Ajatta, paikatta

Tuntuu, että matalalentoni muuttui tuuliajoksi. Olen kolme päivää kiertänyt kavereiden nurkissa, vanhempieni luona, nähnyt yhtä sun toista ihmistä ja ollut töissä. Äsken tulin viimein kotiin omaan asuntooni ja otin jääkaapista maitoa. Se oli pilalla.

Mutta nythän on vasta 24. päivä, tämä menee huomenna vasta pilalle.

Mikä päivä nyt on?

26. päivä, nyt onkin keskiviikko.

Minkä viikon keskiviikko?

Juhannus oli ihan äsken, alle viikko sitten. Vai oliko?

Aloitin unilääkkeet taas ja olen ollut hieman sekava. Erittäin sekava. Nauran, kun itkettää, jään makaamaan kun pitäisi lähteä bussiin, haluan lähteä kun ei ole vielä mikään kiire.

Ihmiset kysyvät, miten voin. Ihmiset, jotka eivät yleensä kysele. Mitä minä vastaisin?

Olen sekaisin.
Vuosipäivä lähenee.
Minua väsyttää, mutten voi nukkua.
Tahdon olla yksin.
En uskalla olla yksin.
Olen kirjoittanut tänään kahdeksan runoa, eilen kymmenen.
Olen vihainen, surullinen ja rauhallinen samaan aikaan.

Kaikkea, olen kaikkea samaan aikaan. Enkö siis sittenkään ole mitään? Minä vastaan, että en tiedä. Tuntuu, että jokaisesta hetkestä voisin kirjoittaa romaanin. Tuntuu, ettei tapahdu mitään, mistä kirjoittaa. Tuntuu, että ajatuksia on niin paljon, etteivät ne mahdu päähän, tuntuu, etten saa yhtäkään ajatusta ulos suustani. Kuinka sellaisesta kertoo?

Matalalento

Tuntuu, että oloni on taas pahenemassa. Kaiken taistelun ja räpiköinnin jälkeen olen vaipumassa takaisin pinnan alle. Enkä vain jaksaisi polskia enää.

En tiedä, olenko jo tänne kirjoittanut ylös vihaista ajatustani siitä, etten ole niitä ihmisiä, jotka romahtavat. Tuntuisi helpolta, jos voisin vain lopettaa, lakata, olla olematta ja ajattelematta. Maata päiviä sängyssä. Se vain en ole minä, minä vain menen, jaksan ja teen. Välillä päätäni särkee ja tulen kipeäksi. Silloin ajattelen, että nyt on se hetki, kun romahdan. Nyt en enää pysty. Mutten koskaan romahda, ja aina minä vain pystyn.

Psykiatrinen sairaanhoitajani sanoi, että minun suruni on normaali reaktio. En reagoinut epäterveesti, sairastunut mieleltäni. En todella, minä vain surin ja suren, mutten ole sairas. Sen ajatuksen pitäisi olla lohduttava, mutta se ei ole. Jos tämä olo, nämät ajatukset, ovat terveitä, miten voin parantua niistä?

En ole nukkunut kunnolla juhannusaaton jälkeen. Menen sänkyyn pyörimään, kunnes laitan lampun takaisin päälle ja kirjoitan päiväkirjaa. Pyörin uudestaan, kunnes kirjoitan lisää. Aamuyön tunteina, kun tiedän kämppikseni nukkuvan, voin viimein itkeä. Itken pääni kipeäksi, otan buranan ja nukahdan.

Lopetin nukahtamislääkkeen syömisen jokin aika sitten, nyt tuntuu, että pitäisi aloittaa uudestaan. Kympin tyttönä, ikuisena suorittajana, en vain tahtoisi mennä takapakkia. Se kai on vain hyväksyttävä, ettei surua voi suorittaa ja käydä läpi. Sen kanssa pitää vain oppia elämään, löytää jokin tasapaino.

"Sä olit mulle kaunista,
Jotakin kaunista,
Aurinko taivaan lomassa
Maailmassa omassa
Kun sitten lähdit, pilvet jäi
Ja rupesi satamaan
Tuntien tien entuudestaan,
Kuljen sen uudestaan"

Aamut

Mikael Jugner totesi kesällä lööpeissä sydänkohtauksensa jälkeen, että elämä on nykyään päätös. Jokainen aamu Jugner herää ja ottaa pillerin, joka pitää hänen sydämensä lyömässä. Pillerin, joka pitää hänet elossa. Elämä ei enää vain ole ja jatku, vaan sen jatkumisesta pitää tehdä päätös. Joka ikinen aamu.

Sitä on minun elämäni. En koskaan tiedä, mikä aamu on hyvä aamu, ja koska taas herään hätkähtäen painajaisesta. Aamu määrittelee päivän. Siitä lähdetään käyntiin, jos lähdetään. Toisina aamuina olen herännyt ja tuijottanut tunteja kattoon. Näen, kuinka kellon viisari jatkaa kulkuaan. Kuulen, että kerrostalomme ulkopuolella on elämää. Jopa naapurissa on elämää. Elämä saattaa tulla jopa asuntooni: kämppikset ravaavat ulko-ovesta sisään ja ulos. Tällaisina aamuina en aina jaksa nousta ja mennä pakollisille tunneille yliopistoon. Tällaiset aamut minä nukun ja itken jotta jaksan jossain vaiheessa tehdä päätöksen elämästä ja nousta ylös.


Sitten on niitä aamuja, kun kaikki on hieman helpompaa. Herään levänneenä, ulkona paistaa aurinko. Parhaan ystäväni kuva hymyilee minulle ikuista, heleää hymyään pöydällä. "Minä elän tämän päivän juuri, niin kuin sinä aina kannustit elämään kaikki päivät", ajattelen silloin. Niinä päivinä teen parhaani, hymyilen kaupassa, puhun tuntemattomille ja olen opiskelukavereille ystävällinen. Teen rästiin jääneitä hommia.

Tänään oli huonompi aamu. Heräsin, ja maailma oli harmaa. Matkustin yliopistolle, maailma oli harmaa. Opiskelin, mutten voinut keskittyä. Sekin oli harmaata.

Sellainen oli minun tämä päiväni. Väritön, täynnä ikävää. Ja silti jotenkin tunnen, että jokin sisälläni taas hehkuu. Elämä nostaa päätään. Se odottaa uteliaana huomista. Huominen voi olla aamu täynnä valoa ja värejä. Ja minä haluan nähdä sellaisen aamun vielä. Siksi kaivoin esille vanhoja karkkipapereita, joissa lukee rohkaisevia viestejä, jospa niistä saisi elämänohjetta huomiseen?

Smile before bed. You'll sleep better.

Be fearless.

Hey, why not?

Make a list of your dreams.

Decorate your life.

You're allowed to do nothing.

Get your feet massaged.

Laugh uncontrollably... it clears the mind.

Write a real letter, not just an email.

When two hearts race, both win.