Surun muotokuva

Minä mietin paljon surun olemusta. Sitä miettii nykyään ehkä vielä enemmän, kuin aikaisemmin. Nyt, kun aikaa on jo vähän kulunut ja surun pystyy jotenkin erottamaan itsestään kokonaisuutena, sille yrittää hakea jonkinlaista lokeroa tai paikkaa.

Toisinaan jaan surua pienempiin käsitteisiin, ihan vain listaan.
Epätoivo.
Ikävä.
Painon tunne.
Kipu.
Kuvotus.
Rakkaus.
Epäusko.
Eksymisen tunne.
Väsymys.
Turhautuneisuus.
Yksinäisyys.
Huonommuus.
Syyllisyys.
Yhteisöllisyys.
...
Niin, eihän siitäkään mitään tule. Lista sen kuin jatkuu vaan.

Toisinaan yritän katsoa itseäni peilistä ja nähdä suruni siellä jossain. Peiliin katsominen on muutenkin minulle vaikeaa, saati sitten itsensä tuijottaminen. Kokeilin kuitenkin. Takaisin peilistä minua tuijotti ihan tavallinen ihminen. Aivan tavalliset kaksi silmää, jotka sijoittuvat aivan tavallisesti noin pään keskiosaan. Aivan tavallinen juurikasvu ja aivan tavallinen nenä. Ei suru näkynyt missään, ei niin suuresti kuin olisin halunnut sen näkyvän. En nähnyt surua peilistä.

Yritän miettiä surun määrää. Onko se vähempi nyt, kuin vuosi sitten? Onko sitä nyt enemmän, kuin esimerkiksi silloin, kun isoisäni kuoli? Mitä oli elää silloin, kun minulla ei oikeastaan vielä ollut surua sisälläni? En todella tiedä. En muista, enkä tiedä. En tiedä, miten tätä mitataan.

Surusta on tullut selkärankani. Se on mennyt jokaiseen aistiini. Se on persoonani päälle rakennettu lisäosa. Surusta on tullut yhdistävä tekijä, monien ystävyyssuhteitteni peruskivi. Se on kasvojeni jokaisessa uurteessa ja ei kuitenkaan missään. Osa minua, mutta ei ainoa.

Suru on.

Luola

On jo iltapäivä, kun herään tunkkaisten, myttyyn potkimieni peittojen keskeltä. Verhot ovat kiinni, en jaksa avata niitä heti. Kävelen suihkuun ja pukeudun kylpytakkiin ja villasukkiin. Istuudun pöydän ääreen ja painan tietokoneen virtanapista. En vaivaudu avaamaan verhoja, ulkona on harmaata, tiedän sen katsomattakin.

Tarkoitus oli tehdä koulujuttuja. Vai oliko niitä enää? Onhan niitä, täällä jossakin, kansioiden syövereissä...

Eksyn lukemaan uutisia. Vietän tunteja hakiessani uutisten taustoja netistä. On pakko avata ikkuna, täällä on jatkuvasti niin tunkkaista, että päätäni särkee. Onkin jo ilta, kuinka kello käykin niin nopeasti toisinaan? Sytytän kynttilän.

Sytytän toisen kynttilän, ja kolmannen. Vien yhden niistä parvekkeen lyhtyyn. Keitän teetä ja istun jälleen tietokoneen ääreen. Tarkistan, tuleeko televisiosta illan mittaan mitään. Ei tietenkään tule, ei sieltä koskaan tule.

Merkityksettömiä sarjoja ja artikkeleita. On jo aamuyö. Menen Facebookiin ja kiusaan itseäni katsomalla, mitä entiselle poikaystävälleni kuuluu. Hän on muuttanut yhteen uuden tyttöystävänsä kanssa, vai niin. Katson parhaan ystäväni kuvia ja videoita hänestä. Tuijotan uutta sivua tiedostossa, jolla on hänen nimensä. En saa mitään kirjoitettua.

Itku särkee jo päätä. Tai ehkä se, että unohdin syödä. Voi helvetti. Löntystän jääkaapille ja teen muutaman leivän. Kyllähän ihmisen nyt syödä täytyy.

Väsymys, mikä ihana tunne. Menen pesemään kasvot ja harjaan hampaat. Minä harjaan ne kiltisti kaksi kertaa päivässä, harjasin huonoimpinakin päivinä. Ainakin luulisin, en muista tarkkaan.

Menen takaisin tunkkaisten peittojen sekaan ja tuijotan verhoja, joita en avannut tänään. En ehkä eilenkään. Mikä päivä tänään on?

Niin, ehkä tämä jo riittää. Huomenna minä tiskaan, siivoan ja lähden keskustaan.

Kynttilät syttyvät

Tulee taas syksy, talvi ja pimeä. Kaamosmasennus on surun päälle aina painava taakka, pimeydessä on vaikeampi nähdä valoa kuin koskaan. Siksi ovat kynttilät.

17.11. ympäri Suomea järjestetään jälleen kynttilätapahtumia itsemurhan tehneiden muistoksi. Useilla paikkakunnilla tapahtumaan liittyy kirkollinen osuus ja kynttiläkulkue. Vuosi sitten seisoin Helsingissä Kolmikulman puistossa ja katsoin lepattavia liekkejä. Hetken tiesin, etten ollut yksin.
Kynttilätapahtumat Facebookissa

Jos ulos lähteminen tuntuu vaikealta, kynttilän voi sytyttää myös kotona. Ikkunalle tai nettiin. sytytakynttila.fi on sivusto, jonne kuka tahansa voi käydä sytyttämässä kynttilän, ja muut ihmiset voivat käydä sytyttämässä viestiin osaanottokynttilöitä. Lohduttava, yhteisöllinen sivusto ja kaunis ajatus.

Minulla on tänään jälleen koti-ilta. Sytytin jo ennen hämärtymistä parvekkeelle lyhtyyn kynttilän ja sisälle tuikkuja. Eivät ne kylmää iltaa lämmitä, mutta mieltä ehkä.

 

"Ethän pelkää pimeää,

siel on monta kynttilää" 

Muisto

Aurinko paistaa. Haluaisin kiroilla ja huutaa. On satanut monta päivää, kai jo monta viikkoa. Miksi juuri tänään, juuri nyt, pitää paistaa aurinko?


En ole aivan varma, missä siunauskappeli sijaitsee. Korkokengillä on vaikea kävellä hiekkatiellä. Laitoin ne kuitenkin, sinun kunniaksesi. Sinun kunniaksesi minulla on myös risti kaulassa. Ja uusi mekko. Sellainen, josta sinä olisit pitänyt. Tämä on viimeinen asia, jonka voin sinulle tehdä. Tämä päivä. Sinun ruumiisi siunaus tulee olemaan sitä, mitä elämäsi ei koskaan ollut: kaunis ja rauhallinen.

Siunauskappeli on aivan tavallisen näköinen. Kävellessä seuraani liittyy muitakin nuoria. Ihmisiä, joita olen nähnyt viimeksi yhdeksännen luokan päätösjuhlassa. Muutama ihminen, joita en ole koskaan nähnyt. Keitä he ovat? Kuka sinä olit heille? Kuka sinä olet heille nyt? Juttelemme hetken ulkona, joku polttaa tupakan. Lopulta astumme sisään ovista.

Ovella odottaa kämppiksesi, isosiskosi paras ystävä. Hän on niin pieni, niin pieni. Halaamme pitkään, alan vihdoin itkeä. Olen niin surullinen hänen puolestaan. Sinunkin puolestasi; näen valkoisen arkkusi ovesta. Siunauskappelin katossa on ikkuna, koko tila kylpee auringonvalossa. Minä tiedän, mitkä vaatteet sinulla on päälläsi arkun sisällä. Siistit, kauniit vaatteet, äitisi kertoi minulle.

Hän istuu siunauskappelin ensimmäisellä rivillä, sinun äitisi. Minulla on kömpelö olo, kannan käsissäni syntikkaa. Siunauskappelilla ei ollut pianoa, muistan ajatelleeni, miten outoa se oli. Nyt ajattelen vain, että haluan halata ja lohduttaa äitiäsi. Minä haluan sanoa hänelle, että asiat järjestyvät. Minä haluan sanoa, että sinä rakastit häntä. Sen sijaan minä vain halaan häntä hiljaa.

Laitamme syntikan kiinni, kaikessa hääräämisessä on jotain koomista, kun sinä makaat aivan vieressä kuolleena arkussa.

Menemme istumaan aivan eteen sivulle. Minä ja ystäväni. Hän on luvannut säestää lauluani koskettimilla. Olemme harjoitelleet myöhään yöhön, mikään ei saa mennä pieleen. Ystäväni ärsytti sinua yläasteella paljon. Mietin usein, johtuiko se siitä, että olit mustasukkainen, kun minulla oli toinenkin hyvä ystävä? Ystäväni puristaa kättäni lujasti ja kyyneleet alkavat valua hänen poskilleen. Hän ei ole pystynyt vuodattamaan ennen hautajaisia kyyneltäkään.

Isosiskosi tuo arkkusi päälle kauniin kukkalaitteen. Siinä on sinistä ja valkoista, se on uskomattoman kaunis. Siskosi on myös uskomattoman kaunis pitkine vaaleine hiuksineen. Hän halaa äitiänne pitkään ja lujasti, tyynnytellen. Minä olen murheen murtama hänen puolestaan. Hän on menettänyt pikkusiskon. Pienen siskonsa, sinut.

Isoäitisi alkaa nyyhkyttää kovaan ääneen. "MUN ON NIIN IKÄVÄ!" hän parkaisee nyyhkytyksen lomasta. Monet yhtyvät itkuun, hiljaa tai äänekkäämmin. Huutaen sisimmässään hänen kanssaan. Katson mykistyneenä surullisia kasvoja, niitä on niin paljon. Kaikki ovat niin nuoria. Ihmiset ovat ottaneet oven ulkopuolelta käteensä suuret, valkoiset ruusut. Urut soittavat Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -melodiaa.

Pappi astuu esiin ja alkaa puhua. Laulamme virren, Päivä vain ja hetki kerrallansa. En voi laulaa. Yritän kyllä, mutten pysty. Tuijotan arkkuasi, ajattelen, miltä näytät. Ajattelen, että jätän hyvästit. Pappi puhuu sinusta, hän pyyhkii kyyneleitä. Pukee sanoiksi meidän järkyttyneet ajatuksemme. Sinut siunataan, tulee meidän vuoromme. Tuijotan arkkuasi ja laulan sinulle. Tarkoittaen joka ikistä sanaa. Katson välillä kappelin ihmisiä, sinun läheisiäsi. Itkeviä kasvoja, tuttuja ja vieraita.

Laulumme jälkeen rippileirisi isonen pitää puheen. Olette säilyneet ystävinä kaikki nämä vuodet. Puhuit hänestä aina kuin veljestä, ja nyt hän puhuu sinusta, kuin siskostaan. Kyyneleet eivät enää taukoa hetkeksikään. En pysty laulamaan seuraavaa virttä. Ystäväni puristaa kättäni vieressäni ja välillä kiertää kätensä ympärilleni.

En muista, koska laskimme kauniit valkoiset ruusut arkullesi. Muistan vain, miltä se näytti. Kukaan meistä ei ollut ollut hautajaisissa ennen, emme tienneet järjestyksestä mitään. Tasaisena virtana valkoiset ruusut kantajineen kulkivat arkulle ja jättivät viimeiset hyvästit. Minä ajattelin mielessäni, että sinä veit palan minusta mukanani. Hoin sitä lausetta mielessäni taukoamatta edetessäni arkullesi ja laskiessani kukan. Ihmiset sanoivat niin monia kauniita asioita.

On kummallista, kun tilaisuus loppuu. Me kävelemme ulos syntikan ja jatkojohtojen kanssa. Sinä jäät. Minä katson vielä taakseni, valossa kylpevää valkoista arkkua. Onko minun pakko jättää sinut tänne?

Ulkona aurinko paistaa ja ihmiset halaavat toisiaan minne ikinä katsonkin. Halaan tuttuja ja ystäviä, itken lisää. Sijoitan mielessäni ihmisten kasvoja kertomiisi tarinoihin, tunnistan muutamia. Minut kutsutaan musitelemaan sinua ravintolaan illalla. En aio tulla, en tunne kuuluvani joukkoon. Eivät sinun ystäväsi tiedä minusta juuri mitään, ja minä tiedän heistä aivan liikaa. En jaksa ajatella sitä tänään.

Löydän ystävän, joka lupaa ajaa minut kotiin. Päätäni särkee ja valo sattuu silmiin. Silti en enää halua huutaa sille. Kaikki on niin kaunista, että sydämeeni sattuu. Sinä olet nyt jossain muualla.

Kesän ensimmäinen päivä

"On mielettömän kaunis päivä. Olen koko aamupäivän soitellut ihmisille ja pyytänyt mukaan puistoilemaan. Olisin halunnut soittaa myös sulle, niin kuin viime kesänä. Ethän sinä yleensä päässyt paikalle, mutta toivotit ihanaa päivää, kerroit taas jonkun jännän jutun. Välillä tulit mukaan ja sait minut kiusaantumaan puhumalla vieraille ihmisille. Olit oma ihana itsesi.

Pääskysillä on pesiä tämän Töölönlahden ylittävän sillan alla. Ne lentelevät vallattomasti ilmassa, välillä yksin, välillä kaksin. Toisinaan ne hiljentyvät hetkeksi, ja vain muutama rauhallinen lokki kaartelee lahden väreilevän pinnan yllä. Pääskysestä ei päivääkään, kesä on täällä.

Kohta tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun lähdit pois. Vuosi ensimmäisiä kertoja. Joulu ilman sinua, synttärit ilman sinua, kevät ilman sinua. Reililtä en enää lähetä sinulle postikorttia. Minulla on niin hirveä ikävä.

Mutta nyt on kaunis ilta, kaunis kesäpäivä. Minä en murehdi, minä istun ja kirjoitan sinulle tällä puisella penkillä, joka tuoksuu Linnanmäen vuoristoradalta. Vielä hetken minä kuvittelen, että sinä olet jossain täällä. Ihailemassa aurinkoa, nauttimassa lämmöstä. Minä en vain saa sinuun yhteyttä juuri nyt. Hetkeksi minä unohdan, ja katson kaunista maisemaa."

Välikuolema

Olen jatkanut Minä ja hän -tekstin kirjoittamista. Se on vain muuttunut vaivalloisemmaksi, mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan. Sitä enemmän löytyy muistoja, kuvia ja merkintöjä. Toisinaan kirjoittaessani heittäydyn muistoihin kokonaan ja tuntuu, kuin paras ystäväni voisi hypätä ulos tekstistä antamaan minulle elämänohjeita ja kertomaan seikkailuistaan.

Edessä on muutama viikko vapaata yliopistolta. Sain tänään siivottua ja pyykättyä kaikki pyykkini. Tulevat viikot pelottavat. Kenelle soittaa?

On hassua löytää itsensä kahdenkymmenen elinvuoden jälkeen tilanteesta, jossa ei ole ystäviä. Minulla on kavereita, paljon. Kaksi kämppistä. Perhe. Tuttuja. Minulla on lähes kaksisataa Facebook-kaveria, karsinnan jälkeen. SIlti minulla ei ole ystävää.

Olen joutunut kysymään itseltäni useasti, mitä vaadin ystävältä? Mikseivät kaverini ole ystäviäni? Olen jotenkin aina onnistunut huijaamaan itseni ajattelemaan, että olen avoin ihminen. Olenhan sosiaalinen, puhun vieraille ihmsille kassajonossa, saan helposti uusia tuttavia vieraasta joukosta. Mutta avoin?

Psykiatrini totesi syksyllä, että on ajatusteni ja käytökseni välillä on valtava ristiriita. Juttelen juhlissa ihmisten kanssa opiskelusta, nauran ja juhlin, kun samalla mietin, etten vain juo liikaa ja päädy roikkumaan samaan aitaan, kuin ystäväni. Minä annan itsestäni asioita hyvin valikoidusti, hyvin valikoiduille ihmisille.

On vain vaikeaa hankkia ystäviä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Minulla on aina ollut paras ystäväni. Kuinka sellaista aukkoa voi täyttää?

You see the smile that's on my mouth
It's hiding the words that don't come out
And all of my friends who think that I'm blessed
They don't know my head is a mess
No, they don't know who I really am
And they don't know what I've been through like you do
And I was made for you...

Entä tänään?

Huomenta!

Ei. Ei vielä


Huomenta..

Ei, ei. Ei vielä.


Huomenta?

Ei tänään. Minä en jaksa nousta, ei tänään.


Huomenta. HUOMENTA.

Entä jos minä en jaksa tänään. Entä jos minä vain jään tähän sänkyyn. Entä jos minä vain ottaisin kourallisen lääkkeitä ja jäisin tähän. Tähän nukkumaan. Ei tuolla ulkona ole mitään. Ei minulle ole siellä mitään.


Nyt. Ylös. Huomenta.

Minä itken vielä hetken.

Lopulta minä nousen. Minä menen suihkuun. Minä pesen hampaat.


Lopulta minä kuitenkin aina elän.

Kysymyksiä tuuleen

Kysymyksiä tuuleen, sitähän tämä blogin pitäminen on. Sitä ovat myös terapiakäynnit, päiväkirjan kirjoittaminen ja itsekseen puhuminen. Niin monia kysymyksiä, joita ei koskaan tule esittäneeksi oikeille ihmisille, oikeaan aikaan.

Tänään minä ainakin yritin. Kirjoitin miehelle, joka jätti minut syksyllä. On ollut vaikea irrottaa, on ollut vaikea käsitellä koko asiaa, kun on ollut muutenkin henkistä kuormitusta. Totesin, että nyt on aika. Kirjoitin ylös kaikki kysymykset, jotka olen hänelle halunnut esittää. Parasta oli, että sain vastauksia.

Jälleen minulla on siis yksi esimerkki elämän yksinkertaisuudesta. Kysy, ja sinulle vastataan. Luulenpa vielä, että vaikkei vastattaisikaan, olo olisi todennäköisesti silti kevyempi.

Parhaan ystäväni kuolemasta tulee tänään kuluneeksi puoli vuotta. Hänellekin minulla olisi vielä niin paljon kysymyksiä. Niiden kysymysten kanssa minun täytyy vain jäädä toivomaan, että tuuli kuljettaa ne oikeaan paikkaan.

Välistä mietin

mistä jäit paitsi.

Aviosta, lapsista,

minun lapsistani,

minun avioliitostani.

Aikuisuudesta

vastuullisuudesta

oman kodin joulusta.

Sitten aina muistan

että sinä halusit vain

”Live and let die”

Hiljaisuus

Hiljaisuus on saanut uuden merkityksen. Hiljaisuus on sitä, kun olen kuunnellut kaikki kauniit, ystävästäni muistuttavat laulut, enkä keksi enää seuraavaa. Se on sitä, kun herään aamulla siihen, että remonttimiehet poraavat seinääni ulkona ja lopettavat äkisti, kun tauko alkaa. Minä jään tuijottamaan kelloa. Hiljaisuus on nykyään sitä, kun ihmiset lähtevät, sanotaan heipat ja halataan, ja ovi sulkeutuu. Tulee niin hiljaista, ettei uskalla liikkua.

------

Hiljaisuudesta on tullut muistutus. Se ei ole enään äänen puutetta, joka tulisi heti täyttää. Hiljaisuudesta on tullut muistutus siitä, että jossain tikittää kello aikaa eteenpäin. Jokainen hiljaisuus on tauko äänten välissä. Pieni ikuisuus.Ehkä toive siitä, että tuntisin kosketuksen tuonpuoleisesta, saisin viestin. Jonkin merkin siitä, että kyllä tämä tästä.

------

Hiljaisuudesta on tullut tila. Hiljaisuudesta on tullut minun tilani. Niitä pieniä hetkiä, kun voin antaa kyynelten valua, maata ilmeettömänä sängyssä.
------
Koko elämäni oma hiljaisuuteni on ollut minulle kirous. Pääni tulvii sanoja, joita en saa ulos suustani. Nykyään hiljaisuuteni ja pääni sisällä pyörivien lauseiden välillä on valtava ristiriita. "Minun on paha olla." "Minulla on niin ikävä, että haluaisin vain ottaa kourallisen lääkkeitä, nielaista ja nukahtaa." "Minä en jaksa kuunnella, kuinka valitat poikaystävästäsi." "Minä en jaksa." Ja samalla hymyilen ja nyökyttelen.
------

Minut on kasvatettu olemaan hiljaisuudessa. Kärsimään hiljaa. Suuttumaan hiljaa. Väittämään vastaan hiljaa. Paras ystäväni vihasi pidättyväisyyttäni. Hän vihasi minun hiljaisuuttani. Hän vihasi sitä minun puolestani.

Minä luulen, että hiljaisuudelle tulee lähiaikoina loppu. Minä lakkaan odottamasta. Minä lakkaan pidättymästä. Kenties hiljaisuus loppuu huutoon. Huutoon siitä, miten maailma edelleen voi niin vakaasti ja hiljalleen pyöriä, miten se voi toimia, kun se on ollut minua kohtaan niin epäreilu. Huutoon siitä, miten sattuu, kun rakkaimmat hylkäävät. Huutoon siitä, että minullakin on oikeus pitää ääntä.