Pieni liekki

Pitkästä aikaa olen rauhoittunut. Henkeä ei ahdista, asunto on tarpeeksi siisti. Tietokoneella istuminen ja teen juominen ei tunnu pahalta ja ajatukset muodostuvat ruudulle kokonaisiksi lauseiksi. Viimepäivinä ja -viikkoina ajatukseni ovat olleet täysin tavoittamattomissa, olen jopa puhunut katkonaisesti.

Olin tänään teatterissa katsomassa Luolasto-näytelmää. Se oli aivan uskomattoman hieno ja monipuolinen. Voisin kirjoittaa siitä montakin esseetä, sen välittämistä ajatuksista koskien ydinvoimaa, maailman materialistisuutta ja hengettömyyttä. Sen sijaan keskityn niihin tunteisiin, jotka tekivät siitä minulle juuri tällä hetkellä merkityksellisen ja herättivät minussa ajatuksia.

"Ootko sä tullut uskoon?"
"En, vaan järkiini. Ja suosittelisin sullekin."

Mies löytää päättäväisyyden itsestään. Nainen löytää voiman olla sinut sen kanssa, että sattuu, vaikka se tuntuu mahdottomalta. Pohjimmiltaan kai näytelmässä toiset hahmot löytävät itsensä ja paikkansa päämäärättömän haahuilun keskeltä ja lähtevät rohkeasti uuteen suuntaan. Minäkin haluaisin päästä siihen pisteeseen, että voisin nähdä takanani kaiken kivun ja onnen, ala- ja ylämäet. Tahtoisin jatkaa eteenpäin tietoisena eilisestä, mutta vapaana sen taakoista.

Näytelmän loppukohtaus oli huikea. kaikki näyttelijät sytyttivät kynttilät ja kävelivät ympäri permantoa. Kaikki muut valot sammutettiin. Kynttilöiden valokeilat valaisivat vain näyttelijöiden kasvot, jättäen kaiken muun pimentoon, kun näyttelijät lähtivät liikkeelle.

Minun elämäni liekki palaa tällä hetkellä vielä menneisyydessä. Se valaisee menneitä kasvoja, menneitä hetkiä. Tähän hetkeen ulottuu vain kajastus. ja tulevaisuus on täysin pimeän peitossa. Minä toivon, että voin lähiaikoina siirtää sen liekin lähemmäs ja lähemmäs tätä hetkeä ja tulevaa. Minä tiedän jo, mitä menneisyydessäni on, joten voin jättää sen hiljalleen pimentoon.

Luulen, että alan lopetella tätä blogia. Luulen, että alan olla siihen valmis.

Saako nauraa?

Huumori tuntui pitkään vieraalta ajatukselta. Minäkö? Nauraisin jälleen? Ehei, tämä on elämäni ja maailmani loppu, minä en enää naura. Vaan toisin kävi. Minä nauroin jälleen.

Vuodenvaihde oli vakavaa aikaa. Naurahtelin tietysti siellä täällä, mutta en voi muistaa, koska olisin viimeksi nauranut vedet silmissä ilman, että pystyn lopettamaan. Sitten tänään näytelmän harjoituksissa kuvasimme huumoripitoista videoblogia näyttelijäporukalla, ja kun kaikki esitimme videokameralle toukkia ja puhkesimme yhteen kasaan nauramaan, minä nauroin sydämeni pohjasta. Se on ihana tunne. Miksi se olisi väärin, että minä nauran, että minulla on hetken hyvä olla?

Alla on kuvia. Ei ehkä aivan jokaisen huumorintajulle. Ei ehkä edes suurimman osan. Juuri minuun nämä alla olevat kuvat ovat jostain syystä kolahtaneet, ja saaneet aikaan hallitsemattomia hymyjä kävellessään netissä vastaan. Olen yrittänyt muistaa tallentaa kaikki tällaiset kuvat ja käyttää niitä taustakuvina: naurua ei voi koskaan olla liikaa.

Hyvää ystävänpäivää vaan minulle!

Tämä on niin totta, ja sen huomaa minulla aikoina, kun aivot käyvät ylikierroksilla tai kun olen löhölomalla. Lomalla pöydälläni ei loju mitään.

Aivan loistava kuva, joka välittää aivan loistavaa asennetta.

Minulla on tällainen olo tosi usein.

Ylimalkainen tunnelmani parisuhteista tällä hetkellä.

Ei lisättävää, voin vain nyökkäillä.

Toisinaan tekisi mieli laittaa tällainen kuva Facebookiin ihan vain... no, ihan vain.

Elämänfilosofiani yhdessä sarjakuvassa.

Taustakuvani tällä hetkellä. Tähän pyritään.

Itsensä ankarin tuomari

Tänään on ollut ihan kiva päivä. Silti joululoma kummittelee vielä mielessä, ne muutamat epätoivon hetket. Enkä ole oikein saanut nukuttua tälläkään viikolla. On pysähdyttävää huomata, että kaiken tämän aktiivisen päänsä siivoamisen jälkeen yksikin myrsky saa sen täysin sekaisin.

Kuuntelen parhaillaan Apulantaa. Toni Wirtanen on kirjoittanut melkoisen kasan samaistumispintaa tämän bändin kappaleisiin. Teksteistä huokuu turhautuminen oman rikkonaisuuden pysyvyydestä ja avuttomuudesta oman mielen edessä. Sama turhautuminen on minulla ollut mielessä jo pitkään. Tieto siitä, ettei ole mitään oikoreittiä onnelliseen elämään.

Olen menneinä viikkoina ollut usein kasvokkain oman itseinhoni kanssa. Syynä todennäköisesti kehollisen improvisaation harjoittelu yliopiston näytelmän treeneissä, univaje ja henkisesti raskas joululoma. Sitä kuvittelee raahautuneensa jo kauas kuilun reunalta, vain huomatakseen olevansa yhden väärään suuntaan otetun askeleen päässä pudotuksesta.

Peilit alkavat kammottaa. Vaatteet tekisi vain mieli repiä riekaleiksi, kun yrittää löytää mitään kivaa päällepantavaa. Yksikin vitsi ulkonäöstä alkaa itkettää, vaikka sen sanoisi itse.

Koulutehtävät jäävät roikkumaan, kun kaikki tunne pystyvyydestä katoaa kuin tuhka tuuleen. Tuleva lukukausi saa sydämen lyömään nopeammin ja alitajunnan syöttämään painajaisia niin, että yöt kuluvat valvoen.

Ulos lähteminen on vaikeaa. Pieni ääni oon palannut korvani viereen ja kuiskii eteisessä, ettei kukaan halua nähdä sinua, kukaan ei halua puhua kanssasi.

Tällainen taaksepäin kulkeminen ei enää juuri yllätä, vain turhauttaa. Itseinho on kuin syöpä mielessäni. Vaikka miten toivoisin, ettei se ole siellä, se vain pysyy. Kaikkien toimenpiteiden jälkeenkin on mahdollista, että se vain leviää ja tappaa kaiken terveen tieltään. Parhaimmillaankin pysyy hallittavissa, vaatien jatkuvaa huomiota.

Tyhjyydestä raukeuden peittämään pelkoon,
jonka toivoi haipuneen jo pois.
Turhautuneet sanat, joiden piti lohduttaa,
tuhannennnen kerran jälkeen hohkaa kylmyyttaan.

Kaikesta kauneudesta on puolet itsetuhoa,
vielä enemmän, kun meidät erehdytetään
toinenkin poski kääntämään.

En luovu sydämenlyönneistä,
jotka poltettiin
arviksi jokaiseen aistiini.
Havahduttu monta kertaa kuilun partaalta,
mut vielakään ei suljettu korvia sen kutsulta.

Kaikesta kauneudesta on puolet itsetuhoa,
ja enemmänkin, mut silti antaudutaan.

Kaikesta kauneudesta on puolet itsetuhoa,
kun ajatellaan sita tosiasiaa,
kumpaa enemman halutaan.

Apulanta - Puolet

Ajan kulusta

Alkanut vuosi, vuosi 2014, tuntuu jotenkin erilaiselta. Ajan kulun alkaa vihdoin huomata ja tuntea. Parhaan ystäväni kuolemasta tulee pian kuluneeksi puolitoista vuotta. Viimeisimmän seurustelusuhteeni päättymisestä on lähes saman verran. Toisaalta tuntuu, että olisi jo aika siirtyä eteenpäin, lakata roikkumasta menneessä. Toisaalta tiedän, että kulunut aika tulee aina olemaan merkittävä ajanjakso elämässäni ja vaikuttamaan kaikkeen, mitä teen.

Katsoin joulun välipäivinä muutaman vanhan tuttavan kanssa valokuvia. Minä olen niin eri näköinen. Tuijotan kuvissa muovisesti hymyilevää tyttöä, joka poseeraa poikaystävänsä kainalossa ylioppilaslakki päässä. Olenko se todella minä? Minä olen muuttunut niin paljon, ulkoisesti ja sisäisesti.

Muistelin juuri, kuinka ensimmäistä kertaa tapasin parhaan ystäväni entisen kämppiksen ja aloin kunnolla tutustua parhaan ystäväni siskoon. Kuinka Facebookissa sain kaveripyyntöjä ihmisiltä, joita en ollut tavannut kuin muutaman kerran ja kuinka sain tutustua heihin. Kaikkiin näihin ihmisiin olen tutustunut kunnolla vasta viimeisen vuoden aikana. Enkä voisi olla kiitollisempi mahdollisuudesta viettää aikaa niin uskomattomien ihmisten kanssa.

En edes asu enää samassa asunnossa. Minä en voi tarpeeksi korostaa, kuinka rakkaaksi uusi pieni kotini on minulle muodostunut. Minulla on keskellä yksiöni takaseinää valtava nojatuoli, johon iltaisin käperryn lukemaan teekupin kanssa. Siitä käsin näen koko kotini. Oman kotini.

Minun pieni veljeni aloitti tänään armeijan. Hän menee siis paikkaan, jossa minä en ole ollut. Tekee jotakin sellaista, mitä minä en ole tehnyt. Alkaa muodostaa omalle elämälleen omaa suuntaa. Minun pieni veljeni.

Aika tosiaan kulkee ja vie mennessään paloja tuskasta, vaikkei siihen aina jaksaisi uskoa.

Suunta

En saa unta. Mieleni on täynnä ajatuksia ja suunnitelmia. Minun on pakko kirjoittaa ne ylös, että voin palata niihin myöhemmin ja unohtaa ne nyt, kun aamulla on aikainen herätys. Siispä, tässä tavoitteita, joiden avulla pääsen taas hieman lähemmäksi onnellisia päiviä. Lähinnä kyse on epämukavuusalueelle menemisestä pienissä asioissa, saavuttaakseen jotain suurempaa.

Minä haluan oppia saattamaan asioita valmiiksi. Asioita, joista saan hyvää oloa. Tahtoisin saada kotini "valmiiksi", eli hankkia kunnollisen kirjoituspöydän ja toiset verhot. Tahtoisin saattaa projektini valmiiksi. Kirjoittaa minun ja parhaan ystäväni tarinan loppuun ja puristaa bändistäni vaikkapa demon irti.

Minä tahdon päästä näyttelemään. Tahdon oppia olemaan huomion keskipiste ja nauttimaan siitä. Tahdon oppia pois eräänlaisesta pellen roolista, jossa piiloudun herättämäni huomion taakse.

Minä tahdon mennä yksin retkeilemään. Partiota on jatkuvasti vähemmän, ja kevään viikonloput ovat tyhjillään. Ennen toukokuun loppua aion mennä viikonlopuksi yksin metsään vain olemaan, kävelemään ja kirjoittamaan.

Tahdon lähteä keväällä ulkomaille. Tällä kertaa ehkä Eurooppaa kauemmas, New Yorkiin. Miksi säästää rahaa, jos en käytä sitä elämiseen ja unelmiini?

Minä haluan oppia rentoutumaan. En tiedä, olenko koskaan kirjoittanut tästä, mutta rentoutumisharjoitukset ahdistavat minua. Hengitykseni kiihtyy ja tuntuu, että jos annan ajatusteni rauhoittua, putoan pois tästä maailmasta, enkä pääse takaisin. En voi rentouttaa kaikkia ruumiinosiani näissä harjoituksissa itkemättä. Se ei voi olla oikein.

Haluan viettää yhä enemmän aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka kiinnostavat minua ja joiden seurasta nautin. Pääsen vaikka kontaten yli alemmuudentunnoistani ja soitan sellaisille ihmisille, joiden seuran arvoinen en usko olevani. Ehkä minä sitten uskoisin.

Tahdon oppia rakastamaan itseäni. Tämän tavoitteen täyttyminen on kaiken avain, minun selviytymiseni ja tulevaisuuteni. Itsevihani seisoo kaiken haluamani tiellä, joten minun on selätettävä se. Itkien, nauraen ja hammasta purren.

Puhu ja kuuntele - helppoa, eikö niin?

Tapani olla ihmisten kanssa, puhua ja vuorovaikuttaa ovat muuttuneet parhaan ystäväni kuoleman jälkeen täysin. Jotta muutos olisi näkyvä, minun on ajateltava itseäni ennen sitä kauheaa kesää ja sen syövereitä.

Minä olin epävarma itsestäni. Tai pikemminkin varma - epäonnistumisestani. Pyrin ensisijaisesti miellyttämään kulloistakin kuulijaa, vältin konflikteja ja omien "väärien" mielipiteideni sanomista ääneen. En puhunut asioista, joista ei ollut sopivaa puhua. Se on kai jäänne kulissien, valheiden ja ulkokultaisuuden täyttämästä perheestäni. Puhuin aina paljon, mutten sanonut mitään liian henkilökohtaista, ainakaan todenmukaisesti. Kuuntelin ihmisiä ja yritin keskustelussa ratkaista heidän ongelmiaan tai vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä.

Entä nyt? Parhaan ystävän itsemurha aiheutti minuuteni repeytymiseen. Minä hajosin kahteen palaan, joista toinen kuoli hänen mukanaan, ja toinen oli täynnä valheita ja ristiriitaisuuksia. Hetken jälkimmäinen jaksoi pitää kulissia yllä, kunnes romahti.

En enää tahtonut viettää aikaa suurissa porukoissa. En lähtenyt juhliin, näin vain muutamia ihmisiä. Aluksi minusta tuli hiljaisempi, enkä ihmisiä tavatessanikaan tahtonut puhua itsestäni. Jouduin kuuntelemaan toisten sanomisia ja nielemään ne, sillä olin liian väsynyt väittääkseni vastaan. Se teki hyvää: opin kuulemaan, mitä ihmiset todella sanoivat. Huomasin sen olevan kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää.

Lopulta aloin hiljalleen mainita parhaan ystäväni nimeä puhuessani ihmisten kanssa. Toiset säpsähtivät, toiset väistelivät. Eivät kaikki. Löysin ne ihmiset, joille pystyin kertomaan enemmän, kuin olin koskaan kertonut kenellekään. Paitsi hänelle, joka ei enää ollut kanssani tässä maailmassa. Opin vähä vähältä antamaan itsestäni muutakin, kuin kulissin palasia. En enää pelännyt sanoa keskustelussa sellaisia sanoja kuin seksi, itsemurha, hirttäytyminen, kuolema, tasa-arvo, ilmastonmuutos tai rakkaus. Pystyin todella nauttimaan keskusteluista, vaikken ollutkaan keskustelukumppaneiden kanssa aina samaa mieltä. Minä ja tuttavani teimme myös kummallisen havainnon: aloin kiroilla enemmän.

Puhun innostuessani ja hermostuessani edelleen paljon, mutta normaalissa tilanteessa ja keskustelussa huomattavasti vähemmän kuin ennen. Olen hitaasti mutta varmasti oppinut kuuntelemaan ihmisiä ja arvostamaan sitä, mitä he sanovat. Osaan antaa muille tilaa ja arvoa keskustelussa. Hiljalleen osaan myös sanoa asioita rehellisemmin ja ajatusteni mukaan. Onkin aika opetella luottamaan ulosantiinsa ja uskomaan itseensä. Olen siis päättänyt osallistua improryhmän toimintaan aktiivisemmin ja hain näyttelemään tiedekuntamme musikaaliprojektiin. Jospa siinä olisi minulle jälleen yksi uusi alku?

Suru muuttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti. En enää miellytä kaikkia ihmisiä ympärilläni, ja olen siihen erittäin tyytyväinen. Sellaista ihmistä ei nimittäin ole, ja minä haluan vielä joskus olla ihan tavallinen, epätäydellinen ja aito ihminen.

Parantava tilanne

Kuulin omasta suustani tänään mielenkiintoisen sanan. Parantava tilanne. Yritin sinä hetkenä kuvata, mitä onnistunut terapia on: että joku kuuntelee sinua ja hyväksyy kaiken sanomasi, koko olemuksesi, täysin. Ei keskity "vikohin" ja traumoihin, vaan aivan aluksi antaa ymmärtää, että ne ovat hyväksyttävä osa minuuden historiaa. Sana jäi kuitenkin pyörimään mieleeni, ja liitin siihen muitakin mielikuvia.

Parantavia tilanteita ovat hetket, kun ei tarvitse tehdä mitään. Voi vain maata sohvalla ja kuunnella ihanaa kappaletta aivan niin kauan, kun jaksaa. Olla rauhassa, antaa elämänsä sykkeen tasaantua vailla kiirettä ja paineita.

Parantavia tilanteita ovat hetket ystävien kanssa. Sellaiset hetket, kun toisen seuran voi tuntea hyvänä olona, eikä paineena siitä, että pitäisi sanoa jotain. Oikein hyvien, läheisten ystävien kanssa voi vain olla ja nauttia seurasta, miettimättä tekemisiään ja sanomisiaan.

Flow-tila voi olla parantava. Kun uppoutuu johonkin, mistä pitää, niin paljon, että muu maailma katoaa. Kun aikakin muuttuu merkityksettömäksi yksityiskohdaksi, ja ainoa tarkka piste maailmassa on sen hetken tekeminen. Flow-tila eli virtauskokemus on muutenkin terveellinen tila: sen saavuttaa innostavan tekemisen, haasteiden, motivaation ja usein myös vuorovaikutuksen risteyksessä. Aivot toisaalta lepäävät tarkkaavaisuuden keskittyessä, toisaalta saavuttavat täyden työtehon, josta ihminen voi myös nauttia.

Parantava tilanne on kirjoittaa katkeamattomana virtana ajatuksiaan paperille. Ajatus ajatuksen perään, antaa ajatusten soljua sormiin ja sormista paperille tai näytölle. Silloin voi tehdä päässään vallitsemasta sekamelskasta jotain ymmärrettävää, luettavaa ja jaettavaa. Ilman puheen töksähtelyä ja häiriöitä.

Ehkä minä tarvitsisin enemmän parantavia tilanteita elämääni.

Ahdistusta ja oikeita kysymyksiä

Olen ollut hieman kipeä jo muutamia päiviä. En mennyt tenttiin, en lähtenyt pois kotoa. Lähinnä istuin neljän seinän sisällä etsien uutta musiikkia, uusia kirjoja, uusia tuulia elämääni.

Eilen illalla ahdistus muuttui lähes sietämättömäksi. Revin kynsinauhojani, kunnes tajusin tahrineeni näppäimistöni veritahroilla. Makasin sohvalla ja itkin. Kävin kaksi kertaa lämpimässä suihkussa. Itkin lisää. Nukahdin ja näin unia kuolemasta, omastani ja muiden. En tahtonut enää nukkua. Katsoin hauskoja televisio-ohjelmia netistä, kunnes havahduin jälleen tietoisuuteen siitä, että kynsinauhani vuotavat verta. Pesin kädet, laitoin uudet laastarit ja nukahdin kauniin musiikin tahdittamana.

Minun ahdistukseni ja suruni on usein suurinta iltaisin ja öisin. Juuri niinä aikoina, kun kaikki nukkuvat, eikä ole ketään, kenelle soittaa vain puhuakseen niitä näitä. Ehkä juuri tämä tietoisuus tekee öistä pahimpia. Ehkä pelko siitä, että joku läheiseni potee samassa yksinäisyydessä vielä pahempia tunteita ja tekee paljon huonompia päätöksiä, kuin kynsinauhojen repiminen.

Minä onneksi tunnen heikot hetkeni ja tiedän seuraavan aamun olevan valoisampi. Usein se on. Tämä päivä alkoi kuitenkin lähes yhtä suuren ahdistuksen vallassa, kuin eilinen ilta päättyi. Illan sukujuhlat ahdistivat. Pieni sukuni osaa olla suuri riesa, kun laitetaan yhteen salatut kaunat ja alkoholintäyteiset juhlat. Niinpä tämäkin ilta alkoi isäni mielenosoituksellisella poissaololla ja äitini hermostuneilla näpäytyksillä. Se loppui, kun juhlien synttärisankari soitti äidilleni, että poliisit olivat hakeneet humalaisen ja hysteerisen siskoni juhlapaikalta. "Kaikkea se keksii", totesi äiti silmiään pyöritellen puhelun lopuksi. Minä ajattelin mielessäni, että luojan kiitos siskoni on turvassa, eikä yksin kotona tunnemyrskynsä kourissa.

Minä tulin vanhemmilleni yöksi, että ahdistus hieman lientyisi. Niin kävi. Tuntuu, että olen myös jälleen saanut niitä kuuluisia oikeita kysymyksiä päähäni:

Mitä voin tehdä toisten puolesta?

Mitkä polut ihmisten on kuljettava yksin?

Kuinka tuen toista tuputtamatta apuani liikaa?

Missä menevät minun jaksamiseni rajat?

Kuuluuko ihmisen uhrata oma jaksamisensa toisten selviytymisen puolesta?

Vastaukset jätän seuraavan valoisamman aamun huoleksi.

Selviytymisen edellytykset

Minun on vaikeampi kirjoittaa. Vaikeampi, eli siis tilanne on jotenkin muuttunut entisestä. Minä olen löytänyt jonkinlaisen rauhan ja maailmankuvan, jota luulen voivani seurata. En tiedä, miksi tältä tuntuu juuri nyt, kun jälleen yksi ystävä on riistänyt henkensä ja syksyn illat pimenevät. Pahimmat pelkoni käyvät toteen ja maailma tuntuu suistavan minua tieltä sitä mukaan, kun luulen päässeeni jaloilleni. Ehkä niin tulee taas tapahtumaan, en tiedä.

Olen ajatellut paljon sitä, miksi toiset ihmiset "pääsevät yli" ja toiset eivät.

Ensinnäkin, jo se, että ajattelee pääsevänsä yli, jarruttaa suruprosessia. Se antaa surusta sen kuvan, että se on ylitettävä este, jonka jälkeen voi palata jälleen samalle tasolle, missä ennen oli, ja jatkaa matkaansa. Näinhän asia ei todellisuudessa mene, vaan suru ja sen aiheuttaneet tapahtumat kulkevat mukanamme koko elämän ajan. Ne muuttavat meitä, tunteitamme ja ajatuksiamme koko elämämme ajan. Ei ole paluuta, ja jos sellaista odottaa, saa odottaa ikuisesti.

Toiseksikin, vertaistuki on korvaamatonta. Minulla on ollut aivan uskomaton, surun kautta yhdistynyt ihmisten piiri ympärilläni, suruperhe. Suru on aina yksilöllistä, mutta usein polut ovat hyvin lähekkäin. Sen verran lähekkäin, että toisiaan voi pitää kädestä kiinni tällä raskaalla matkalla kohti tuntematonta.

Kolmanneksikin ihmisen täytyy hyväksyä tapahtunut. Jos ei pysty muodostamaan mielessään kuvaa tapahtuneesta, sellaista, jonka voi itse hyväksyä, tapahtuma kummittelee mielessä. Jos ihminen voi löytää sisimmästään ymmärrystä ja hyväksyntää itsemurhan tehnyttä kohtaan ja myöntämää oman rajallisuutensa tapahtumien kulussa, hän on mielestäni ottanut tärkeän askeleen. Itsesyytöksiin ja jossitteluihin on helppo hukkua koko eliniäkseen.

Neljänneksi selviytymiskeinoksi haluan nostaa itseään suurempien ajatusten löytämisen suruprosessin varrelta. Jos ihminen vain lukittautuu omaan maailmaansa, henkisesti erakoituu muista ihmisistä ja maailmasta, hänen on varmasti vaikea löytää lohtua. En tarkoita, että suruprosessissa jokaisen tulisi tulla uskoon tai hurahtaa horoskooppeihin, vaan että on erittäin lohduttavaa löytää itseään ja omaa suruaan suurempia ajatuksia matkan varrelta. Ovat ne sitten aatteita, enkeleitä, uskontoja, maailmankatsomuksia, kulttuureja, elämän tarkoituksia tai oivalluksia fysiikasta. Ihmiselle tekee hyvää asettaa omaa suruaan ja sen syitä suurempaan kuvaan, silloin ei tunne olevansa niin yksin.

On niin monia asioita, joita voisin tähän kirjoittaa, mutta lopetan tähän. Mitä mieltä Sinä olet?

Elämän puolesta

Olen jälleen kasvokkain sen kanssa. Sen, jolla ei ole hahmoa, mutta joka säälimättä tulee ja vie omansa. Kuolema ei tule kysymään, onko juuri nyt hyvä hetki. Se ei varmista ystäviltä ja tutuilta, ottaako liikaa pois aivan väärällä hetkellä. Tällöin sille ei jäisi mitään, sillä kuolemalle on hyvin harvoin oikeaa hetkeä.

Kuulin eilen suru-uutisen. Jälleen yksi ihminen on menettänyt parhaan ystävänsä, ja minä lupauksen tulevasta. Lupauksen tulevista tapaamisista ja tutustumisesta, lupauksen tulevaisuudesta.

Minä olen pohjattoman surullinen. Olen niin surullinen, että täältä lähtee niin moni. Surullinen, koska en voi estää sitä. Onttona ja voimattomana minä tunnen itseni niin pieneksi ja heikoksi kaiken tämän edessä. Minua pelottaa. Ei samalla, kauhealla tavalla, kun silloin, kun auto lähtee luistamaan liukkaalla tiellä. Minua pelottaa, kuin pientä lasta pelottaa, kun aikuiset tappelevat. Minä tuijotan eteeni silmät suurina ja puristan polvet lähemmäs rintakehääni. En aivan uskalla liikkua. Sydämeni ei pamppaile nopeammin, vaan entistä hitaammin.

Minulla oli hyvin nöyrä yö ja päivä. En ole uskaltanut toivoa, kun että kukaan ei nyt hetkeen kuolisi. Minä tahdon, että ihmiset pysyvät hengissä, tahdon, että voin luottaa siihen. Haluan luottaa siihen, että kaikki eivät valitse kuolemaa ja tahdon uskoa, että voin itse valita elämän niin kauan, kun se on mahdollista. Kunnes kuolema raahaa minut pois niin, että edelleen kynsin lattiaa. Minä tahdon tahtoa elää niin raivokkaasti, ja tahdon, että läheiseni tekevät myös niin.

Olen tutkinut omia ajatuksiani suru-uutisesta. Olen löytänyt surua, pelkoa, epäuskoa ja turhautumista. Olen myös löytänyt rauhaa, jota en tiennyt sisälläni olevan. Alun kuoleman hyväksymiseen, paikan, josta pelko on kadonnut, mutta jossa halu taistella on syttynyt. Siellä en vapise surusta ja itsesäälistä, vaan olen surullinen hänen kohtalonsa puolesta. En ole epätoivoinen, vaan jaksan toivoa tulevalta jotain parempaa. En ole turhautunut, vaan näen selkeästi oman rajallisuuteni. Sitä rauhaa minun on ruokittava.

Minä olen niin pahoillani hänen puolestaan, ja sen ajan puolesta, jota hänellä ei koskaan ole. Meillä ei koskaan ole. Se on surullista, katsoo sitä mistä päin tahansa. Minä haluan silti ajatella, että opin tämän jälkeen rvostamaan elämää enemmän ja vaalimaan sitä aikaa, joka minulla on vielä käytettävissäni. Kuka tietää, koska minunkin aikani loppuu kesken, ja kuolema päättää tulla lähemmäs kuin koskaan?

Do not go gentle into that good night,

Old age should burn and rave at close of day;

Rage, rage against the dying of the light.

Though wise men at their end know dark is right,

Because their words had forked no lightning they

Do not go gentle into that good night.

Good men, the last wave by, crying how bright

Their frail deeds might have danced in a green bay,

Rage, rage against the dying of the light.

Wild men who caught and sang the sun in flight,

And learn, too late, they grieved it on its way,

Do not go gentle into that good night.

Grave men, near death, who see with blinding sight

Blind eyes could blaze like meteors and be gay,

Rage, rage against the dying of the light.

And you, my father, there on the sad height,

Curse, bless, me now with your fierce tears, I pray.

Do not go gentle into that good night.

Rage, rage against the dying of the light.

- Dylan Thomas

Syksyn ensimmäinen päivä

Se alkoi, se oli ja se meni. Syksyn ensimmäinen päivä. Minulle se oli eilen.

Minä tapasin eilen ihmisen, uuden ystävän. Se oli ihmeellistä. Kohdata joku niin aidosti ja välittömästi. Syksyn ensimmäisenä päivänä, kun Helsingissä tuuli ja pelkkä huppari et pystynyt pitämään tuulta poissa. Lämmin tapaaminen kylmässä syysillassa.

Me veimme kynttilän parhaalle ystävälleni hänen kuolinpaikalleen. Kuljen siitä nykyään ohi bussilla usein ja ajattelen häntä. Siitä on ollut niin pitkä aika, kun olen viimeksi saanut esitellä hänet uudelle ihmiselle, kertoa hänestä niin paljon, kuin eilen.

Mitä minä kertoisin hänestä?

Hän oli niin hurmaava, että sitä on vaikea käsittää. Hän sai puhuttua itselleen kyydin moottoriveneellä tai pyörän tarakalla täysin ventovieraalta ihmiseltä minuuteissa.

Hän oli oman elämänsä päähenkilö, hänelle sattui ja tapahtui jatkuvasti.

Hän tuntui aina tietävän enemmän, kuin me muut. Olen ymmärtänyt sen osittain vasta jälkeenpäin. Hän ajatteli suuria asioita ennen monia muita, jo teininä, jo lapsena. Osan hänen sanomisistaan olen todella ymmärtänyt vasta nyt, kun olen itse joutunut perimmäisten kysymyksien äärelle.

Hän oli hengellinen. Ei niinkään uskonnollinen, vaan hengellinen. Hän uskoi, että maailmassa on meille merkkejä, joita me vain emme tarpeeksi usein näe ja seuraa. Hän uskoi vahvasti intuitioon ja enneuniin. Minä ohitin kävin sellaiset keskustelut hänen kanssaan aivan liian nopeasti, pysähtymättä. Hän tiesi ja hyväksyi sen.

Hän oli minulle niin rakas, että sitä on vaikea käsittää.

Koska nyt on syksy, minä saan polttaa kynttilöitä. Laitoin parvekkeelle lyhdyn ja keskelle pöytää ison kynttilän ja istuin pitkästä aikaa tietokoneelle vastaamaan vihdoin kaikkiin kommentteihin ja kirjoittamaan oikealla tietokoneella. Pian puhallan kynttilät sammuksiin ja ajattelen parasta ystävääni, sekä sitä vaikutusta, joka hänellä on edelleen maailmaan. Kuinka vaikuttava on jopa se aukko, jonka hän jätti. Se koskettaa ihmisiä, joita hän ei koskaan tavannut. Hänen poissaolonsa, puuttumisensa.

Minä ajattelen myös jokaista ihmistä, joka harkitsee itsemurhaa. Niitä noin kahta tai kolmea ihmistä päivässä, jotka toteuttavat tekonsa. Minä haluaisin puhaltaa heihin sen liekin, jonka puhallan kynttilästä pois.

Haluaisin puhaltaa heihin sen hillittömän uteliaisuuden, jakamattoman huomion, jonka ympärillämme oleva maailma ansaitsee.

Pala autuutta

Se oli vain pieni hetki. Minä katsoin lavalla soittavaa muusikkoa silmiin ja osasin kappaleen sanat, ne tulivat selkärangasta. Hän katsoi minuun, hymyili ja nyökkäsi. Käytin kehoni jokaista voiman palasta pysyäkseni paikoillani ihmismassan vyöryessä päälleni. Puristin ystäväni kättä lujaa. Kaikki muu oli toissijaista, tapahtui jossain muualla. Oli vain se hetki.

Siitä on pitkä aika, kun olen ollut jostakin niin innoissani, että olen voinut elää hetkessä. Minulla on korkea kynnys kontrollin menettämiseen, siihen, että todella unohtaisin ajan ja paikan. Tuntuu, että viimeisen vuoden aikana tämä kynnys on kohonnut entisestään. Vihdoin, kun olin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen lempibändini keikalla, sain taas kokea sen uskomattoman tunteen.Tämän bändin kanssa olen kasvanut, sen keikat ovat olleet osa elämäni kulkua jo vuosia, kaiken keskellä. Tai ehkä juurikin kaiken ulkopuolella.

Tänään olen ollut väsynyt, valvoin keikan takia jonossa hieman yli 40 tuntia. Kaikkiin lihaksiini sattuu ja mustelmiakin piisaa. Silti jossain, jossain syvällä sisimmässäni tunnen outoa rauhaa. Nyt tiedän, että pystyn vielä tuntemaan aitoja tunteita, niitä vanhoja tunteita. Pystyn vielä heittäytymään, innostumaan, menemään sekaisin jostain näinkin pienestä.

Olen ollut tulevasta interrailistäni hieman stressaantunut. Ajattelin, etten enää pystyisi nauttimaan matkasta samalla tavalla kuin viimeksi, kaksi vuotta sitten. Pelkäsin, että matkustamme kaupungista toiseen, näemme ihmeellisiä asioita, ja minä en tunne mitään. Pelkäsin, että matkapäiväkirjani täyttyy elämää suuremmista ajatuksista, huolista ja surusta, pienten hauskojen hetkien sijaan.

Tänään, juuri nyt minulla kuitenkin on itseeni enemmän uskoa.

Yritän päästä kirjoittamaan jotakin aina silloin tällöin, mutta pidempiä postauksia, vastauksia kommentteihin ja ympäri Eurooppaa saatuja suuria oivalluksia tiedossa sitten elokuun loppupuolella.

Hyviä hetkiä teille kaikille!

Korjattavissa vai matkalla romuttamolle?

Jos jotain opin psykiatrisella istuessani kerran viikossa psykiatrisen sairaanhoitajan huoneessa niin sen, että muutos ottaa aikansa. Minä en voi vain todeta ajattelevani sairaalloisesti, en voi vain todeta itseinhoni olevan epänormaalia, en voi vain todeta itseäni ehjäksi. Korjaaminen ottaa aikansa.

Palat on ensin varovasti kerättävä yhteen, ennen kuin niitä voi edes alkaa sovitella yhteen. Jokin aivan pieni, mutta välttämätön osa voi olla singonnut juuri siihen kauimpaiseen, pimeimpään nurkkaan, josta sitä ei tahdo löytää vaikka kuinka etsii. Kun kaikki palat ovat lopulta paikoillaan, ne pitää vielä varovaisesti liimata yhteen, huolellisesti ja pala palalta. Lopuksi liima vielä jonkin aikaa kuivuu. Jos korjattua kohtelee liian pian ehjänä, se hajoaa herkästi uudelleen. Työ on tällöin hieman helmpompi ja nopeampi, mutta aikaa siihen kuluu silti.

Voi olla, että tulee se päivä, kun jokin pala tuntuu ratkeilevan liitoksistaan. Kaikki ei olekaan auvoista, turhaannuttaa. Tuleeko rikkinäisestä enää koskaan ehjää, todella? Onko rikkinäinen aina jotain vajavaista, epätäydellistä?

Kuka tässä maailmassa haluaa enää mitään rikkinäistä, kun tapana on vain heittää rikkoontuneet roskiin ja etsiä ehjä? Niin harvassa ovat ne ihmiset, jotka jaksavat pitkään korjausurakkaan ryhtyä, tai edes katsoa sellaista viereltä. Tässä maailmassa, jossa kaiken pitäisi olla täydellistä.

Pelkoa, epävarmuutta, turhautumista, onnistumisia, takapakkia, väsymystä, pohjatyötä ja aktiivista työtä. Sitä on tämä prosessi. Minun ihmiseksi oppimisen prosessini, surun prosessi.

Hiljalleen minä olen alkanut ajatella, että kärsivällisyys on yksi ihmisen tärkeimmistä hyveistä. Kärsivällinen ihminen voi aina muuttaa itseään, se on hänelle helpompaa. Lohtuna on, että tätäkin voi ihminen itsessään kehittää. Aina voi oppia uutta.

Ehkäpä tärkeintä on sittenkin armollisuus ja ymmärrys. Ensisijaisesti itseään kohtaan.

Ensimmäinen vuosipäivä

365 päivää olen selvinnyt. Herännyt ja nukahtanut ajatellen parasta ystävääni, kerraten yhteisiä hetkiämme ja hänen elämäänsä, alusta loppuun. Ensimmäisestä kohtaamisesta viimeiseen tapaamiseen, jokaisen rakkaan muiston, jokaisen hetken, joka osoitti rakkauttamme toisiamme kohtaan ja hänen olemassaolonsa merkityksellisyyttä. Minulle ja muille.

Ensimmäisestä vuodesta läheisen itsemurhan jälkeen sanotaan paljon. "Se on vaikein" ja "silloin se oikea surutyö vasta alkaa" ja "silloin viimeistään helpottaa". Minä uskon jokaisen näistä väittämistä, mutten halua omaksua niistä yhtäkään. Mitä minulle oli ensimmäinen vuosi?

Itsetuhosia ajatuksia, elämän ja kuoleman rajamaita. Suuria, hengellisiä ajatuksia ja oivalluksia. Suurta ymmärrystä. Oman elämänsä traumojen ja vaikeuksien hyväksymistä ja työstämistä. Ikävää, paljon ikävää. Uudenlaista, puhdasta rakkautta ja ystävyyttä. Anteeksi antamista, itselle ja muille. Kirjoittamista, itsensä ilmaisua. Blogi, toisten blogeja. Kannustavia kommentteja. Rohkeuden löytämistä luhistuneesta mielestä. Ihmeellisiä ihmisiä, ymmärtämättömiä ihmisiä. Hyvyyden näkemistä läheisissään. Itkuisia öitä, nukahtamisvaikeuksia. Unilääkkeitä. Levottomia öitä, unia. Toivoa ja epätoivoa. Tatuointi. Epäinhimillistä kestämistä. Muistoja, joita on niin paljon, ettei sitä tahdo käsittää. Kuoleman hyväksymistä osaksi tätä elämää. Toisten ihmisten kuuntelemista. Oman sisäisen ääneni kuuntelemista. Vihaa. Surun hyväksymistä omaan persoonaan. Musiikkia, kirjoja, elokuvia. Rakkautta.

Paljon rakkautta.

Eikä tämä ole ohi, eikä tämä tule koskaan olemaan ohi. Hän on aina kuollut. Hän on aina paras ystäväni. Se on osa minua nyt ja aina.

Vaikka omistankin tämän päivän hänelle, hänen muistolleen, hänen kauniille sielulleen, minä haluan omistaa tämän päivän ennen kaikkea elämälle.

Naiselle, joka teki aina niin kuin huvittaa <3

Kynnykseenkin voi kompastua

"Sieltä, missä aita on matalin"

Minä olisin halunnut mennä sieltä. Minä olisin halunnut elää ihan toisenlaisen elämän. Päästä helpolla, tai olla niitä ihmisiä, joille pienet vastoinkäymiset eivät muodostu ylitsepääsemättömiksi muureiksi. Minä olisin halunnut, että elämä olisi yksinkertaista.

Toisaalta, jos elämässä ei joudu kiipeämään, ei koskaan näe, miltä korkealla näyttää. Ei koskaan tule ajatelleeksi suuria kokonaisuuksia, ei pääse lähelle ihmisiä. Tuska yhdistää. Jokainen vaikea hetki saa aivan toisella tavalla arvostamaan elämää. Joskus ajattelin, että olisi ihanaa saada vielä kokea, millaista on olla teini. Saada vielä kerran kokea, millaista oli, kun pieni hylkääminen laukaisi syömishäiriön, mutta katse ihastukselta saattoi liimata pään pilviin viikoksi. Sehän oli aivan kauheaa. Ja niin ihanaa.

Minä olisin halunnut, ettei minulle kasva tällaista kuorta. Minä olisin halunnut olla yksinkertaisesti oma itseni, koko elämäni. Olisin halunnut kyetä olemaan avoin, puhumaan asioistani, kertomaan itsestäni. Minä olisin halunnut olla sinut itseni kanssa.

Toisaalta, kukaan ihminen ei ole täysin avoin. On vaikeaa myös olla se, joka puhuu paljon, kertoo kaiken, ja jonka kaikki olettavat tuntevansa kokonaan. Eihän ketään voi tuntea kokonaan, ei edes itseään, se on aina illuusio. Kyse on vain siitä, luotko sen illuusion itse, vai tekevätkö muut siitä oletuksen.

Minä olisin halunnut pitää parhaan ystäväni täällä. Olisin halunnut, että minulla olisi ikuisesti ollut ihminen, joka osaa kertoa minulle, kuka olen. Olisin halunnut, että minulla on koko elämäni ainakin yksi ihminen, joka hyväksyy minut sellaisena, kun olen, koska en itse uskonut siihen pystyväni.

Toisaalta, ilman ystäväni kuolemaa en ehkä olisi selvinnyt, en olisi kääntänyt kelkkaa. En olisi saanut oivalluksia, en olisi tuntenut tällaista rakkautta surun kautta. En olisi joutunut katsomaan itseäni peiliin ja raapimaan minuuttani sieltä näkyviin. En olisi joutunut kohtaamaan menneisyyttäni, mieleni kompastinkiviä. Ilman hänen itsemurhaansa minä en ehkä olisi tässä.

Matalat aidat säästävät meidät elämässä paljolta, mutta ilman kiipeämiseen käytettyä työtä me emme koskaan todella tunne sitä helpotusta, kun osumme maahan toisella puolella. Sitä paitsi, kynnykseenkin voi kompastua.

Käännös

Kun syöksykierre alkaa, se pitää katkaista. Minä katkaisen sen tekemällä tekemättömät asiat pois alta, vähentäen stressiä. Lisäksi aion taas palata asioihin, jotka tekevät minusta onnellisen. Tavata niitä ihmisiä, tehdä niitä asioita.

1. Aloitin pakkaamisen. Sain uuden asunnon. Se ei ole aivan yhtä hyvällä ja keskeisellä paikalla, kuin nykyinen, mutta se on yksiö. Vapautta ja vastuuta. Tosin, yksiössä minun pitää vastata vain itsestäni, ei myös kämppiksistäni. Hyviä puolia on lisääkin, mutta kerron niistä sitten, kun oma uskoni niihin alkaa horjua. Maksimoin hyödyt, siis.

2. Kävelen. Vihaan juoksemista, en osaa käydä kuntosalilla. Voisin sen sijaan mielelläni kävellä kymmenen kilometriä päivässä ja ihmetellä luontoa, ihmisiä, ääniä ja maisemia. On ihmeellistä, mitä kaikkea löytää ympäriltään, kun jaksaa pysähtyä katsomaan. Otin eräällä hieman synkemmällä kävelyreissullani kuvan aivan nykyisen asuntoni vierestä:

3. Suunnittelen tulevaa. Lähden reppureissaamaan Eurooppaan toista kertaa nyt heinäkuussa. Muutan. Alan tekemään omia biisejä. Tein jo yhden, nauhoitan siitä tännekin jonkinlaisen version, kunhan saan sellaisen tehtyä.

4. Tapaan ihmisiä, joita oikeasti haluan tavata. Haluan kertoa näille ihmisille, miten tärkeää heidän näkemisensä on minulle. Miten tärkeä on jokainen hyvän ystävän kanssa vietetty hetki, jokainen pikainen kahvilareissu tai koko illan kestävä löhöily. Se on elintärkeää, kirjaimellisesti.

5. Menen, teen ja nautin elämästä.

Jospa näillä pääsisin taas alkuun?

Kaunista kesää, juuri Sinulle.

Unohtunut ystävyys

Eilen kello 00:15 olin lähdössä töistä kotiin. Istuin yksin bussipysäkillä ja hytisin villatakissani viileässä kesäyössä. Koko ruumiini on jo monta päivää ollut kauhean väsymyksen vallassa. Sellaisen väsymyksen, joka ei lähde nukkumalla. Ajatusteni täytyy päästä ulos ruuhkautuneesta päästäni, minun täytyy saada puhua.

Tuijotin kännykkääni ja ajattelin kuollutta ystävääni. Edelleen, lähes vuoden jälkeen, ajattelen tällaisina hetkinä aina ensimmäiseksi soittavani hänelle.

Seuraavaksi tuli ajatus muista parhaan ystäväni läheisistä. Kello oli paljon, he nukkuisivat jo. Siskoni. Hän ei ymmärrä. Ystäväni, jonka luona olin edeltävän yön. Hän kuunteli jo vuorokauden, give her a break.

Siispä valitsin puhelimeni valikosta epätodennäköisen numeron, johon en ollut soittanut aikoihin. Entisen poikaystäväni, jonka minä jätin. Ihmisen, jota en halua piinata olemassaolollani. Mutta vaihtoehdot olivat niin vähissä, minä tarvitsin ystävää. En olkapäätä, en seuraa, en tekemistä tai harhautusta. Minä tarvitsin ystävää. Tämän kerran minun täytyi olla itsekäs.

Menin hänen luokseen. Hän puhui kovin vähän, ja niin tein minäkin. Kerroin, että ahdistaa, että tarvitsin jotakuta, jolle ei tarvitse selittää, miksi. Pelasimme korttia, kerroimme toistemme kuulumisia. Loppuyön hän istui tietokoneella kun minä nukuin, paremmin ja syvemmin kuin moneen viikkoon.

Kävellessäni pois, levänneempänä kuin aikoihin, muistin, mitä paras ystäväni joskus kirjoitti syntymäpäivälahjaksi saamaani leikekirjaan:

"Ystävä on kuin enkeli, joka laulaa sinulle sydämesi laulun, kun itse olet sen unohtanut."

Suruperhe

Olen keskustellut monessa porukassa itsemurhan tehneiden läheisten kuntoutuksesta. Mitä pitäisi tehdä, mistä olisi hyötyä, ja mitä ei vielä ole? Itse olen todennut, että yhteisöllinen sureminen auttaa. Minun tapauksessani se on vain järjestynyt muutaman välittävän, ihanan ihmisen toimesta, jotka ovat kutsuneet parhaan ystäväni ystäväpiiriä koteihinsa ja pitäneet yhteyttä.

Mitä se yhteinen sureminen sitten on? Se on sitä, kun joku voi aloittaa lauseen kuolleesta ystävästä, ja toinen päättää sen. Se on se hetki, kun kaikki katsovat tiettyä valokuvaa ja ajattelevat samaa asiaa, eikä sitä tarvitse sanoa ääneen. Se on sitä, kun voit vain kirjoittaa isolla sanan IKÄVÄ, ja he ymmärtävät. Se on se laulu, joka kertoo muille parisuhteesta ja meille kuolleesta läheisestä.

Tämä on tärkeää, välttämätöntä. Mistä minä muuten tietäisin, onko se, mitä käyn läpi, täysin normaalia ja oikeutettua? Minulla täytyy olla ihmisiä, joihin tunteitani peilata. Heiltä voin myös oppia selviytymiskeinoja, saada voimaa heidän selviytymisestään. Samalla tutustun ihmisiin, jotka tuntevat itsestäni vain tämän minuuden, avoimen, surevan ja estottomamman minuuden. Vain ollessani siinä roolissa voin rehellisesti kertoa, miltä minusta tuntuu.

Parhaan ystäväni äiti bongasi vanhasta lehtiartikkelista sanan "suruperhe". Jäin maistelemaan sanaa keskustelumme jälkeen. Minä koen tämän yhteisön, parhaan ystäväni lähipiirin, suruperheeksi. Minun perheekseni surussa, joka jatkuu loppuelämäni, jollain muotoa. Yhteisestä traumasta syntynyt perhe on se, joka auttaa jaksamaan huonoimpinakin päivinä, kun kenellekään muulle ei voi puhua. He ymmärtävät, sillä he tietävät. 

Toivon, että jokainen sureva löytää oman suruperheensä. Toivon, että jokainen heistä pitää siitä kiinni, ja antaa sen pitää kiinni itsestään.

Checkpoint

Aina välillä elämässä on hyvä hengähtää ja katsoa, mitä on tullut tehtyä. Syksyllä tein tätä kerran viikossa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän aloitti kysymällä, mitä olen puuhaillut, ja minä kerroin. Kerroin tuntemuksistani, tekemisistäni, epäluuloista ja surusta. Kaikki kuitenkin alkaa siitä, mitä olen puuhaillut.


Aloittamani musiikkiprojekti tuli päätökseen viime viikolla. Esiinnyimme viisi kertaa, kerran loppuunmyydylle salille. Pystyin kuvittelemaan parhaan ystäväni sinne, hymyilemään pilke silmäkulmassa minulle, kun astelen roolivaatteissani lavalle. Hän olisi pitänyt projektista. Sain paljon uusia tuttavia, mielenkiintoisia sellaisia. Ihmisiä, joihin haluan pitää yhteyttä. Ihmisiä, joihin haluan todella tutustua.
---
Puhuin äidilleni elämästäni. Kerroin, että minusta tuntuu, että voin paremmin, kuin pitkään aikaan. Että olen miettinyt mitä todella haluan elämältä. Kerroin, että arvostan elämää uudella tavalla parhaan ystäväni kuoleman jälkeen. Kerroin parhaan ystäväni kuolemasta, ja äitini jaksoi kerrankin kuunnella.
---
En ole jänistänyt tatuoinnista. Jos kaikki menee suunnitellusti, selässäni komeilee tatuointi huhtikuussa muistuttamassa kaikesta oppimastani. Niin kauan, kun elän.
---
Olen nähnyt enemmän ihmisiä, joiden näkemisestä nautin, ja vähemmän niitä, joiden näkeminen on pakkopullaa. En ole enää suostunut menemään muiden ihmisten odotusten mukaan, vaan olen sanonut ei projekteille, joihin en halua lähteä mukaan. Olen kertonut oman mielipiteeni.
---
Sain kuulla parhaan ystäväni viimeisestä päivästä ja illasta. Sain kuulla, kuinka hän oli saunonut, vitsaillut ja ollut hyvällä tuulella. Hän oli syönyt hyvää ruokaa ja ollut ihanien ihmisten ympäröimänä. Hän oli raahannut ystävänsä juhlimaan. Tietenkin. Vihdoin hänen tarinansa on minun mielessäni eheä.


Mitä kaikki tämä sitten kertoo? Mihin päätökseen tämä checkpoint on johtanut?

Minä elän.

Selviytymisen merkit

Parhaan ystäväni äiti on lukenut viimeisen puolen vuoden aikana valtavan määrän erilaisia surusta kertovia kirjoja. Minä en niinkään. Tuntui jotenkin omituiselta, että surusta jotenkin selviäisi. Joskus muka tulisi se päivä, kun sydäntä ei enää muserra, kuin jokainen henkäys ei tuntuisi kuolemalta. En uskonut siihen, en toivonut sitä.

Meni muutama kuukausi, ja aloin ajatella selviytymistä. Perustin tämän blogin. Luin muutaman gradun, joissa on tutkittu itsemurhan tehneiden läheisten selviytymistä. Puhuimme niistä parhaan ystäväni äidin kanssa, hän alleviivasi teksteistä selviytymisen kohdalta kohtia, joihin me sovimme.

Nyt tuntuu hiljalleen siltä, että voin jo luetella asioita, joista huomaa elämän jatkuvan. Ne tajuaa usein vasta paljon myöhemmin.

1. Aloin käydä suihkussa joka aamu. Pesin hiukset ja harjasin ne. Laitoin kosteusvoidetta kasvoihini.
2. Aloin pestä pyykkiä, laittaa ruokaa ja jopa syödä sitä.
3. Hymyilin töissä asiakkaille ilman, että halusin huutaa.
4. Aloin olla täysin oma itseni parhaan ystäväni äidin läsnäollessa. Aloin luottaa häneen ja kunnioittaa häntä. Itkin, nauroin, kerroin juttuja. Kerroin kaiken. Ensimmäistä kertaa koskaan.
5. Siivosin. Keräsin kokoon kaikki parhaasta ystävästäni muistuttavat esineet, valokuvat, kirjat ja elokuvat. Kävin ne läpi ja itkin.
6. Aloin tavata viikottan psykiatrista sairaanhoitajaa. Ymmärsin, etten ole putkessa, josta tulen ulos samanlaisena, kuin alussa. Ymmärsin muuttuneeni juuriani myöten.
7. Aloin etsiä asioita, joista pidän, ja tehdä niitä. Perustin blogin.
8. Itkin opiskelukavereideni edessä, kun kerroin kesästä ja syksystä. Myönsin olevani surullisempi, kuin koskaan. Ääneen.
9. Puhuin parhaalle ystävälleni ääneen. Hänen kuvalleen, joka on pöydälläni. Aloin järjestelmällisesti toimittaa hänelle viestejä kirjoittamalla niitä hautakynttilöihin, joita vein hänen kuolinpaikalleen.
10. Aloin taas laulaa, paljon. Kun viimeisen kerran soitin pianoa ja lauloin ennen parhaan ystäväni kuolemaa, tein sen hänen kanssaan. Hän kuunteli ja pyysi jatkamaan, kunnes nukahti.
11. Otin opiskeluni kiinni. Tein rästiin jääneet tentit ja tehtävät. Mietin tulevaisuutta.
12. Havahduin tietoisuuteen siitä, mitä haluan olla. Minkälaiseksi haluan tulla. Päätin hankkia tatuoinnin, etten koskaan enää yrittäisi palata entiseen.
13. Ymmärsin, että kaikki maailman kliseet ovat totta. Aloin pyrkiä niihin.
14. Aloin kirjoittaa meistä. Kävin ensimmäistä kertaa läpi keskustelujamme ja muistojani hymyillen. Ikävä nousi suuremmaksi, kuin äkillisen kuoleman tuoma järkytys.

15. Tänään kävin noin kahdeksan kilometrin kävelyllä, kuuntelin musiikkia ja hymyilin. Alkoi sataa puolessa välissä matkaa. Minä hymyilin ja kuuntelin.

You can't love nothing

You can't love anything

'till you can love yourself