Kirje

Tänään minä tulin kotiin töistä myöhään yöllä. Laitoin musiikkia ja istuin tietokoneelle kirjoittamaan sinulle. On taas niin monia asioita, joista haluaisin keskustella juuri sinun kanssasi. On tuskallista ajatella, ettet sinä koskaan vastaa.

Minua pelottaa. Olen kauhuissani. Olen tutustunut kivaan tyyppiin, joka kiehtoo ja kiinnostaa minua. Sinäkin tunsit hänet, ja minua ärsyttää niin paljon, etten muista, mitä puhuit hänestä. Muistan vain, että mainitsit hänen nimensä silloin tällöin. Muistan, että pidit hänestä. Minua pelottaa tutustua häneen enemmän, sillä saatan kiinnostua hänestä enemmän. Toisaalta pelottaa, etten edes yritä, vaan tapan kaikki tunteeni heti alkuunsa.

Olen kuukausi sitten kirjoittanut sinulle, etten halua enää rakastua. Olen kirjoittanut, että rakkaus on heikkoutta. Että ilman rakkautta minua ei voi satuttaa tai koskettaa. Sitä minä halusin, enemmän kuin onnea. Koskemattomuutta, turvan. Sillä hetkellä sentään tiesin, mitä halusin. Nyt tuntuu, että mielessäni käydään tappelua, johon järjelläni ei ole osaa eikä arpaa. Se on vihan ja kyynisyyden taistelua toivoa vastaan.

Minä haluaisin, että olisit täällä neuvomassa minua. Kertomassa, mikä on vääristyneen minäkuvani ja poljetun itsetuntoni vääristämää ja mikä totta. Olisit toimimassa peilinäni, kun normaali peili ei riitä.

Kävin entisessä koulussamme vähän aikaa sitten. Muistojeni määrä on valtava, niiden muistojen, joita en enää jaa kenenkään kanssa. Sinä ja minä, meillä oli oma kupla niin pitkään. Nyt täällä ovat enää minä ja muistoni sinusta. 

Tajusin tällä viikolla, että olen tiputtanut ystäväpiiristäni pois kymmeniä, ehkä lähemmäs sata ihmistä. En vain ole jaksanut pitää heihin yhteyttä. Minulla on siitä valtava syyllisyyden tunto. Minusta on tullut se kaveri, joka ei vastaa puhelimeen tai ilmesty bileisiin.

Toisinaan olen vain edelleen niin yksin tässä maailmassa ilman sinua enkä tiedä, mitä tehdä.

Tajunnanvirtaa

Olen edelleen kipeänä, vaikka olo onkin parempi, kuin viimeksi kirjoittaessa. Paljon tässä välissä ei ole ehtinyt tapahtua, mutta tunnetusti ajatukset lähtevät liikkelle pienimmästäkin virikkeestä.

Pääsin näyttelemään yliopiston musiikkinäytelmään, ja meillä on treenejä monta kertaa viikossa. Tänään haimme roolihahmojemme olemusta erilaisilla harjoituksilla. Yksi näistä harjoituksista oli hahmon liikkeiden ja ilmeiden hakeminen peilin edessä. Se oli hirvittävän, kauhistuttavan vaikeaa. Katsoa itseään peilistä. Yleensä improaminen ja näytteleminen pysyy muakvasti juuri ja juuri epämukavuusalueeni ulkopuolella, ollen sopivan haastavaa, mutta kuitenkin vielä turvallista. Tämä ei enää tuntunut turvalliselta. Se ei tarkoita, ettenkö kokeilisi tätä harjoitetta uudestaan, päin vastoin: minun on vain laajennettava mukavuusaluettani itseni hyväksymisen suhteen.

Olen joutunut jättämään monia asioita väliin, koska olen ollut kipeä. Partiotapahtuman, pikkujoulut, yliopiston pienryhmätunteja ja luentoja. Maailma ei ole räjähtänyt ja olen edelleen hengissä. Tämä on toiminut erinomaisena muistutuksena siitä, että aina ei tarvitse jaksaa.

Olen jälleen käytännössä todennut, että illan murheet usein haihtuvat yön aikana. Ainakin loputtomalta tuntuva yksinäisyys ja alakulo. Aamulla herätessä huomaa maailman usein olevan siedettävämpi paikka, kuin miltä se illalla kynttilän valossa näytti.

Olen myös mutustellut oivallusta, jonka sain jo jonkin aikaa sitten: sain viimeisimmässä parisuhteessa henkisesti turpaani, ja se sattuu edelleen. Aina kiinnostuessani ihmisessä ajattelen skeptisesti, ettei tämä ihminen kuitenkaan vastaa tunteisiini. Nyt olen alkanut pohtia, etten minä itse välttämättä olisi vielä ensinkään valmis parisuhteeseen, vaikka se oikea osuisikin kohdalle ja retkahtaisi itsekin. Luulen, että tulen tarvitsemaan seuraavan kiinnostavan ihmisen kanssa hieman hitaamman alun.

Olen muutenkin hirveän peloissani rakkauselämän suhteen. Ei ole kivaa saada henkisesti köniinsä, yhtäkään kertaa. Puhumattakaan, että saisi köniinsä kaksi, kolme, neljä, viisi tai kymmenen kertaa. Silti se riski olisi otettava: olisi retkahdettava, jos jotain haluaisi saavuttaa. Jollain tapaa uuvuttava ajatus.

Oikein odotan, että tervehdyn ja aivoni heräävät tästä horroksesta. Pääsisin kirjoittamaan jotain, missä olisi vähän enemmän järkeä.

Mä en jaksa enää nousta

putoamaan takaisin

Retkahdus

Minä retkahdin biisiin. Teleksin Retkahdus-kappaleeseen. Olisi mukavaa, kun uskaltaisi vielä joskus retkahtaa johonkin, uuteen ystävään tai ihastukseen. Elämään. Nyt tuntuu, että elän taas jonkinlaista turvavaihetta. Tahdon kaiken olevan turvallista, jollain tapaa tuttua ja melko riskitöntä. Ehkä mieleni suojelee minua, ehken todella enää kestäisi uusia takaiskuja, jos heittäytyminen sellaiseen johtaisi. Toisaalta, ehkä minä vain pelkään.

Eniten laulun sanoissa minua koskettaa ensimmäinen säikeistö. Olenko minä valmis tuhlaamaan lyhyttä elämääni varomiseen ja pelkoon? Tai ennemminkin, kuinka suuren osan lyhyestä elämästäni joudun viettämään näin? En tahdo, että ihmiset elämässäni jäävät ohikulkijoiksi. Etenkään kiinnostavat ihmiset.

Kuinka retkahtaa, kun se ei ole pitkään aikaan tuntunut kannattavan? Olen taitava huijaamaan itseäni. Olen esimerkiksi sisimmässäni melko ujo ihminen, mutta olen onnistunut huijaamaan itseni useille improvisaatiokursseille lukion alusta alkaen. Niin minusta vähitellen on tullut se ihminen, joka improaa mielellään, eikä pelkää jokaista harjoitusta kuollakseen. Ehkä minun pitää nytkin vain sokeasti retkahtaa kertai toisensa jälkeen, että pelko hiljalleen hälvenisi.

Laulua ei vielä löydy YouTubesta (Spotifysta kyllä), mutta kirjoitin sanat teille luettavaksi:

Se on tuossa edessä,
meidän lyhyt elämä,
joka kysyy tosissaan:
suostutteko kuolemaan
ilman vahvaa makua
rohkeasta rakkaudesta,
kaikilla sen mausteilla,
sinulla ja minulla?

Joo, sen pitää tuntua
Korvien ja jalkojen,
ja juhlienkin välissä,
se vaikkei pysy näpeissä,
niin se tuntuu varpaissa
ei sitä kukaan tarjoa
se pitää itse louhia
ja päälle vähän tuuria

Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin että jäljet tuntuu vielä
tähtienkin takana.
Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin, ettei toisillemme
ohikulkijaks kumpikaan jää.

Mä oon aika vakava,
juonteita jo kasvoilla,
ja mä olen tosissaan:
otan sinut kokonaan.
Sä saat olla sellainen,
kun oot, mä hyväksyn jo sen:
tytön joka heittäytyy,
loppuelämäni syy.

Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin että jäljet tuntuu vielä
tähtienkin takana.
Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin, ettei toisillemme
ohikulkijaks kumpikaan jää.

Bussin ikkunasta

Kotini ja keskustan välillä kulkevat bussilinjat kulkevat parhaan ystäväni kuolinpaikan ohitse. Kaksi kertaa päivässä istun, kuuntelen käynnkän radiota ja tuijotan metallista aitaa, johon hän ripustautui kaulahuivistaan. Katson ihmisiä, jotka seisovat aidan edessä bussipysäkillä ja koen vastustamatonta halua kiljua ääneen.

Tapasin erään uuden ihmisen vähän aikaa sitten. Hänet, joka myöskin ripusti itsensä johonkin. Näin hänet viimeisen kerran parhaan ystäväni kuolinpaikalla, hän tahtoi viedä sinne kynttilän. Hän itki avoimesti, kun sytytimme kynttilämme syksyn ensimmäisenä päivänä. Oli kylmää ja tuuli, minä halasin häntä ja sanoin ajatukseni ääneen: yritäthän sinä pysyä hengissä?

Hän varmasti yritti, en epäile sitä hetkeäkään. Hän yritti kaikkensa. Aina kovinkaan yritys ei vain riitä. Kaikesta huolimatta olen onnellinen, että sain tavata niin inspiroivan, ihmeellisen ihmisen. Siitäkin huolimatta, että sydämeni särkyy, kun ajattelen hänen läheisiään. Hänen parasta ystäväänsä.

Nykyään, kun bussi ajaa sen paikan ohitse, minä näen heidät molemmat. Parhaan ystäväni sitomassa kaulahuiviaan aitaan aamuyöllä. Uuden, lyhyeksi jääneen tuttavuuteni vilkuttamassa bussilleni hämärtyvässä illassa, kasvoilla vielä äsken sanotut lupaukset tulevista tapaamisista. Lupauksen siitä, että aikaa on.

Minä pelkää enemmän kuin koskaan uusia soittoja ja viestejä, joissa kuulen jonkun kuolleen. Olen väsynyt, päätäni särkee jatkuvasti. Kuljen varpaillani. Minun ja maailman välissä on jälleen tuttu sumu.

Miten tämän kaiken kuoleman voi kestää? Miten voin tuntea enää mitään yhteyttä ihmisiin, jotka eivät tiedä, mitä suru on? Miten voin lakata pelkäämästä? Miten voin kestää kaiken sen väärän, mitä näen ja kuulen? Miten voin valaa uskoa keneenkään, jos en aina onnistu siinä edes omalla kohdallani?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Ainakin tänään, ainakin nyt.

Elämän puolesta

Olen jälleen kasvokkain sen kanssa. Sen, jolla ei ole hahmoa, mutta joka säälimättä tulee ja vie omansa. Kuolema ei tule kysymään, onko juuri nyt hyvä hetki. Se ei varmista ystäviltä ja tutuilta, ottaako liikaa pois aivan väärällä hetkellä. Tällöin sille ei jäisi mitään, sillä kuolemalle on hyvin harvoin oikeaa hetkeä.

Kuulin eilen suru-uutisen. Jälleen yksi ihminen on menettänyt parhaan ystävänsä, ja minä lupauksen tulevasta. Lupauksen tulevista tapaamisista ja tutustumisesta, lupauksen tulevaisuudesta.

Minä olen pohjattoman surullinen. Olen niin surullinen, että täältä lähtee niin moni. Surullinen, koska en voi estää sitä. Onttona ja voimattomana minä tunnen itseni niin pieneksi ja heikoksi kaiken tämän edessä. Minua pelottaa. Ei samalla, kauhealla tavalla, kun silloin, kun auto lähtee luistamaan liukkaalla tiellä. Minua pelottaa, kuin pientä lasta pelottaa, kun aikuiset tappelevat. Minä tuijotan eteeni silmät suurina ja puristan polvet lähemmäs rintakehääni. En aivan uskalla liikkua. Sydämeni ei pamppaile nopeammin, vaan entistä hitaammin.

Minulla oli hyvin nöyrä yö ja päivä. En ole uskaltanut toivoa, kun että kukaan ei nyt hetkeen kuolisi. Minä tahdon, että ihmiset pysyvät hengissä, tahdon, että voin luottaa siihen. Haluan luottaa siihen, että kaikki eivät valitse kuolemaa ja tahdon uskoa, että voin itse valita elämän niin kauan, kun se on mahdollista. Kunnes kuolema raahaa minut pois niin, että edelleen kynsin lattiaa. Minä tahdon tahtoa elää niin raivokkaasti, ja tahdon, että läheiseni tekevät myös niin.

Olen tutkinut omia ajatuksiani suru-uutisesta. Olen löytänyt surua, pelkoa, epäuskoa ja turhautumista. Olen myös löytänyt rauhaa, jota en tiennyt sisälläni olevan. Alun kuoleman hyväksymiseen, paikan, josta pelko on kadonnut, mutta jossa halu taistella on syttynyt. Siellä en vapise surusta ja itsesäälistä, vaan olen surullinen hänen kohtalonsa puolesta. En ole epätoivoinen, vaan jaksan toivoa tulevalta jotain parempaa. En ole turhautunut, vaan näen selkeästi oman rajallisuuteni. Sitä rauhaa minun on ruokittava.

Minä olen niin pahoillani hänen puolestaan, ja sen ajan puolesta, jota hänellä ei koskaan ole. Meillä ei koskaan ole. Se on surullista, katsoo sitä mistä päin tahansa. Minä haluan silti ajatella, että opin tämän jälkeen rvostamaan elämää enemmän ja vaalimaan sitä aikaa, joka minulla on vielä käytettävissäni. Kuka tietää, koska minunkin aikani loppuu kesken, ja kuolema päättää tulla lähemmäs kuin koskaan?

Do not go gentle into that good night,

Old age should burn and rave at close of day;

Rage, rage against the dying of the light.

Though wise men at their end know dark is right,

Because their words had forked no lightning they

Do not go gentle into that good night.

Good men, the last wave by, crying how bright

Their frail deeds might have danced in a green bay,

Rage, rage against the dying of the light.

Wild men who caught and sang the sun in flight,

And learn, too late, they grieved it on its way,

Do not go gentle into that good night.

Grave men, near death, who see with blinding sight

Blind eyes could blaze like meteors and be gay,

Rage, rage against the dying of the light.

And you, my father, there on the sad height,

Curse, bless, me now with your fierce tears, I pray.

Do not go gentle into that good night.

Rage, rage against the dying of the light.

- Dylan Thomas

Riitänkö minä?

Minä riitän. Mikä siinä lauseessa on niin vaikea sisäistää? Se on lyhyt lause, kaksi sanaa.

Minä, se mitä näen peilistä ja toisten katseista, se minkä näen rakastamissani asioissa ja ihmisissä, se mitä teen, ajattelen ja olen. Minä.

Riittää, olla tarpeeksi universaalisti, vertaamatta ympäristöön tai muihin tapauksiin, riittäminen on täydellisyyttä annetuissa olosuhteissa. Eli jos puhumme käytännössä, täydellisyys ja riittäminen ovat sama asia. Täydellisyyttä vain pidetään jotenkin valmiina olevana ominaisuutena, kun taas riittämiseen vaaditaan hyväksyntää. Riittää.

Minulla on ongelmia oikeastaan molempien sanojen kanssa. Voin määritellä ne kenelle tahansa toiselle, ketä tahansa toista katsoen. Itsessäni en osaa nähdä sellaista minää, joka voisi riittää. Koskaan, kenellekään, mihinkään. Minä niin kovasti haluaisin, ja minä yritän, mutta en näe. Aina löydän jonkun, johon verrata itseäni, koen aina olevani keskinkertainen.

Kun tutustuin parhaan ystäväni lähipiiriin, ensimmäinen ajatukseni oli kysymys, joka tuntui leijuvan minun ja muiden välissä: miksi sinä ikinä tuhlasit vähää aikaasi minun kanssani olemiseen, kun sinulla oli tällaisia ihmisiä? Nykyään, kun he kertovat minulle minun olevan tärkeä, kun he haluavat viettää aikaa kanssani, jokin minussa epäilee. Sääliä? Sosiaalista pakkoa? Parhaan ystäväni muiston kunnioittamista? Jatkuvasti minä etsin syitä sille, miksi he haluavat minua nähdä, ja keksin niitä niin paljon kun on tarvis.

Minun on välillä vaikea avautua uusille ihmisille. Puhun tietysti paljon, mutta todellisuudessa en mitään. Voin tuntea ihmisiä vuosia kertomatta heille mitään, millä olisi todellista arvoa. En usko, että ne asiat todella kiinnostavat ketään. En halua sanoa, että minä en usko. Siispä jokin minussa ei usko.

Toisinaan tuntuu, että jokainen lause, joka suustani tulee huutaa samaa kysymystä: riitänkö minä? Ääni jossain sisälläni vastaa joka ikinen kerta samalla tavalla. Et nyt, et koskaan. Siitä äänestä olisi nyt vain päästävä eroon.

Korjattavissa vai matkalla romuttamolle?

Jos jotain opin psykiatrisella istuessani kerran viikossa psykiatrisen sairaanhoitajan huoneessa niin sen, että muutos ottaa aikansa. Minä en voi vain todeta ajattelevani sairaalloisesti, en voi vain todeta itseinhoni olevan epänormaalia, en voi vain todeta itseäni ehjäksi. Korjaaminen ottaa aikansa.

Palat on ensin varovasti kerättävä yhteen, ennen kuin niitä voi edes alkaa sovitella yhteen. Jokin aivan pieni, mutta välttämätön osa voi olla singonnut juuri siihen kauimpaiseen, pimeimpään nurkkaan, josta sitä ei tahdo löytää vaikka kuinka etsii. Kun kaikki palat ovat lopulta paikoillaan, ne pitää vielä varovaisesti liimata yhteen, huolellisesti ja pala palalta. Lopuksi liima vielä jonkin aikaa kuivuu. Jos korjattua kohtelee liian pian ehjänä, se hajoaa herkästi uudelleen. Työ on tällöin hieman helmpompi ja nopeampi, mutta aikaa siihen kuluu silti.

Voi olla, että tulee se päivä, kun jokin pala tuntuu ratkeilevan liitoksistaan. Kaikki ei olekaan auvoista, turhaannuttaa. Tuleeko rikkinäisestä enää koskaan ehjää, todella? Onko rikkinäinen aina jotain vajavaista, epätäydellistä?

Kuka tässä maailmassa haluaa enää mitään rikkinäistä, kun tapana on vain heittää rikkoontuneet roskiin ja etsiä ehjä? Niin harvassa ovat ne ihmiset, jotka jaksavat pitkään korjausurakkaan ryhtyä, tai edes katsoa sellaista viereltä. Tässä maailmassa, jossa kaiken pitäisi olla täydellistä.

Pelkoa, epävarmuutta, turhautumista, onnistumisia, takapakkia, väsymystä, pohjatyötä ja aktiivista työtä. Sitä on tämä prosessi. Minun ihmiseksi oppimisen prosessini, surun prosessi.

Hiljalleen minä olen alkanut ajatella, että kärsivällisyys on yksi ihmisen tärkeimmistä hyveistä. Kärsivällinen ihminen voi aina muuttaa itseään, se on hänelle helpompaa. Lohtuna on, että tätäkin voi ihminen itsessään kehittää. Aina voi oppia uutta.

Ehkäpä tärkeintä on sittenkin armollisuus ja ymmärrys. Ensisijaisesti itseään kohtaan.

Ajatta, paikatta

Tuntuu, että matalalentoni muuttui tuuliajoksi. Olen kolme päivää kiertänyt kavereiden nurkissa, vanhempieni luona, nähnyt yhtä sun toista ihmistä ja ollut töissä. Äsken tulin viimein kotiin omaan asuntooni ja otin jääkaapista maitoa. Se oli pilalla.

Mutta nythän on vasta 24. päivä, tämä menee huomenna vasta pilalle.

Mikä päivä nyt on?

26. päivä, nyt onkin keskiviikko.

Minkä viikon keskiviikko?

Juhannus oli ihan äsken, alle viikko sitten. Vai oliko?

Aloitin unilääkkeet taas ja olen ollut hieman sekava. Erittäin sekava. Nauran, kun itkettää, jään makaamaan kun pitäisi lähteä bussiin, haluan lähteä kun ei ole vielä mikään kiire.

Ihmiset kysyvät, miten voin. Ihmiset, jotka eivät yleensä kysele. Mitä minä vastaisin?

Olen sekaisin.
Vuosipäivä lähenee.
Minua väsyttää, mutten voi nukkua.
Tahdon olla yksin.
En uskalla olla yksin.
Olen kirjoittanut tänään kahdeksan runoa, eilen kymmenen.
Olen vihainen, surullinen ja rauhallinen samaan aikaan.

Kaikkea, olen kaikkea samaan aikaan. Enkö siis sittenkään ole mitään? Minä vastaan, että en tiedä. Tuntuu, että jokaisesta hetkestä voisin kirjoittaa romaanin. Tuntuu, ettei tapahdu mitään, mistä kirjoittaa. Tuntuu, että ajatuksia on niin paljon, etteivät ne mahdu päähän, tuntuu, etten saa yhtäkään ajatusta ulos suustani. Kuinka sellaisesta kertoo?

Koti

Olen nyt ollut viikon verran partioleirillä, ja normaaliin elämään paluu on saanut miettimään moinia asioita. Yksi niistä on käsite "koti".

Leirillä kotini on makuualustan paikka teltassa. Rinkka jalkopäässä ja tavarat levällään. Koti on pressukatos, jonka alla syödään. Koti on leirikeittiö, jossa laitoimme koko leirille ruokaa.

Leiriltä ihmisten elämään päästyäni menin yöksi vanhempieni asuntoon. Siellä vanhan huoneeni seinät, sinitarrajäljet, unohtuneet tarrat ovissa ja kolhut parketissa kertovat entisestä kodista. Minun entisestä kodistani.

Äitini toi minut aamulla kimppakämppääni. Kämppikseni huikkasi iloisesti tervetulotoivotuksen. Huoneeni tuntui kodilta. Minun omalta, turvalliselta kodiltani.

Illalla toinen kämppikseni ilmoitti muuttavansa pois. Toinen taas mietti muuttavansa yksiöön lähemmäs kouluaan.

Minä en tiedä, mitä tämä muutos tuo tullessaan, mihin minä päädyn.

Vatsanpohjassa on perhosia, kun kaikki taas muuttuu.

Missä on minun oikea kotini, kuinka sen löytää? Mistä sen tietää? Voisinko asua yksin? Tulenko ikävöimään takaisi tänne?

"Settle down, it'll all be clear
Don't pay no mind to the demons
They fill you with fear
The trouble it might drag you down
If you get lost, you can always be found"

Stressi

Psykologian tunneilla lukiossa kerrottiin, että burn-outit, stressin kulminoitumat, harvoin johtuvat siitä, että ihmisellä on liikaa tekemistä tai liian kiire. Ne johtuvat siitä, että ihminen menettää kontrollin elämäänsä. Ihminen ei koe stressiä kiireellisistä aikatauluista tai paljosta tekemisestä, vaan hallinnan menettämisestä.

Minä en ole aikoihin ollut stressaantunut. Viime kesä sai minut ennemminkin vajoamaan apatiaan, lakkaamaan välittämästä eräpäivistä ja vastuusta. Koinhan epäonnistuneen siinä ainoassa vastuussa, joka todella merkitsi: vastuussa parhaan ystäväni hengestä.

Nyt kun aikaa on kulunut ja syyllisyys on laimentunut, vaikkakaan ei kadonnut, olen alkanut jälleen huomata stressaavani pienistä asioista. Olenkohan ajoissa töissä? Muistankohan tehdä kaikki partiojutut? Yksi yliopistokurssi jäi roikkumaan tältä vuodelta, koska ehdin suorittaa sen? To-do-listat ovat alkaneet vallata pöytääni ja herään keskellä yötä kirjoittamaan muistiin jonkin sellaisen asian, joka pitää aamulla muistaa. Kun lähden aamulla, yritän laskea, koska pääsen seuraavan kerran käymään kotona, ja mitä minun pitää muistaa ottaa mukaan.

Minua stressaa jälleen. Kuten aina ennenkin elämässäni, hoen mielessäni, että partioleirin jälkeen kaikki on paremmin. Ihan pian, ihan kohta voin rentoutua. Toisaalta tiedän, ettei se ole totta. Hallinnan menettäminen on tunne, joka ei lähde tekemistä vähentämällä.

Minulla on huomenna autokoulun kakkosvaiheen arvioiva ajo. Minä kammoan ajamista kuollakseni. Minun on vaikea arvioida, missä auton rajat menevät ja mahdotonta ennakoida, mikä on oikea tilannenopeus. Tuntuu, että minulle se on aina nolla. Toisinaan koen samanlaista kauhua elämässä yleensä: silloin tuntuu, että pitäisi jäädä sänkyyn, pysäyttää elämän kulku ja tehdä äkkijarrutus, ettei menettäisi hallintaa ja porskuttaisi satasta seinään.

Onkohan toiset vain tehty liian heikoiksi tähän elämään?
Onko minulle olemassa oikeaa tilannenopeutta tässä kaarteessa, johon olen joutunut?
Voisinko minä tehdä äkkijarrutuksen ennen kuin seinä tulee vastaan?

Uusi kesä

Kuinka kauan on oikeus surra? Mietin tätä kysymystä usein, päivittäin. Nopeimmat olivat hätyyttämässä minua "eteenpäin" kaksi kuukautta parhaan ystäväni kuoleman jälkeen. Minusta kun tuntuu, ettei kaksi vuottakaan riitä. Koko elinikä ei riitä.

Tänään minua on pelottanut kesä. Sen lämpö, vihreät lehdet ja nurmikko, alkaneet kesätyöt. Työpaikka, jossa kävin viimeksi viime syksynä. Viimeiset kaksi kuukautta viime kesän töistä kuluivat usvassa, kun pidättelin itkua ja teeskentelin asiakkaille hymyä. Oli vaikeaa myydä alkoholia, oli vaikeaa, kun joku osti sitä tupakkamerkkiä, jota paras ystäväni poltti. Kaikki oli vaikeaa.

Kun puihin viimeksi puhkesi lehdet, minä olin niin onnellisen tietämätön. Minä olin rakastunut, minulla oli ystäviä, minä en tiennyt murheesta mitään. Olin nähnyt vain varjon siitä toivottomuudesta, joka voi ihmismielen vallata.

Eilen tuli täyteen kymmenen kuukautta. Heinäkuussa vuosi. Aivan kohta. Edelleen minä muistan, edelleen kipu toisinaan puristaa rintaa. Toisinaan huomaan puhuvani itsekseni parhaalle ystävälleni, katsovani tunteja ja tunteja hänen kuviaan tietokoneella. Edelleen 15. päivä sattuu joka kuussa.

Toisaalta huomaan myös muuttuneeni. En ole enää se sama tyttö, joka tuli kesätöihin vuosi sitten. Se tyttö on poissa. En ole enää se tyttö, joka huoletta antoi sydämensä kysymyksiä kyselemättä. En ole enää se tyttö, joka luuli aina olevansa oikeassa.

Minä suren kai niin kauan, kun elän. Parhaan ystäväni kuolema on surullinen asia, tulee aina olemaan. Mutta minä voin tehdä surusta jotain kaunista, minä voin tehdä siitä omani. Minä teen siitä lyhtypylvästatuoinnin selkääni, valon tielleni. Suruni on voimani, kannattimeni ja kiintopisteeni. Minun oma suruni.

Pelko

Pelko, kuten moni muukin asia ja tunne, on saanut elämässäni aivan uudenlaisen roolin. Ennen pelko oli pelkoa epäonnistumisesta, tulevaisuudesta ja omasta pärjäämisestä. Pelko oli päihitettävissä, koska se liittyi usein kaukaisiin asioihin tai asioihin, joihin pystyn vaikuttamaan. Kovin rationaalista ei pelko ole koskaan elämässäni ollut, mutta viimeaikoina entistä mielettömämpää.

Nykyään minä pelkään muiden puolesta. Minä pelkään, että saan taas soiton, että joku on kuollut. Jokainen puhelu tuntemattomasta numerosta edustaa uuden kriisin mahdollisuutta. Vuorokauden ajalla, minun tekemisilläni tai tekemättä olemisellani ei ole kuolemalle merkitystä. Se korjaa pois kenet tahtoo, koska tahtoo. Oman kuolemani pelko on sen sijaan kadonnut. En toivo kuolemaa, mutta en pelkää sen kohtaamista. Niin moni läheinen on jo mennyt, miten se voisi omalla kohdalla enää pelottaa?

Minä pelkään luottaa. Pelkään, että ihmiset joihin luotan, joille paljastan kaiken, katoavat. Pelkään, että teen jotain väärin, kerron liikaa, kerron liian vähän. Uusi parisuhde tuntuu kaukaiselta haaveelta, ei realistiselta toiveelta. Edellisessä parisuhteessani en osannut luottaa, mutta loppujen lopuksi osoittautui, että se oli vain parempi. Hän lähti pois joka tapauksessa, parempi ettei hän tiennyt kaikkea. Vai kaatuiko kaikki kuitenkin juuri siihen, etten uskaltanut luottaa? Pelkään, etten tulevaisuudessakaan uskalla.

Minä pelkään pahoja päiviä. Pelkään, että seuraava aamu on taas aamu, jolloin en jaksa nousta ylös. Pelkään etten suoriudu tehtävistäni ja ihmiset eivät ymmärrä, miksi. Pelkään kertoa heille, miksi en aina jaksa, koska pelkään säikäyttäväni heidät. Pelkään, että hyviä päiviä tulee liikaa, ja unohdan pahat päivät ja unohdan kaiken, mitä olen oppinut.

Sillä minä olen oppinut. Olen oppinut, että peloista voi päästä yli. Olen oppinut, että pelot voivat käydä toteen, ne pahimmatkin. Olen oppinut, että silti elämä voi olla elämisen arvoista.

Olen oppinut, että elämää on turha pelätä, sillä sitä ei voi ennustaa. Siksi pelot ovat niin irrallisia ja järjettömiä - niin on elämäkin.