Moni ei ole, ainakaan vielä, kokenut, miltä se oikeasti tuntuu. Kun elämässä on ensin kaikki melko raiteillaan, ja yhtäkkiä elämän tärkein henkilö tappaa itsensä, poikaystävä sanoo moikat ja opinnoissa jää pakostakin jälkeen, kun pyörittelee päässään lähinnä elämä suuria kysymyksiä.

Mitä minä haluan?
Miksi minä elän?
Haluanko elää?
Pystynkö elämään?

Tästä kuplasta on vaikea tulla ulos, edes hetkeksi. Tässä kuplassa on normaalia, ettei pysty nukkumaan, koska käy mielessään läpi uudestaan ja uudestaan sitä puhelinsoittoa, jossa kerrottiin parhaan ystävän kuolleen. Tässä kuplassa on normaalia puhua kuolemasta. Täällä ei ole yhtään outoa, että mietin itsemurhaa päivittäin.

Kuplan ulkopuolellahan minä olen ihan hullu. Täysin kaheli. Epänormaali. Sanoja, joita ei kuplani sisällä edes ole olemassa. Niillä ei ole minun elämässäni enää merkitystä.