Itsensä ankarin tuomari

Tänään on ollut ihan kiva päivä. Silti joululoma kummittelee vielä mielessä, ne muutamat epätoivon hetket. Enkä ole oikein saanut nukuttua tälläkään viikolla. On pysähdyttävää huomata, että kaiken tämän aktiivisen päänsä siivoamisen jälkeen yksikin myrsky saa sen täysin sekaisin.

Kuuntelen parhaillaan Apulantaa. Toni Wirtanen on kirjoittanut melkoisen kasan samaistumispintaa tämän bändin kappaleisiin. Teksteistä huokuu turhautuminen oman rikkonaisuuden pysyvyydestä ja avuttomuudesta oman mielen edessä. Sama turhautuminen on minulla ollut mielessä jo pitkään. Tieto siitä, ettei ole mitään oikoreittiä onnelliseen elämään.

Olen menneinä viikkoina ollut usein kasvokkain oman itseinhoni kanssa. Syynä todennäköisesti kehollisen improvisaation harjoittelu yliopiston näytelmän treeneissä, univaje ja henkisesti raskas joululoma. Sitä kuvittelee raahautuneensa jo kauas kuilun reunalta, vain huomatakseen olevansa yhden väärään suuntaan otetun askeleen päässä pudotuksesta.

Peilit alkavat kammottaa. Vaatteet tekisi vain mieli repiä riekaleiksi, kun yrittää löytää mitään kivaa päällepantavaa. Yksikin vitsi ulkonäöstä alkaa itkettää, vaikka sen sanoisi itse.

Koulutehtävät jäävät roikkumaan, kun kaikki tunne pystyvyydestä katoaa kuin tuhka tuuleen. Tuleva lukukausi saa sydämen lyömään nopeammin ja alitajunnan syöttämään painajaisia niin, että yöt kuluvat valvoen.

Ulos lähteminen on vaikeaa. Pieni ääni oon palannut korvani viereen ja kuiskii eteisessä, ettei kukaan halua nähdä sinua, kukaan ei halua puhua kanssasi.

Tällainen taaksepäin kulkeminen ei enää juuri yllätä, vain turhauttaa. Itseinho on kuin syöpä mielessäni. Vaikka miten toivoisin, ettei se ole siellä, se vain pysyy. Kaikkien toimenpiteiden jälkeenkin on mahdollista, että se vain leviää ja tappaa kaiken terveen tieltään. Parhaimmillaankin pysyy hallittavissa, vaatien jatkuvaa huomiota.

Tyhjyydestä raukeuden peittämään pelkoon,
jonka toivoi haipuneen jo pois.
Turhautuneet sanat, joiden piti lohduttaa,
tuhannennnen kerran jälkeen hohkaa kylmyyttaan.

Kaikesta kauneudesta on puolet itsetuhoa,
vielä enemmän, kun meidät erehdytetään
toinenkin poski kääntämään.

En luovu sydämenlyönneistä,
jotka poltettiin
arviksi jokaiseen aistiini.
Havahduttu monta kertaa kuilun partaalta,
mut vielakään ei suljettu korvia sen kutsulta.

Kaikesta kauneudesta on puolet itsetuhoa,
ja enemmänkin, mut silti antaudutaan.

Kaikesta kauneudesta on puolet itsetuhoa,
kun ajatellaan sita tosiasiaa,
kumpaa enemman halutaan.

Apulanta - Puolet

Toipilasmasennus

Olen kipeänä, kuumeessa ja kurkkukivussa. Minä inhoan olla kipeänä. Inhoan löhötä koko päivän vilttien alla ja katsoa tyhjänpäiväisiä televisiosarjoja. Inhoan juoda neljättä kuppia Finrexiä, ei se kuitenkaan mihinkään auta. Inhoan sitä, kun kuume on niin kova, etten voi edes nousta ylös ja keittää vettä hengästymättä. Saati sitten että lähtisi ulos asunnostaan. Inhoan sitä, kun ei ole mitään syytä mennä suihkuun, koska tietää, ettei ole näkemässä ketään koko päivänä.

En minä tietenkään koskaan ole sairastamisesta pitänyt, mutta etenkin nyt se on vastenmielistä. Se muistuttaa liikaa niitä päiviä, jotka vietin vuosi sitten parhaan ystäväni kuoleman ja parisuhteen päättymisen jälkeen. Tarkoituksettomia, loputtomia, yksinäisiä päiviä.

Minusta tuntuu, että mieleni on jälleen sairastuttanut kehoni. Menneet viikot ovat olleet täynnä opiskelua, töitä ja muita sovittuja menoja. Projekteja, jotka valmistuivat perjantaina. Näinpä stressi loppui, ja väsymys siirtyi korvien välistä kehoon. Kehon väsytettyään ja sairastettuaan pahat ajatukset siirtyvät ain vain voimakkaampina takaisin korvien väliin.

Tänään on taas sellainen päivä, kun olen väsynyt. Päästä varpaisiin, ulkoisesti ja sisäisesti. Väsynyt suruun ja selviämiseen. Siihen, että paras ystäväni on kuollut eikä kukaan voi koskaan korvata häntä, enkä minä voi koskaan korvata häntä kenellekään. Olen väsynyt omaan voimattomuuteeni. Olen väsynyt taisteluun itsevihani kanssa, ja haluaisin vain antaa sen rellestää mielessäni. Ilkkua rauhassa toiveikkaita ajatuksiani maailmasta ja tulevaisuudestani.

Kuten yleensäkin tällaisina päivinä, minä katson elokuvia ja nukun, pidän mieleni harhautettuna. Toivon parempaa ja helpompaa huomista.

Ahdistus

Ahdistus on uutta ja erilaista nykyään.

Se tulee aivan selittämättä, koska tahtoo. Juhlissa. Yhtäkkiä huone on täynnä ihmisiä, ja minä olen yksin heidän keskellään. He puhuvat, tanssivat ja nauravat, ja minä vain tuijotan. Liikun rytmissä, niin kuin hetkin, kunnes en enää kestä, ja lähden ulos. Raittiiseen ilmaan. Lähden vähin äänin, kiitän juhlista tapahtuman Facebook-seinällä. Syytän aikaisesta lähdöstä tätä alkavaa nuhaa, tai väsymystä, tai koulutöitä.

Kun tuttava tulee käymään. Hän vilkaisee parhaan ystäväni valokuvaa, muttei sano mitään. Ilta on menetetty. Minä hymyilen muovista hymyä ja kyselen kohteliaasti hänen elämästään. Väistän kysymykset omasta elämästäni taitavasti ja harkitusti, menen lukkoon. Ei puhuta hänestä sitten, jos sinä et halua. Ei puhuta minun toisesta puolikkaastani, joka on siunattu ja tuhkattu. Ei puhuta minusta, sitten.

Yksin. Kun olen touhunnut koko pitkän päivän, rojahdan tyytyväisenä istumaan. Ja mitä sitten? En voi mennä nukkumaan, on liian aikaista. Luin uuden kirjanikin loppuun aamulla. Miksi tein niin? Ehkä joku tulee käymään. Mitä minun pitäisi tehdä, kun en voi olla itseni kanssa, vain olla?

Sitten on hetkiä, kun ahdistus katoaa. Parhaan ystäväni isosiskon kanssa. Hän on niin rehellinen, minä ihailen sitä. Parhaan ystäväni entisen kämppiksen kanssa. Hän näkee ihmisten läpi. Parhaan ystäväni äidin kanssa, joka näkee kaiken läpi ja yli ja poikki. Muutaman ystävän kanssa.

Minä en osaa enää teeskennellä. En osaa enkä jaksa. Minä olen onnellinen, murheellinen, henkeni on salpaantunut, oloni on tuskainen, toisinaan olen hyvin vihainen. En enää ole "ihan ok", iloinen, harmistunut tai ärsyyntynyt. Silti teeskentelen niin toisinaan. Silloin lihakseni jännittyvät, pääni sumenee ja lopulta havahdun seuraavana aamuna ohimosärkyyn, kun olen narskutellut hampaitani koko yön.

En tahdo enää teeskennellä, haluan vain olla minä. Haluan, että ahdistus katoaa.