Blogin päivittäminen loppui noin vuosi sitten. Parhaan ystäväni äiti kannusti minua kirjoittamaan tänne vielä kerran ja kertomaan, että elämä jatkuu. Senkin jälkeen, kun on itkenyt, käynyt kriisiterapiassa, syönyt unilääkkeitä, itkenyt lisää, laulanut parhaan ystävänsä hautajaisissa, nähnyt lohduttomat itsemurhatilastot, tahtonut kuolla ja unohtanut miten elämään luotetaan. Sen kaiken jälkeen elämä voi jatkua.
Parhaan ystäväni kuolemasta on yli kaksi ja puoli vuotta. Tämä aika ei ole helpottanut ikävää, mutta se on muovannut minut uudestaan, tämän ikävän ympärille. Eikä se ole huono asia.
Heinäkuussa, parhaan ystäväni kuoleman vuosipäivän tienoilla, minua pyydettiin treffeille. Uskomattomien sattumusten kautta minut löysi toinen ihminen, joka näkee minussa jotain uskomattoman kaunista, ja kertoo sen minulle joka päivä. Ihminen, jota rakastan joka päivä enemmän. Meillä on kaunis, yhteinen koti ja yhteinen elämä.
Pääsin uskomattomien sattumusten kautta harjoitteluun paikkaan, joka avasi silmäni sille, mitä haluan opettajana tehdä ja saavuttaa. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin minä tiedän olevani oikealla alalla ja haluan saada opintoni valmiiksi, jotta voin alkaa työskennellä kohti unelmiani.
Minua ympäröivät uskomattomat ihmiset, ystävät ja perhe. Kesällä toteutan jälleen erään reissu-unelmani ja lähden kuukaudeksi Amerikkaan hyvän ystävän kanssa.
Paras ystäväni on edelleen jatkuvasti täällä. Hän on kaikessa, mitä minä teen ja en tee, kaikissa elämäni hetkissä. Sillä ilman häntä, minä en olisi minä. Minä haluan kertoa jokaiselle, joka ajattelee elämänsä olevan turhaa ja merkityksetöntä, jokaiselle joka ajattelee, ettei elämä koskaan tule olemaan hyvää: ole kärsivällinen. Vaatii lähes kohtuutonta ponnistelua muistuttaa itseään päivittäin siitä, että on kaunis ja arvokas juuri sellaisena kuin on. Kuitenkin lopulta jonakin aamuna heräät onnellisena, katsot itseäsi peilistä ja ymmärrät ansaitsevasi pelkkää hyvää. Silloin myös näet, miten paljon hyvää ympärilläsi jo on.
Jaksamista jokaisen matkalle. Ihmiselämä ei koskaan valmistu, vaan on jatkuvassa myllerryksessä. Juuri tämä myllerrys mielestäni tekeekin elämästä elämisen arvoista, ja saa minut suuntaamaan kohti uusia vastoinkäymisiä, uusia yllätyksiä ja uusia ihmisiä. Sillä nyt tiedän selviäväni.
- Atti
