perjantai 26. huhtikuuta 2013

Ystävät

Surussa ja ikävässä unohtaa helposti ystävänsä.

Selasin viikko sitten kännykkäni viestejä. En ole poistanut tekstiviestejä pitkään aikaan, sitten lokakuun. Aloin sen kummepia ajattelematta käydä läpi vanhoja viestejäni ja yllätyin. Satoja viestejä, minulle.

"Olisi kiva, jos tulisit tänään tupareihin!"
Syksyllä tällaisia tavalliselta vaikuttavia viestejä tuli kasoittain. Pidin niitä tavallisina ja arkipäiväisinä, enkä nähnyt niiden taakse. En käynyt syksyllä yhdissäkään tupareissa. En jaksanut mennä juhlimaan syntymäpäiviä. Tein päätöksen aina vasta viime hetkellä, kun meikit olivat jo naamassa ja mekko päällä. En minä pystykään. En vain tajunnut, että tästä oli tullut tapa, ja ystäväni huolestuivat. Huomasivat.

"Mennään lounaalle ennen luentoa, olisi kivaa, jos tulisit mukaan."
Kävin yliopistolla jonkin verran. Se piti minut järjissäni, jokin rutiini. Opiskelu oli kuitenkin pääasiassa massaluentoja, ja näin omaa ryhmääni vain vähän. He pitivät silti aktiivisesti yhteyttä ja yrittivät saada minua pysymään opiskeluissa kiinni.

"OLET KIVA. Ei mulla muuta!"
Joku ajatteli minua. Keskellä arkipäivää. Ja halusi kertoa minulle siitä.

"Haluatko nähdä joku päivä?"
Joku halusi nähdä minua. Vaikka olin puolikuollut. Vaikka olin masentavaa seuraa. Vaikka en osannut arvostaa seuraa.

"Mitä kuuluu?"
Merkki siitä, että joku on valmis kuuntelemaan. Joku muistaa. Joku ymmärtää, ettei vastaukseni ole itsestäänselvyys.

Minä en tiedä, miten voisin tarpeeksi kunnioittaa ja rakastaa ystäviäni kaiken tämän jälkeen. Heistä moni oli itsekin läheinen parhaan ystäväni kanssa, ja silti he jaksoivat muistaa minut. Toiset ihmiset olen vasta viimeisen puolen vuoden aikana vetänyt lähelleni, kun olen ymmärtänyt heidän olevan enemmän, kuin luulin ja tiesin. Toisista ystävistäni on paljastunut uskomattomia, ymmärtäviä ja kärsivällisiä ihmisiä.

Mietin usein, mitä olen tehnyt, ansaitakseni nämä ihmiset ystävikseni? Ehkä heille vain riittää, että minä olen. Että minä kaikesta huolimatta elän.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Lyhtypylväs ihossani


Tällainen lyhtypylväs koristaa selkääni lopun elämääni. Kuvassa tatuointi on vain muutaman tunnin vanha, ja siksi tumma ja punottava, nyt se on jo huomattavasti vaaleampi. Miksi tatuointi? Miksi selkään? Miksi näin iso? Miksi lyhtypylväs?

Tatuointi on minun. Se on minun ihossani kiinni, kunnes kuolen. Sillä merkitsen oman kehoni, olen sen itseeni valinnut. Kukaan ei voi ottaa sitä pois, en edes minä. Näin kukaan ei voi koskaan väittää, ettei menettämääni ystävyyttä ollut. Minä en voi unohtaa, miten paljon olen oppinut, ja miten hyviä kysymyksiä olen alkanut esittää. Saan pitää parhaan ystäväni lähelläni niin pitkään, kuin olisin halunnutkin. Ikuisesti.

Paras ystäväni jaksoi aina muistuttaa minua ryhdistä. Aina. Hän myös piti minua pystyssä sellaisina aikoina, kun en muuten olisi pystyssä pysynyt. Tatuointi selässäni muistuttaa minua näistä asioista. Lyhtypylvään täytyy olla sen kokoinen, että se voi kannatella minua kun elämässä myrskyää. Pieni tihrustus ei vain olisi riittänyt.

"Minun lyhtypylvääni", niin kutsuin parasta ystävääni. Tatuointini muistuttaa valosta, jota paras ystäväni kantoi sisällään, ja valosta, jota minä kannan sisälläni: elämän liekistä. Kun minä en jaksa loistaa, tatuointini tekee sen puolestani. Lyhtypylväs on tiennäyttäjä, valo pimeydessä.

Lyhtypylvääni muistuttaa minua toivosta ja on lohtuna elämän pitkällä ja toisinaan yksinäisellä tiellä.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Minä ja hän, osa 3

Keväällä 2007 paras ystäväni alkoi seurustella. Poika oli kolme vuotta vanhempi, mutta minun näkökulmastani paras mahdollinen poikaystävä ystävälleni. Poika palvoi maata, jolla hän asteli, ja yritti parhaansa mukaan suojella häntä. Toisinaan hyvällä, toisinaan hieman huonommalla menestyksellä.
    Minä aloin seurustella ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin päässyt irti entisestä ihastuksestani ja löytänyt pojan, joka jaksoi kehua minua loputtomiin. Kuten minäkin häntä. Paras ystäväni oli innoissaan ja uteli suhteestamme useammin, kuin minä jaksoin kertoa. Uutta onneani varjosti vain poikaystäväni paras ystävä, joka oli ollut ihastunut minuun jo vuoden ja oli hyvin masentunut. Pelkäsin päivittäin, että hän satuttaa itseään, ja se olisi minun vikani. Sanoin tämän ääneen, mutta hän vain kohautti olkiaan.
---
Syntymäpäivänäni huhtikuussa tulin koululle ja odotin onnitteluja. Ystäväni eivät sanoneet minulle sanaakaan, vaan vaikuttivat unohtaneen koko jutun. Käsityön kaksoistunti oli minulle yhtä piinaa. Kun tulimme takaisin välitunnilta, parhaita ystäviäni ei näkynyt. Lopputunnista he yhtäkkiä ylmestyivät paikalle ja raahasivat minut käytävään.

Noniin. Laitappa tämä side silmille.”
Mitä? Mihin te mua oikeen viette?”
Kyllä se sitte selviää, se on yllätys, senkin synttärisankari! Luulitko, että unohdettiin?”

Laitoin siteen silmilleni, ja minua talutettiin ympäri käytäviä. Lopulta kuulin oven aukeavan, ja minut työnnettiin sisään.

Nyt saat ottaa siteen pois!”

Olin vessassa. Vessa oli tapetoitu valokuvilla ja kauniilla lauseilla. Vessanpönttö oli koristeltu serpentiinillä ja sen päällä oli suklaakakku. Lavuaarissa oli lahjapaketteja. Olin hetken sanaton. Yhtäkkiä aloimme kaikki nauraa, luimme ääneen tekstejä, hekotimme kuville ja halailimme. Lopulta istuimme vessan lattialle syömään kakkua ja avaamaan lahjoja.

Tein sen sitten yöllä, että laatu on mitä on.”

Parhaan ystäväni lahja oli pieni, A5-kokoinen valokuvakansio. Se oli täynnä piirroksia, sananlaskuja, kuvia ja yhteisiä vitsejämme. Eräällä sivulla oli mietelause ystävistä: ”Ystävä kuulee minun sydämeni laulun ja laulaa sen minulle, kun oma muistini pettää.” Aivan viimeisille sivuille oli liimattuna pätkä jokaisen ystäväni hiuksista ja sormenjälki. Viimeisellä sivulla oli suttuinen kuva minusta ja parhaasta ystävästäni, jonka yläpuolella luki ”me <3”.
     Vietin illan selaillen kansiota. Itkin ja hymyilin kun ajattelin, miten onnekas ihminen olen, kun minulla on sellainen paras ystävä.
---

Heinäkuun puolessa välissä, 15.7. oli parhaan ystäväni konfirmaatio. Hänellä oli aivan blondit hiukset, ja hän näytti albassaan aivan enkeliltä. Enkeliltä, jolla oli ehkä aavistuksen verran liikaa meikkiä.
     Ystäväni kotona juhlissa hänen äitinsä piti puheen. En osaa toistaa sitä, mutta muistan sen koskettaneen ystävääni paljon kaikkien niiden vaikeuksien keskellä, mitä hänellä ja hänen äidillään oli. Myöhemmin nappasimme kakkua ja menimme hetkeksi ystäväni huoneeseen, jossa annoin oman lahjani hänelle. Se oli pieni kirje:

Rakas,

Tiiätkö, on tosi hassua, että kaikkien näiden vuosien jälkeen on mielettömän vaikeaa keksiä, mitä annan sulle synttäri-/rippilahjaksi. Usko pois, mietin sitä TOSI kauan. Kiertelin kaupoissa, matkustin Amerikkaan, mietin pääni puhki. Silti tuntuu, etten enää voinut ostaa rahalla mitään, millä toivottaisin onnea. En voinut tehdä omilla käsilläni mitään, mikä olisi sinun arvoistasi. Jokainen piirustus, valokuva, koru, vaate ja koriste oli turha. Se, mitä sun ja mun, kahen 15-vuotiaan ystävyys mulle merkitsee, on mennyt reilusti lahjojen toiselle puolelle. Mun piti tuoda sulle jotain erikoista. Sori, paras mihin pystyn, on nää kirjeet ja unisieppari, joka pitää painajaiset poissa. Kello on jo aika paljon, ku lentokoneessakaan en voinu kirjottaa, ku alusta tärisi. Niin että sori virheistä, käsialasta, tyhmistä jutuista ja kaikesta muustakin sellaisesta.

Mulla on sellanen olo, että sää tajuat nää jutut, edes jotenkin. Yritän tällä vaan kertoa, että merkitset mulle paljon, ja vaikka mitä kävis, oot jättäny muhun pysyvän jäljen.”

torstai 11. huhtikuuta 2013

Itsemurhasta puhuminen lasten kielellä

Puhun tässä blogissa harvoin opiskeluistani, vaikka opiskeluryhmäni ja tuleva ammattini ovat minulle valtava lohko elämääni. Ryhmäni on ollut upeasti tukena, ja antanut minulle vapauden tehdä sen, mitä jaksan. Vähänkin toisenlainen koulutus tai toisenlainen ryhmä olisi voinut tällaisessa tilanteessa painaa eteenpäin ja jättää minut jälkeen.

Välillä koulutuksessamme tulee vastaan asioita, jotka liippaavat hyvin läheltä omia kokemuksia. Tänään puhuimme kriiseistä, niihin valmistautumisesta koulumaailmassa, opettajan vastuusta ja kriisien käsittelemisestä lasten kanssa. Puhuimme opetushallituksen nettisivujen ohjeista, joissa kerrotaan, kuinka puhua mielenterveysongelmista ja niiden seurauksena tapahtuneesta vanhemman tai muun läheisen itsemurhasta. Vastaan tuli termi ajatussairaus.

"Lyijykynällä voi piirtää paperille terveitä ajatuksia (terveitä, pitkiä, vihreitä, ylöspäin meneviä linjoja, joskus kukkia). Nämä terveet, kukoistavat ajatukset ovat pään sisällä, aivoissa. Aivot tarvitsevat valoa ja lämpöä, jotta ajatukset pysyisivät terveinä. Kun saa ajatussairauden nimeltä masennus niin tulee pimeää siellä missä ajatukset heräävät ja kasvavat. Sitten ajatukset alkavat kuihtua. Mutta siellä on osa ajatuksia, jotka eivät ole kokonaan kuihtuneet, ja ne ajattelevat: 'Minun täytyy saada apua, minun pitää puhua jonkun kanssa, joka voi auttaa minua ajatussairauden kanssa, minun täytyy saada lääkettä.' Mutta jos ihminen ei silloin saa apua, niin tulee oikein pimeää ja kylmää ajatuksissa, ja lopulta kuihtuvat myös ne viimeiset ajatukset pyytää apua." - Opetushallitus, Magne Raundalen & Jon-Håkon Schultz: Krispedagogik – hjälp till barn och unga i kris. Studentlitteratur 2007 pohjalta

Joskus koulutuksessani on parasta se, että kaikki tehdään lasten tasolla. Asiat on sanoitettava siten, että lapsikin ne ymmärtää. Tällaista opetuskieltä miettiessään ymmärtää usein itsekin kuin vahingossa suuria asioita. Masennus ei synny yhdessä yössä. Se, että olen surullinen ja että osa ajatuksistani on kiertynyt parhaan ystäväni kuoleman ja oman riittämättömyyteni ympärille mustaksi ketjuksi, ei tee minusta mitenkään toivotonta tapausta.


"Matka kuolemaan: Sitten on enää yksi ajatus jäljellä ja sekin on sairas. Se on musta ja sanoo: 'Minun täytyy mennä kuolemaan. Se on ainoa paikka minulle.' Jotta voisi kuolla, niin täytyy lopettaa hengittämästä. Ja jotta vois lopettaa hengittämästä niin täytyy laittaa köysi kaulan ympärille ja sitä kutsutaan hirttäytymiseksi. Tai, jotta voisi lopettaa hengittämisen, voi myös täyttää keuhkot vedellä. Sitä kutsutaan hukuttautumiseksi. Tai sitten täytyy poistaa kaikki veri. Sen voi tehdä katkaisemalla isoja verisuonia tai pistämällä veitsen sydämeen. Kuollakseen pitää pysäyttää sydän ja sen voi tehdä voimakkailla lääkkeillä. Tai sitten täytyy poistaa kaikki ajatukset. Sen voi tehdä ampumalla päähän." - Opetushallitus, Magne Raundalen & Jon-Håkon Schultz: Krispedagogik – hjälp till barn och unga i kris. Studentlitteratur 2007 pohjalta


Niin rankkaa tekstiä, mutta kuitenkin todellista, rehellistä ja järkeen käyvää. Näinhän asia on. Näinhän se menee. Enää yksi ajatus, ja sekin on sairas. Ja silloin ihminen haluaa kuolla.


"Ovatko kaikki ajatukset sairaita? Osa lapsista tunnistaa heti ajatussairauden merkit. Osa voi sanoa: 'En huomannut mitään. Hän oli aivan tavallinen. Viimeisenä iltana hän halasi minua oikein pitkään.' Silloin voi kertoa päiväajatuksista, niistä, mitä meillä on kun peseydymme, puemme, syömme ja puhumme muiden kanssa, ne ovat ihan terveitä. Ne ajatukset, jotka olivat sairastuneet, olivat syvemmällä. Ajatukset itsestä." - Opetushallitus, Magne Raundalen & Jon-Håkon Schultz: Krispedagogik – hjälp till barn och unga i kris. Studentlitteratur 2007 pohjalta

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Unia

Olen koko elämäni ajan nähnyt ja muistanut paljon unia. Ne heijastavat usein elämäntilannettani, tavalla tai toisella: piinaavia painajaisia ylioppilaskirjoituksista, interrail-unelmia, unia parhaasta ystävästäni enkelinä, muiden läheisteni kuolemisesta ja omasta tulevaisuudestani. Painajaiset ja haaveunet vaihtelevat lähes mielivaltaisesti.

En usko mihinkään yliluonnolliseen, joten unet ovat minulle puhtaasti alitajuntamme tuotetta. Sen sijaan uskon alitajunnan olevan valtava varasto tiedostamattomia ajatuksia ja havaintoja ympäröivästä maailmasta ja ehtymätön tietokanta muistoja menneestä elämästä. Lisäksi tiedän sosiaalisen kanssakäymisen vaikuttavan ajatuksiini joka ikinen hetki, joten toisaalta myös muut ihmiset ovat alitajunnassani toimivina osasina, halusivat tai eivät. Niinpä uskon toisaalta, että alitajunnan luoma maailma on tietyissä rajoissa aivan yhtä tosi, kuin se maailma, jonka näemme ja tunnemme hereilläoloaikanamme.

Kun paras ystäväni ilmestyi ensimmäistä kertaa uneeni kuolemansa jälkeen, hän oli elinvoimainen, tosin eri näköinen. Puhuimme asioista, jotka askarruttivat minua hänen kuolemansa jälkeen, vaikka unessa ajattelinkin hänen olevan elossa. Puhuimme siitä, millainen hän todella oli, ja millainen meidän suhteemme oli.

Näin hänestä monia unia, mutta viimeisessä hän kuoli. Hän oli unessa kovin sairas, ja lopussa muuttui enkeliksi, joka lensi pois. Kuollessaan hän hymyili ja sanoi, että hänellä on hyvä olla. "Miksi sinulla ei ole?", hän kysyi. Aivan, kuten oma pääni tiesi, parasta ystävääni en enää voi auttaa, vaikka laittaisin siihen kaiken tarmoni, mutta itse kyllä kaipaisin omaa tukeani.

Poikaystävästäni näin paljon unia. Aluksi pelkkiä toiveunia siitä, kuinka hän palaisi takaisin luokseni. Kuinka olin kuvitellut koko eron. Kuinka hän sittenkin rakasti minua ja halusi olla tukenani. Seuraavaksi aloin nähdä unia, joissa riitelimme, ratkoimme suhteemme ristiriitoja. Lopulta näin unen, jossa tapasin hänet, ja hänen uuden tyttöystävänsä. Vaihdoimme joitan sanoja, ja erosimme ystävinä.

En unien aikaan tiennyt, että hän todella oli alkanut seurustella uudestaan. Silti selvitin asian ensin alitajuntani kanssa, ja sen muodostaman maailmankuvan sisällä. Näin olin todellisen tiedon tullessa valmiimpi.

Unet tuntuvat käsittelevän asioita, joita en pysty valveillaoloaikanani käsittelemään. Asioita, jotka ovat minulle mahdottomia kohdata. Toisaalta unet tuntuvat myös luovan minulle tilanteita, joista hereillä vain unelmoin: paras ystäväni onkin hengissä ja poikaystäväni rakastaa minua edelleen. Näissä unissa voin olla täysin rento ja iloinen. Vaikka pettymys on aamulla herätessä valtava, unien tuoma rentous vaikuttaa päivääni.

Luulen, että uneni ovat alitajuntani tapa pitää minut järjissäni. Tähän asti ne ovat onnistuneet.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Muutama sana rakkaudesta

En ole keskittynyt blogissani mitenkään erityisesti tuntemuksiin eroistani. Vuosi sitten lopetin vuosia kestäneen parisuhteen. Olimme kasvaneet yhdessä, mutta emme yhteen. Meistä oli tullut kaksi aikuista, jotka halusivat erilaisia asioita ja kulkivat aivan eri suuntiin.

Jättämisessä vaikeaa oli syyllisyys ja oman päätöksen tuoma epävarmuus. Minulla oli lähes viisi vuotta joku, jolle soittaa koska tahansa. Joku muukin, kuin paras ystäväni. Poikaystävä, joka palvoi maata, jolla astelin. Totesin kuitenkin, ettei hyvä suhde ole sellainen, jossa yksi on toiselle kaikki kaikessa, mutta toinen toiselle vain pieni osa elämää. Minä ymmärsin, ettei sellainen suhde voi toimia pitkään, ja päätin lopettaa sen mielummin ennemmin, kuin myöhemmin. Minä rakastin häntä, kyllä, mutta se ei aina riitä.

Melko pian eromme jälkeen tutustuin uuteen mieheen. Hän oli täydellinen. Ahkera, mukava, hellä, ymmärtävä, älykäs ja komea. Ajattelin aluksi, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia. Toisin kävi. Aloimme nopeasti seurustella ja viettää paljon aikaa yhdessä. Rakastuin aivan päätä pahkaa puolituntemattomaan.

Kun paras ystäväni kuoli, olimme uuden poikaystäväni kanssa jo eron partaalla. Ainakin minä tiesin sen. Hän seisoi vieressäni vielä kaksi kuukautta ystäväni kuoleman jälkeen, tuki, halasi ja lohdutti. En voisi olla kiitollisempi. Niinpä, kun hän lopulta totesi suhteemme olevan ohi, minä poistin hänet elämästäni. Päätin, etten enää koskaan aio häiritä häntä, en koskaan aio soittaa tai lähettää viestiä, en koskaan anele häntä takaisin. Vaikka miten rakastaisin, se ei aina riitä.

Kaksi täysin erilaista suhdetta. Kaksi täysin erilaista alkua, keskikohtaa ja loppua. Kaksi rakkautta. Mihin ne ovat tuoneet minut?
Ymmärrän nyt, etten voi rakastaa toisia ennen itseäni.
Minun täytyy tuntea itseni, jotta voin olla oma itseni toiselle.
Järjellä ja sydämellä tehdyt päätökset ovat rakkaudessa molemmat yhtä kipeitä, mutta niitä täytyy tehdä.
Eron jälkeen ihmiset eivät muutu. Entisestä, ihanasta poikaystävästä ei yhdessä yössä tule hirveää kusipäätä.
Jätetyksi tulemisen tunne on murskaava, mutta se ei tee minusta huonoa ihmistä.
Jättämisen jälkeinen tunne on murskaava, mutta se ei tee minusta pahaa ihmistä.
Jos tietää suhteen loppuvan lähitulevaisuudessa, voi aivan yhtä hyvin lähteä heti, paremmalla mielellä.
Ystävyys vaatii entisiltä suhteen osapuolilta rehellisyyttä ja asioiden selvittämistä. Mutta se on mahdollista.

Ei ole oikeaa tapaa löytää toista puoliskoaan, eikä oikeaa tapaa tai aikaa rakastua. Ei myöskään ole oikeaa aikaa, tapaa tai paikkaa erota. Kyse ei ole siitä, miten saa itsensä pysymään ehjänä, vaan siitä, miten saa itsensä korjattua.