”Sä oot tosi
kiva! Mun mielestä sun kaa on kivaa, sulle voi kertoo kaiken ja sun
kaa on kivaa tanssii ym. ym.. Se on kivaa ku sä kerrot niin
avoimesti kaikkee kivaa! Ja, ja se kertoo et sä luotat muhun kun
annoit mun lukee tätä. Jos mulla ois kunnon päiväkirja mä
kirjottaisin sinne näin: yks poika on ihana, mun paras ystävä on TOSI kiva, ope on
paska, yks toinen poika komee, höppeli, pöppeli pöö söpöliini! P.S. Täs
ei oo mitään järkee!”
Vuosi oli 2005, ja
paras ystäväni sai lukea päiväkirjaani ja kirjoittaa sinne omia
merkintöjään. Sisältö oli iän mukaista.
Hinku yläasteelle
oli kova, ja valmistautuminen vielä kovempaa. Vaatekaupoista tarttui
mukaamme mitä ihmeellisempiä asukokonaisuuksia, kun jännitimme
ensimmäistä koulupäiväämme yläasteella. Ensin olimme
vakuuttuneita, että keltainen ja vihreä olivat syksyn värit. Pian
ostimmekin pinkkejä paitoja. Uudet farkut olivat sentään
itsestäänselvyys.
Kesällä tuli
tieto, että olimme päässeet samalle luokalle. Me
hihkuimme riemusta. Ajattelimme yläasteen olevan uusi mahdollisuus,
toinen maailma, johon voi karata tylsää ala-astetta. Luokkamme
hajoaminen tuntui kaikista pahalta, mutta ystäväni totesi, ettei ollut
yhtään pahoillaan tulevista ryhmäjaoista. Uusia, tuntemattomia
poikia oli listassa vaikka kuinka monta!
Minua tieto tulevista
seikkailuista ei juuri lohduttanut. Kesän kuluessa söin yhä
vähemmän ja vähemmän, ja ajattelin, kuinka yllätän
laihtumisella kaikki, kun yläaste alkaa. Paras ystäväni alkoi huolestua
käytöksestäni ja masentuneisuudestani. Vietimme paljon aikaa
ihastukseni kanssa, ja tulin tietysti torjutuksi monta kertaa. Minä
sain jatkuvasti sen käsityksen, etten ollut tarpeeksi hyvä.
Ystäväni
ehdotti kesäkuussa, että hakisin apua. Minä en ottanut tätä
kuuleviin korviinikaan.
Minä ehdotin, että ystäväni olisi hidastanut
tahtia ja odottanut aikuiseksi kasvamista ihan rauhassa. Hän ei
ottanut tätä kuuleviin korviinsakaan.
---
Olimme seitsemännellä luokalla ja illalla oli luokkamme järjestämä disko. Ystäväni äiti oli kieltänyt ystävääni tulemasta paikalle. Minä kiehuin raivosta, ja niin kiehui paras ystävänikin. Disko alkoi, ja kaikki meni oikein mukavasti. Olin tähän mennessä laihtunut lähes kymmenen kiloa, ja uusi hame näytti hyvältä. Kesken diskon paras ystäväni ryntäsi sisään. Hyperventiloiden.
"Se.. se.. se sano, ettei se rakasta mua. Kukaan ei halua mua, isi ei ota mua, kukaan ei halua mua!"
Illasta tuli yksi elämäni raskaimmista. Halasin parasta ystävääni lujasti, puoli tuntia. Tilanne oli jo lähes rauhoittunut, kun äidinkielen opettajamme ilmestyi paikalle, ja alkoi kysellä tiukkaan sävyyn, onko ystäväni ottanut jotain huumeita, ja paljonko hän on juonut. Katsoin parhaan ystäväni luisuvan paniikkikohtaukseen jo toista kertaa saman illan aikana. Hän vuorotellen hyperventiloi ja vaipui apatiaan. Minä vain halasin, silitin ja laitoin hänet lupaamaan, että hän antaisi minun auttaa. Opettajat kävivät vuorollaan ihmettelemässä tilannetta. Yksi toi jugurttia, yksi sanoi soittavansa ystäväni äidille.
Illan päätteeksi jouduin vain katsomaan sivusta, kuinka paras ystäväni luovutettiin, ilman kysymyksiä, pienenä tärisevänä möykkynä, takaisin kotiinsa. Juuri siihen paikkaan, josta hänen oli pitänyt paeta ikkunan kautta aikaisemmin illalla, koska sen todellisuus oli liikaa. Oli liian todellista, ettei kenelläkään parhaan ystäväni elämän aikuisilla ollut jaksamista ottaa häntä hoiviinsa.
---
Ystäväni kotona riideltiin paljon. Hänen ja hänen äitinsä välit kiristyivät äärimmilleen, ja tuloksena oli ilmiriitoja. Minä en osannut auttaa ystävääni, ja olin turhaantunut. Olin vihainen hänen äidilleen. Yläasteikäisen on vaikea ymmärtää, että äiditkin ovat ihmisiä. Ystäväni alkoi viettää aikaa epäilyttävässä seurassa, ja minua alkoi pelottaa.
”Ymmärrän et se
on huolissaa, mut se on ystävä, eikä äiti!”
”Kaikki alkaa olla susta aika huolissaan.”
”Kyllä siinä on
asiaaki ja en mä nyt niin tyhmä oo, etten älyis, et teen vaan
pahaa itelleni.”
”Mä tiedän,
että sä älyät, mutta kulta rakas, sä et ikinä oo oikeen älynny,
mihin sä pystyt ja mihin et. Sulla on tahdonvoimaa vaikka mihin,
niinku on huomattu, mutta ei ihan kaikkeen. Et sä tosta vaan lopeta tupakointia tai muuta.”
”Mut sä tiiät
ihan yhtä hyvin ku mäki, et oon ja oon aina ollu hajalla ja että
ei se asia muutu. Ja sitte ku juon pää selvenee, tai luulen et se
selvenee, vaik se pahentaakin asioita. Että sori bob, oot valinnu
kaveris vähä huonosti.”
”Rakas. Mä en
ala sulle saarnaamaan, sä tiedät sen ihan hyvin. Mä en ala sun
kanssas riitelemään, vaikka miten riitaa haastaisit. Enkä mä ala
säälimään, enkä oikeen yhtään mitään muutakaan."
”Jep.”
”Sä tiedät ihan
hyvin, että oot mulle paljon kaikkia muita tärkeempi, ei mun tarvii
kertoo sulle oikeen sitäkään. Mä oon vaan, niinku aika helvetin
moni muuki, aika sairaan huolestunu.”
Keskustelu äityi usein kiivaaksi juuri netissä. Ystäväni tiesi, että rakastin häntä, ja halusin hänen parastaan, mutta ei uskonut elämän muuttuvan paremmaksi. Minä tunsin olevani hänestä vastuussa siitä, että hänen elämänsä muuttuisi paremmaksi. Me olimme aivan sekaisin kumpikin.