Ajan kulusta

Alkanut vuosi, vuosi 2014, tuntuu jotenkin erilaiselta. Ajan kulun alkaa vihdoin huomata ja tuntea. Parhaan ystäväni kuolemasta tulee pian kuluneeksi puolitoista vuotta. Viimeisimmän seurustelusuhteeni päättymisestä on lähes saman verran. Toisaalta tuntuu, että olisi jo aika siirtyä eteenpäin, lakata roikkumasta menneessä. Toisaalta tiedän, että kulunut aika tulee aina olemaan merkittävä ajanjakso elämässäni ja vaikuttamaan kaikkeen, mitä teen.

Katsoin joulun välipäivinä muutaman vanhan tuttavan kanssa valokuvia. Minä olen niin eri näköinen. Tuijotan kuvissa muovisesti hymyilevää tyttöä, joka poseeraa poikaystävänsä kainalossa ylioppilaslakki päässä. Olenko se todella minä? Minä olen muuttunut niin paljon, ulkoisesti ja sisäisesti.

Muistelin juuri, kuinka ensimmäistä kertaa tapasin parhaan ystäväni entisen kämppiksen ja aloin kunnolla tutustua parhaan ystäväni siskoon. Kuinka Facebookissa sain kaveripyyntöjä ihmisiltä, joita en ollut tavannut kuin muutaman kerran ja kuinka sain tutustua heihin. Kaikkiin näihin ihmisiin olen tutustunut kunnolla vasta viimeisen vuoden aikana. Enkä voisi olla kiitollisempi mahdollisuudesta viettää aikaa niin uskomattomien ihmisten kanssa.

En edes asu enää samassa asunnossa. Minä en voi tarpeeksi korostaa, kuinka rakkaaksi uusi pieni kotini on minulle muodostunut. Minulla on keskellä yksiöni takaseinää valtava nojatuoli, johon iltaisin käperryn lukemaan teekupin kanssa. Siitä käsin näen koko kotini. Oman kotini.

Minun pieni veljeni aloitti tänään armeijan. Hän menee siis paikkaan, jossa minä en ole ollut. Tekee jotakin sellaista, mitä minä en ole tehnyt. Alkaa muodostaa omalle elämälleen omaa suuntaa. Minun pieni veljeni.

Aika tosiaan kulkee ja vie mennessään paloja tuskasta, vaikkei siihen aina jaksaisi uskoa.

Tyhjyyden tuoma hiljaisuus

Olen ollut omassa kodissani jo muutaman tunnin, pikkuveljeni toi minut tänne. En enää voinut olla vanhempien talossa, siinä tyhjässä kuoressa.

Minä muistan, kun sitä taloa alettiin rakentaa. Siitä on yli kymmenen vuotta. Kävimme ensimmäistä kertaa tontilla, ja se oli täynnä puita. Tiekin oli niin onneton, että hieman lapsen mielessäni epäilin, saadaanko sinne rakennettua mitään. Rakentaminen kuitenkin alkoi ja hiljalleen perustukset oli valettu. Isä kävelytti meitä jonossa kuin pieniä kananpoikasia ympäri perustuksia ja kertoi, missä olisi kenenkin huone.

Aikanaan lattiat oli hiottu, laminaatti hakattu kiinni ja tapetit valittu. Muuttoilta oli syksyllä, elokuun lopussa. Ensimmäinen ilta oli kylmä, koska lämmitys ei toiminut kaikissa huoneissa kunnolla. Katsoimme jotakin elokuvaa illalla viltteihin kääriytyneinä olohuoneeseen kerätyillä huonekaluilla. Oli vaikea saada unta, olin ensimmäistä kertaa aivan omassa huoneessani, valitsemieni tapettien ympäröimänä. Istuin huoneen eri nurkissa ja yritin päättää, mihin olisi paras käpertyä lukemaan kirjoja tulevina syysiltoina.

Aika kului, huoneeni seinät täyttyivät ensin hevosjulisteilla ja sitten bändien kuvilla. Joku lapsista luki tai katsoi telkkaria olohuoneessa aina, ja koulu- ja työpäivien jälkeen istuttiin yläkerrassa ruokapöydän ympärillä. Viikonloppuisin ruokapöytä täyttyi brunssiherkuista, kun koko perhe kerääntyi syömään "yhteisaamiaista" ja miettimään, mitä viikonloppuna tehtäisiin.

Siskoni poistui näistä aamiaisista ja viikonlopuista pian täytettyään 16. Riidat olivat liikaa selvitettäväksi, joten hän vain poistui perheestä. Muutamaa vuotta myöhemmin hän muutti pois, ja ei sen jälkeen enää viettänyt öitä lapsuudenkodissaan kuin jouluisin. Lopulta ei välttämättä enää silloinkaan. Kului muutama vuosi, ja minäkin muutin pois. Minulla ei ollut enää aikaa käydä vanhempieni luona, kunnes paras ystäväni kuoli ja aloin jälleen viettää viikonloppuja vanhassa kodissani.

Tämä oli ensimmäinen joulu, kun huomasin sen. Miten pölyinen olohuone on. Siellä ei istu enää kukaan, eikä juttele. Huomasin, miten paljon kaksi tyhjää huonetta vaikuttavat. Kaksi huonetta täynnä pölyisiä nurkkia ja unohtuneita tavaroita, kummittelevia muistoja, joista ei aivan saa kiinni. Pitkä ruokapöytämme on puolillaan tavaroita, sillä eihän se ole enää pitkään aikaan ollut aktiivisessa käytössä. Siitä tarvitaan vain osaa, kun perheenjäsenet käyvät nappaamassa jääkaapista ruokansa eri aikoihin.

Koko perhe oli tänän jouluna koossa alle vuorokauden. Minä en oikein tahdo saada rauhaa siltä hiljaisuudelta, joka oli lapsuudenkotini vallannut. Tuntuu kuin se olisi seurannut minua tänne, omaan, pieneen kotiini. Omaan, yhden hengen talouteeni. Pahoin pelkään, että kaikista historian möröistä perhe on kaikkein takertuvin ja kovaäänisin.

Mitä tekisit, jos...

Aina toisinaan löydän uusia paikkoja, joista en ole etsinyt jälkiä parhaasta ystävästäni. Tällä kertaa se oli vanha sähköpostitili, täynnä yläasteikäisten kiertoviestejä ja kavereille lähetettyjä biisejä siltä ajalta, kun kaikki ei ollut Youtubessa tai Spotifyssa. Parhaalta ystävältäni en ollut saanut paljoakaan viestejä tuohon sähköpostiin, vain muutaman sympaattisen kiertoviestin. Yhden otsikko oli YSTÄVÄT.

Hän oli lähettänyt sen minulle melko myöhään, olin jo toista vuotta lukiossa. En ollut koskaan avannut viestiä, sillä tästä sähköpostistilistä oli tullut roskapostitili jo aikoja sitten. Nyt vuosia myöhemmin viesti saapui perille, kun osaan jo vastata sen esittämiin kysymyksiin.

"MITÄ TEKISIT JOS JOKA KERTA KUN RAKASTUT, JOUTUISIT SANOMAAN HYVÄSTI?

MITÄ TEKISIT JOS AINA KUN KAIPAAT JOTAKUTA, HÄN EI KOSKAAN OLISI SIELLÄ?

MITÄ TEKISIT JOS JOKAISTA HETKEÄ KOHDEN JOLLOIN OLET AIDOSTI ONNELLINEN OLISI 10 HETKEÄ SURUA?

MITÄ TEKISIT JOS PARAS YSTÄVÄSI KUOLISI HUOMENNA ETKÄ KOSKAAN SAISI KERTOA HÄNELLE TUNTEITASI?

MITÄ TEKISIT JOS RAKASTAISIT JOTAKUTA ENEMMÄN KUIN MITÄÄN MUUTA ETKÄ KOSKAAN VOISI SAADA HÄNTÄ?

TOISET IHMISET ELÄVÄT JA TOISET KUOLEVAT...

MUTTA HALUAN KERTOA SINULLE, ETTÄ RAKASTAN SINUA JA OLET TOSIYSTÄVÄ...

...ETTÄ OLEN OLEMASSA SINUA VARTEN AINA KUN TARVITSET MINUA.

JOS KUOLISIN HUOMENNA, SINÄ OLISIT IKUISESTI SYDÄMESSÄNI...

OLISINKO MINÄ SINUN?

JOS VÄLITÄT IHMISESTÄ JOKA TÄMÄN LÄHETTI SINULLE, LÄHETÄ TÄMÄ HÄNELLE TAKAISIN.

SAATATTE OLLA PARHAITA YSTÄVIÄ VUODEN, HYVIÄ KAVEREITA SEURAAVAN VUODEN, ETTE PUHU ENÄÄ NIIN USEASTI SITÄ SEURAAVANA VUONNA JA SEN JÄLKEEN ETTE ENÄÄ HALUA PUHUA TOISILLENNE OLLENKAAN

JOTEN, HALUSIN VAIN SANOA, VAIKKA EN ENÄÄ KOSKAAN PUHUISI SINULLE UUDESTAAN ELÄMÄNI AIKANA, OLET MINULLE ERITYINEN JA OLET SAANUT MUUTOKSEN AIKAAN ELÄMÄSSÄNI.

MINÄ IHAILEN SINUA, KUNNIOITAN JA TODELLA ARVOSTAN SINUA.

LÄHETÄ TÄMÄ KAIKILLE YSTÄVILLESI, HUOLIMATTA SIITÄ KUINKA USEIN PUHUTTE TAI KUINKA LÄHEISIÄ OLETTE, JA LÄHETÄ TÄMÄ MYÖS HENKILÖLLE JOLTA SAIT TÄMÄN VIESTIN.

KERRO VANHOILLE YSTÄVILLESI ETTET OLE UNOHTANUT HEITÄ JA KERRO UUSILLE YSTÄVILLESI ETTET KOSKAAN TULE UNOHTAMAAN.

MUISTA , ETTÄ JOKAINEN TARVITSEE YSTÄVÄÄ JA JONAIN PÄIVÄNÄ SINUSTA VOI TUNTUA ETTEI SINULLA OLE AINOATAKAAN YSTÄVÄÄ, MUISTA TÄMÄN VIESTIN LÄHETTÄJÄÄ JA LOHDUTTAUDU TIETÄEN ETTÄ JOKU VÄLITTÄÄ SINUSTA JA TULEE AINA VÄLITTÄMÄÄN.

RAKASTAN YSTÄVIÄNI AINA JA IKUISESTI!" 

Minulla on parasta ystävääni niin valtava ikävä.

Muisto

Aurinko paistaa. Haluaisin kiroilla ja huutaa. On satanut monta päivää, kai jo monta viikkoa. Miksi juuri tänään, juuri nyt, pitää paistaa aurinko?


En ole aivan varma, missä siunauskappeli sijaitsee. Korkokengillä on vaikea kävellä hiekkatiellä. Laitoin ne kuitenkin, sinun kunniaksesi. Sinun kunniaksesi minulla on myös risti kaulassa. Ja uusi mekko. Sellainen, josta sinä olisit pitänyt. Tämä on viimeinen asia, jonka voin sinulle tehdä. Tämä päivä. Sinun ruumiisi siunaus tulee olemaan sitä, mitä elämäsi ei koskaan ollut: kaunis ja rauhallinen.

Siunauskappeli on aivan tavallisen näköinen. Kävellessä seuraani liittyy muitakin nuoria. Ihmisiä, joita olen nähnyt viimeksi yhdeksännen luokan päätösjuhlassa. Muutama ihminen, joita en ole koskaan nähnyt. Keitä he ovat? Kuka sinä olit heille? Kuka sinä olet heille nyt? Juttelemme hetken ulkona, joku polttaa tupakan. Lopulta astumme sisään ovista.

Ovella odottaa kämppiksesi, isosiskosi paras ystävä. Hän on niin pieni, niin pieni. Halaamme pitkään, alan vihdoin itkeä. Olen niin surullinen hänen puolestaan. Sinunkin puolestasi; näen valkoisen arkkusi ovesta. Siunauskappelin katossa on ikkuna, koko tila kylpee auringonvalossa. Minä tiedän, mitkä vaatteet sinulla on päälläsi arkun sisällä. Siistit, kauniit vaatteet, äitisi kertoi minulle.

Hän istuu siunauskappelin ensimmäisellä rivillä, sinun äitisi. Minulla on kömpelö olo, kannan käsissäni syntikkaa. Siunauskappelilla ei ollut pianoa, muistan ajatelleeni, miten outoa se oli. Nyt ajattelen vain, että haluan halata ja lohduttaa äitiäsi. Minä haluan sanoa hänelle, että asiat järjestyvät. Minä haluan sanoa, että sinä rakastit häntä. Sen sijaan minä vain halaan häntä hiljaa.

Laitamme syntikan kiinni, kaikessa hääräämisessä on jotain koomista, kun sinä makaat aivan vieressä kuolleena arkussa.

Menemme istumaan aivan eteen sivulle. Minä ja ystäväni. Hän on luvannut säestää lauluani koskettimilla. Olemme harjoitelleet myöhään yöhön, mikään ei saa mennä pieleen. Ystäväni ärsytti sinua yläasteella paljon. Mietin usein, johtuiko se siitä, että olit mustasukkainen, kun minulla oli toinenkin hyvä ystävä? Ystäväni puristaa kättäni lujasti ja kyyneleet alkavat valua hänen poskilleen. Hän ei ole pystynyt vuodattamaan ennen hautajaisia kyyneltäkään.

Isosiskosi tuo arkkusi päälle kauniin kukkalaitteen. Siinä on sinistä ja valkoista, se on uskomattoman kaunis. Siskosi on myös uskomattoman kaunis pitkine vaaleine hiuksineen. Hän halaa äitiänne pitkään ja lujasti, tyynnytellen. Minä olen murheen murtama hänen puolestaan. Hän on menettänyt pikkusiskon. Pienen siskonsa, sinut.

Isoäitisi alkaa nyyhkyttää kovaan ääneen. "MUN ON NIIN IKÄVÄ!" hän parkaisee nyyhkytyksen lomasta. Monet yhtyvät itkuun, hiljaa tai äänekkäämmin. Huutaen sisimmässään hänen kanssaan. Katson mykistyneenä surullisia kasvoja, niitä on niin paljon. Kaikki ovat niin nuoria. Ihmiset ovat ottaneet oven ulkopuolelta käteensä suuret, valkoiset ruusut. Urut soittavat Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -melodiaa.

Pappi astuu esiin ja alkaa puhua. Laulamme virren, Päivä vain ja hetki kerrallansa. En voi laulaa. Yritän kyllä, mutten pysty. Tuijotan arkkuasi, ajattelen, miltä näytät. Ajattelen, että jätän hyvästit. Pappi puhuu sinusta, hän pyyhkii kyyneleitä. Pukee sanoiksi meidän järkyttyneet ajatuksemme. Sinut siunataan, tulee meidän vuoromme. Tuijotan arkkuasi ja laulan sinulle. Tarkoittaen joka ikistä sanaa. Katson välillä kappelin ihmisiä, sinun läheisiäsi. Itkeviä kasvoja, tuttuja ja vieraita.

Laulumme jälkeen rippileirisi isonen pitää puheen. Olette säilyneet ystävinä kaikki nämä vuodet. Puhuit hänestä aina kuin veljestä, ja nyt hän puhuu sinusta, kuin siskostaan. Kyyneleet eivät enää taukoa hetkeksikään. En pysty laulamaan seuraavaa virttä. Ystäväni puristaa kättäni vieressäni ja välillä kiertää kätensä ympärilleni.

En muista, koska laskimme kauniit valkoiset ruusut arkullesi. Muistan vain, miltä se näytti. Kukaan meistä ei ollut ollut hautajaisissa ennen, emme tienneet järjestyksestä mitään. Tasaisena virtana valkoiset ruusut kantajineen kulkivat arkulle ja jättivät viimeiset hyvästit. Minä ajattelin mielessäni, että sinä veit palan minusta mukanani. Hoin sitä lausetta mielessäni taukoamatta edetessäni arkullesi ja laskiessani kukan. Ihmiset sanoivat niin monia kauniita asioita.

On kummallista, kun tilaisuus loppuu. Me kävelemme ulos syntikan ja jatkojohtojen kanssa. Sinä jäät. Minä katson vielä taakseni, valossa kylpevää valkoista arkkua. Onko minun pakko jättää sinut tänne?

Ulkona aurinko paistaa ja ihmiset halaavat toisiaan minne ikinä katsonkin. Halaan tuttuja ja ystäviä, itken lisää. Sijoitan mielessäni ihmisten kasvoja kertomiisi tarinoihin, tunnistan muutamia. Minut kutsutaan musitelemaan sinua ravintolaan illalla. En aio tulla, en tunne kuuluvani joukkoon. Eivät sinun ystäväsi tiedä minusta juuri mitään, ja minä tiedän heistä aivan liikaa. En jaksa ajatella sitä tänään.

Löydän ystävän, joka lupaa ajaa minut kotiin. Päätäni särkee ja valo sattuu silmiin. Silti en enää halua huutaa sille. Kaikki on niin kaunista, että sydämeeni sattuu. Sinä olet nyt jossain muualla.

Syksyn ensimmäinen päivä

Se alkoi, se oli ja se meni. Syksyn ensimmäinen päivä. Minulle se oli eilen.

Minä tapasin eilen ihmisen, uuden ystävän. Se oli ihmeellistä. Kohdata joku niin aidosti ja välittömästi. Syksyn ensimmäisenä päivänä, kun Helsingissä tuuli ja pelkkä huppari et pystynyt pitämään tuulta poissa. Lämmin tapaaminen kylmässä syysillassa.

Me veimme kynttilän parhaalle ystävälleni hänen kuolinpaikalleen. Kuljen siitä nykyään ohi bussilla usein ja ajattelen häntä. Siitä on ollut niin pitkä aika, kun olen viimeksi saanut esitellä hänet uudelle ihmiselle, kertoa hänestä niin paljon, kuin eilen.

Mitä minä kertoisin hänestä?

Hän oli niin hurmaava, että sitä on vaikea käsittää. Hän sai puhuttua itselleen kyydin moottoriveneellä tai pyörän tarakalla täysin ventovieraalta ihmiseltä minuuteissa.

Hän oli oman elämänsä päähenkilö, hänelle sattui ja tapahtui jatkuvasti.

Hän tuntui aina tietävän enemmän, kuin me muut. Olen ymmärtänyt sen osittain vasta jälkeenpäin. Hän ajatteli suuria asioita ennen monia muita, jo teininä, jo lapsena. Osan hänen sanomisistaan olen todella ymmärtänyt vasta nyt, kun olen itse joutunut perimmäisten kysymyksien äärelle.

Hän oli hengellinen. Ei niinkään uskonnollinen, vaan hengellinen. Hän uskoi, että maailmassa on meille merkkejä, joita me vain emme tarpeeksi usein näe ja seuraa. Hän uskoi vahvasti intuitioon ja enneuniin. Minä ohitin kävin sellaiset keskustelut hänen kanssaan aivan liian nopeasti, pysähtymättä. Hän tiesi ja hyväksyi sen.

Hän oli minulle niin rakas, että sitä on vaikea käsittää.

Koska nyt on syksy, minä saan polttaa kynttilöitä. Laitoin parvekkeelle lyhdyn ja keskelle pöytää ison kynttilän ja istuin pitkästä aikaa tietokoneelle vastaamaan vihdoin kaikkiin kommentteihin ja kirjoittamaan oikealla tietokoneella. Pian puhallan kynttilät sammuksiin ja ajattelen parasta ystävääni, sekä sitä vaikutusta, joka hänellä on edelleen maailmaan. Kuinka vaikuttava on jopa se aukko, jonka hän jätti. Se koskettaa ihmisiä, joita hän ei koskaan tavannut. Hänen poissaolonsa, puuttumisensa.

Minä ajattelen myös jokaista ihmistä, joka harkitsee itsemurhaa. Niitä noin kahta tai kolmea ihmistä päivässä, jotka toteuttavat tekonsa. Minä haluaisin puhaltaa heihin sen liekin, jonka puhallan kynttilästä pois.

Haluaisin puhaltaa heihin sen hillittömän uteliaisuuden, jakamattoman huomion, jonka ympärillämme oleva maailma ansaitsee.

Viesti menneisyydestä

Minulla on ollut aivan kauhea viikko, ja olen aivan lopussa. Tulin tänään vanhempieni kotiin tutkailemaan viime muutossa minulta tänne jääneitä käyttökelpoisia tavaroita. Eräästä hyllystä löysin kasan vanhoja papereita ja valokuvia; ripariraamattua, pääsylippuja ulkomailta, valokuvia ala-asteen viimeisestä päivästä. Ja kirjeen. Kuin tilauksesta.

Minä ja paras ystäväni kirjoitimme toisillemme vuonna 2005 kirjeet vuodelle 2009, emmekä avanneet niitä ennen sitä.

"2005 "Possulta", toivon et tunnetaan viel 2009 (USKON NIIN) <3:llä xxxxx.

Sä oot tosi kiva koska: sun kanssa voi puhua ihan mistä vaan. Sä oot ymmärtäväinen. Sä oot hauska. Sulla on mahtavia ideoita. Heti kun aloin olemaan sun kanssa mun numerot nousivat. Sä "innostutit mua kouluun".

Ja _yleensä_ tällaisissa kirjeissä annetaan hyvää palautetta, mutta tää ei oo "yleensä kirje"! Sä et sano asioita tarpeeksi suoraan.... Mä tarkotan että esität pitäväs henkilöstä josta et pidä (paitsi Nina, englannin maikka xD). Sulla oli _karmea_ tyyli _ennen_ kun _mä_ stailasin sut (sorix). Mut nyt ei tuu muut huonoo mieleen ;P

Terveisin: Xxxxx <3:llä Xxxxx, Onnea loppuelämään!"

Ja toisella puolella:

"Me oltiin 2,5 [luokalla] kun tulin... Ei mitään hyviä ystäviä

3-n.4 me suurin piirtein riideltiin

5 olit mukiin menevä ystävä

6 sä oot mahtava tyyppi!

SÄ oot auttanu mua kun mulla on ollu vaikeeta

SÄ oot yhtä hyvä kuuntelija ku puhuja (se on tärkeetä)

SÄ oot ilonen, siis yleensä, ja jos sä valitat mä piristän tai sitten me molemmat itketään ja kun katotaan toisiamme (samalla ku itketään) me aletaan molemmat nauraa kun me näytetään niin tyhmiltä!

Sanasi on unelmani,

Unelmani ovat lakini,

Tahtosi on tahtoni,

Käskysi ovat tekoni

Hauskuutesi on hauskuuteni

Oma yksityisyys pitää tietty olla...

SÄ oot niin kiva"

Viimeinen muisto

Huomenna aamulla, 13.7.2013 minä herään ja lähden töihin. On luvattu puolipilvistä ja lämmintä säätä. Töiden jälkeen lähden mökille ystävien kanssa. Niiden ystävien, joihin olen tutustunut nyt vuoden aikana.

13.7.2012 heräsin myöhään. Oli perjantai ja minulla oli vapaapäivä. Löhösin parvekkeellani ja toivoin auringon tartuttavan edes jotain väriä kalpeisiin jalkoihini. Ajattelin parisuhdettani, kuinka se ajautui vääjäämättä kohti katastrofia. Onneksi oli kesä ja rusketus.

Puhelimeni soi. Paras ystäväni soitti.

"Moi. Miten sulla oikeasti menee?"
"Ihan hyvin, kai, mitä nyt?"
"On tapahtunu jotain kauheeta, ja mua vaan jotenkin ahdistaa."
"Ookkei..?"
"Siis älä pelästy, mä olen ihan kunnossa."

Puhuimme muutakin, mutta minä muistan vain tämän alun. Mä olen ihan kunnossa. Saman toivoin kuulevani kaksi päivää myöhemmin, kun hänen äitinsä soitti. "Älä pelästy, hän on ihan kunnossa."

Jotain oli kyllä tapahtunut, mutta ei suoraan hänelle. Läheisen ystävän saama suruviesti oli saanut parhaan ystäväni ahdistumaan ja huolestumaan ihmisistä ympärillään. Puhelun lopuksi sovimme, että näemme myöhemmin illalla, jos hän vain ehtii.

Minä istuin kämppikseni ja yhteisen kaverimme kanssa minun ja parhaan ystäväni kantakahvilassa. Hän oli kaksi tuntia myöhässä sopimastamme ajasta. Lopulta hän saapui, näin hänet kahvilan isoista ikkunoista. Korkokengät, siisti hame, valkoinen kauluspaita ja kaulahuivi. Pään päällä sotkuinen nuttura. Hän väläytti tervehdykseksi leveän hymyn, mutta silmissä painoivat päivän huolet. Sisälle astuttuaan hän halasi minua pitkään ja kovaa.

Siirryimme kahvilan kiinni mennessä kahdestaan toisaalle, joimme hedelmäsmoothiet. Hän kyseli minulta paljon, oli huolissaan mielialastani. Jos totta puhutaan, niin olin minäkin. Lähinnä keskustelimme hänen ystävänsä voinnista.

Lopulta hän kertoi minulle lyhyesti myös miesseikkailuistaan ja kertoi näpäyttäneensä entistä poikaystäväänsä, josta minä en koskaan pitänyt. Koko tarinasta minulle jäi mieleen vain ajatus siitä, että suhde ei ollut kokonaan ohi, ainakaan parhaan ystäväni puolelta..

Kun aurinko ei einää paistanut kahvilan terassille, paras ystäväni päätti lähteä kotiin lohduttamaan ystäväänsä, jonka läheinen oli kuollut. Näin, että parasta ystävääni huolestutti. Yritimme vielä ladata aikaa hänen bussikortilleen. Tarjouduin maksamaan, tiesin hänen rahojensa olevan loppu. Kortilla oli kuitenkin yllättäen kaksi viikkoa aikaa jäljellä, ja lähdimme helpottuneina kohti bussien lähtölaitureita.

Nähdessään oman bussinsa paras ystäväni halasi minua nopeasti ja tiukasti, huikkasi "olet rakas" ja pinkaisi juoksuun. Laiturin ovelta hän käännähti ja nauroi, "Ei se lähdekään vielä viiteen minuuttiin!" Olin jo lähtemässä kävelemään takaisin päin, mutta hän heittikin lentosuukon ja astui bussiin. Naureskelin hänen korkokenkäjuoksulleen kävellessäni omalle bussilleni.

En nähnyt parasta ystävääni enää koskaan.

Vanhasta elämästä

Minä haluaisin kertoa teille, kuinka se kävi. Kuinka kaikki muuttui. Nyt, kun parhaan ystäväni kuoleman vuosipäivä lähenee, minä muistelen tapahtumia vuoden takaa. Niitä päiviä, joita silloin elin, elän niitä uudestaan. Aikaa ennen kaikkea muuttanutta päivää.

Tässä otteita päiväkirjastani vuoden takaa, olen muokannut niistä nimet pois.

8.7.2012
Mentiin mökille, mutta riitelin siskon kanssa jo ekana iltana. Hyperventiloin 1,5 tuntia saunan eteisessä. Totesin, että pian olisi jo helppo luovuttaa, keksiä enemmän syitä siihen, miksi ei olla. Mutta ei. Olen liian utelias näkemään, mikä on elämäni tuleva käänne. Mikä toteutuu, mikä ei? Tarvitsen itselleni syitä, jotain, mikä antaisi voimaa. Projektin, tavoitteen, tarkoituksen.

10.7.2012
Yritän nukkua, mutta en saa unta. Päässäni pyörii kasa lauseita, jotka olen kuullut jostain. Poikaystävältä, ystäviltä, en muista. Ajattelin, että jos kirjoitan ne ylös, se helpottaisi:
- Ihmistä ei rakasteta pienistä vioista huolimatta, vaan niiden takia.
- Minut voi saada pyyteettömästi ja aidosti, kokonaan itselleen, tai sitten ei ollenkaan.
- Ihmistä ei voi häätää pois kuin koiraa. Se, mikä viedään kauemmas, tuntuu yhä houkuttelevammalta.
- Toisen laiminlyönti on aina toisen ylityö.
- Mikään tavara ei tee kotia, kotona asuu aina perhe.
- Ketään ei voi pakottaa tuntemaan mitään.
- Saamme vain yhden elämän, kuolema on ääretöntä tyhjyyttä.
- Ikävä on välittämistä. Mustasukkaisuus on luottamuksen puutetta. Jos on aihetta olla mustasukkainen, on aika päästää irti ja toivottaa hyvää jatkoa.
- Ystävät voivat auttaa ja tukea, eivät parantaa.

15.7.2012
Tänään piti nähdä poikaystävää. No, nähdään, mutta lyhyesti. Se oli sopinut itselleen aamuvuoron huomiselle. Pitää heti, kun nähdään, kysyä, että haluaako se jatkaa vai ei. Ei tämä ole mikään suhde. Ei olla edes ystäviä, ei mitään.
    Eilen oli hulppeat bileet kaverilla. Oli ihanaa nähdä lukiokavereita, tuntuu, että muistin hetken, kuka olen ja kuka haluan olla.
     Olen jo 5min myöhässä aikataulusta. Päätin käydä pitkässä suihkussa, näyttää mahdollisimman hyvältä. En halua olla ruma, kun mut jätetään.

Tuntia myöhemmin sain puhelinsoiton parhaan ystäväni äidiltä.

"Minulla on hirveän, hirveän huonoja uutisia."

Minä ja hän, osa 3

Keväällä 2007 paras ystäväni alkoi seurustella. Poika oli kolme vuotta vanhempi, mutta minun näkökulmastani paras mahdollinen poikaystävä ystävälleni. Poika palvoi maata, jolla hän asteli, ja yritti parhaansa mukaan suojella häntä. Toisinaan hyvällä, toisinaan hieman huonommalla menestyksellä.

    Minä aloin seurustella ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin päässyt irti entisestä ihastuksestani ja löytänyt pojan, joka jaksoi kehua minua loputtomiin. Kuten minäkin häntä. Paras ystäväni oli innoissaan ja uteli suhteestamme useammin, kuin minä jaksoin kertoa. Uutta onneani varjosti vain poikaystäväni paras ystävä, joka oli ollut ihastunut minuun jo vuoden ja oli hyvin masentunut. Pelkäsin päivittäin, että hän satuttaa itseään, ja se olisi minun vikani. Sanoin tämän ääneen, mutta hän vain kohautti olkiaan.

---

Syntymäpäivänäni huhtikuussa tulin koululle ja odotin onnitteluja. Ystäväni eivät sanoneet minulle sanaakaan, vaan vaikuttivat unohtaneen koko jutun. Käsityön kaksoistunti oli minulle yhtä piinaa. Kun tulimme takaisin välitunnilta, parhaita ystäviäni ei näkynyt. Lopputunnista he yhtäkkiä ylmestyivät paikalle ja raahasivat minut käytävään.

”Noniin. Laitappa tämä side silmille.”

”Mitä? Mihin te mua oikeen viette?”

”Kyllä se sitte selviää, se on yllätys, senkin synttärisankari! Luulitko, että unohdettiin?”

Laitoin siteen silmilleni, ja minua talutettiin ympäri käytäviä. Lopulta kuulin oven aukeavan, ja minut työnnettiin sisään.

”Nyt saat ottaa siteen pois!”

Olin vessassa. Vessa oli tapetoitu valokuvilla ja kauniilla lauseilla. Vessanpönttö oli koristeltu serpentiinillä ja sen päällä oli suklaakakku. Lavuaarissa oli lahjapaketteja. Olin hetken sanaton. Yhtäkkiä aloimme kaikki nauraa, luimme ääneen tekstejä, hekotimme kuville ja halailimme. Lopulta istuimme vessan lattialle syömään kakkua ja avaamaan lahjoja.

”Tein sen sitten yöllä, että laatu on mitä on.”

Parhaan ystäväni lahja oli pieni, A5-kokoinen valokuvakansio. Se oli täynnä piirroksia, sananlaskuja, kuvia ja yhteisiä vitsejämme. Eräällä sivulla oli mietelause ystävistä: ”Ystävä kuulee minun sydämeni laulun ja laulaa sen minulle, kun oma muistini pettää.” Aivan viimeisille sivuille oli liimattuna pätkä jokaisen ystäväni hiuksista ja sormenjälki. Viimeisellä sivulla oli suttuinen kuva minusta ja parhaasta ystävästäni, jonka yläpuolella luki ”me <3”.

     Vietin illan selaillen kansiota. Itkin ja hymyilin kun ajattelin, miten onnekas ihminen olen, kun minulla on sellainen paras ystävä.

---

Heinäkuun puolessa välissä, 15.7. oli parhaan ystäväni konfirmaatio. Hänellä oli aivan blondit hiukset, ja hän näytti albassaan aivan enkeliltä. Enkeliltä, jolla oli ehkä aavistuksen verran liikaa meikkiä.

     Ystäväni kotona juhlissa hänen äitinsä piti puheen. En osaa toistaa sitä, mutta muistan sen koskettaneen ystävääni paljon kaikkien niiden vaikeuksien keskellä, mitä hänellä ja hänen äidillään oli. Myöhemmin nappasimme kakkua ja menimme hetkeksi ystäväni huoneeseen, jossa annoin oman lahjani hänelle. Se oli pieni kirje:

”Rakas,

Tiiätkö, on tosi hassua, että kaikkien näiden vuosien jälkeen on mielettömän vaikeaa keksiä, mitä annan sulle synttäri-/rippilahjaksi. Usko pois, mietin sitä TOSI kauan. Kiertelin kaupoissa, matkustin Amerikkaan, mietin pääni puhki. Silti tuntuu, etten enää voinut ostaa rahalla mitään, millä toivottaisin onnea. En voinut tehdä omilla käsilläni mitään, mikä olisi sinun arvoistasi. Jokainen piirustus, valokuva, koru, vaate ja koriste oli turha. Se, mitä sun ja mun, kahen 15-vuotiaan ystävyys mulle merkitsee, on mennyt reilusti lahjojen toiselle puolelle. Mun piti tuoda sulle jotain erikoista. Sori, paras mihin pystyn, on nää kirjeet ja unisieppari, joka pitää painajaiset poissa. Kello on jo aika paljon, ku lentokoneessakaan en voinu kirjottaa, ku alusta tärisi. Niin että sori virheistä, käsialasta, tyhmistä jutuista ja kaikesta muustakin sellaisesta.

Mulla on sellanen olo, että sää tajuat nää jutut, edes jotenkin. Yritän tällä vaan kertoa, että merkitset mulle paljon, ja vaikka mitä kävis, oot jättäny muhun pysyvän jäljen.”

Itsemurhan oikeutus

Voiko itsemurha olla koskaan oikea ratkaisu?

Olen kaksi kertaa elämässäni itse vakavasti harkinnut tappavani itseni.

Ensimmäinen todellinen epätoivon hetki oli yläasteella, kun en voinut enää katsoa peiliin. Näin itseni lihavana. Riitelin parhaiden ystävieni kanssa. Minä luulin heidän olevan vihaisia. He olivat huolissaan. Paras ystäväni oli lähtemässä nuorisokotiin, pois minun ulottuviltani. Tunsin, ettei minulle ollut enää reittiä pois päivästä päivään jatkuvasta itseinhosta ja huonommuuden tunteesta. Unelmoin, että saisin kuolemallani pelastettua muita ihmisiä. Näin, että kenen tahansa muun henki on arvokkaampi, kuin omani.

Toisen kerran halusin kuolla tasan kahdeksan kuukautta sitten. Ajattelin, että parhaan ystäväni kuolema oli merkki. Olin kaksi päivää aikaisemmin kertonut, että minua masentaa, että mies jota rakastin oli jättämässä minut. Millainen ystävä tappaa itsensä kaksi päivää tämän keskustelun jälkeen, ja jättää minut tänne yksin? Sellainen, joka tahtoo minut mukaansa. Tai, kuten myöhemmin ymmärsin, sellainen, joka oli niin humalassa, ettei ajatellut ketään tai mitään.

Joka tapauksessa, kaksi kuukautta ystäväni itsemurhan jälkeen, kun poikaystäväni oli jättänyt minut, irroitin kolme levyllistä unilääkkeitä lääkepakkauksesta pöydälle pieneen kasaan. Mietin, riittäisivätkö ne tappamaan minut. Ehkä, jos ottaisin ne alkoholilla alas? Mutta minä lupasin eräälle ystävälle, etten koskaan tekisi niin. Parhaan ystäväni itsemurha oli jo yksi liikaa. Minusta ei tulisi toista. Niinpä laitoin lääkkeet purkkiin ja menin nukkumaan.

Vieläkin minä olen tässä. Minä kirjoitan, minä laulan, minä nauran. Jokin päivä minä vielä rakastan. Minä olen tässä, ja olen onnellinen siitä. Aivan järjettömän onnellinen.

Sillä minä voin lähteä minne tahansa. Minä voin opetella tekemään mitä tahansa. Minusta voi tulla mitä tahansa. Yläasteella kirjoitin päiväkirjaani epätoivoisen kysymyksen: rakastaako kukaan minua todella? Myöhemmin pystyin vastaamaan tähän kysymykseen myöntävästi. Tänään kirjoitan toisen kysymyksen: olenko vielä joku päivä täysin onnellinen?

Toivon, että vuosien päästä luen tätä vanhaa blogiani ja vastaan:

"Kyllä, sinä olet täysin onnellinen nyt."

Minä ja hän, osa 2

”Sä oot tosi kiva! Mun mielestä sun kaa on kivaa, sulle voi kertoo kaiken ja sun kaa on kivaa tanssii ym. ym.. Se on kivaa ku sä kerrot niin avoimesti kaikkee kivaa! Ja, ja se kertoo et sä luotat muhun kun annoit mun lukee tätä. Jos mulla ois kunnon päiväkirja mä kirjottaisin sinne näin: yks poika on ihana, mun paras ystävä on TOSI kiva, ope on paska, yks toinen poika komee, höppeli, pöppeli pöö söpöliini! P.S. Täs ei oo mitään järkee!”

Vuosi oli 2005, ja paras ystäväni sai lukea päiväkirjaani ja kirjoittaa sinne omia merkintöjään. Sisältö oli iän mukaista.

    Hinku yläasteelle oli kova, ja valmistautuminen vielä kovempaa. Vaatekaupoista tarttui mukaamme mitä ihmeellisempiä asukokonaisuuksia, kun jännitimme ensimmäistä koulupäiväämme yläasteella. Ensin olimme vakuuttuneita, että keltainen ja vihreä olivat syksyn värit. Pian ostimmekin pinkkejä paitoja. Uudet farkut olivat sentään itsestäänselvyys.

    Kesällä tuli tieto, että olimme päässeet samalle luokalle. Me hihkuimme riemusta. Ajattelimme yläasteen olevan uusi mahdollisuus, toinen maailma, johon voi karata tylsää ala-astetta. Luokkamme hajoaminen tuntui kaikista pahalta, mutta ystäväni totesi, ettei ollut yhtään pahoillaan tulevista ryhmäjaoista. Uusia, tuntemattomia poikia oli listassa vaikka kuinka monta!

    Minua tieto tulevista seikkailuista ei juuri lohduttanut. Kesän kuluessa söin yhä vähemmän ja vähemmän, ja ajattelin, kuinka yllätän laihtumisella kaikki, kun yläaste alkaa. Paras ystäväni alkoi huolestua käytöksestäni ja masentuneisuudestani. Vietimme paljon aikaa ihastukseni kanssa, ja tulin tietysti torjutuksi monta kertaa. Minä sain jatkuvasti sen käsityksen, etten ollut tarpeeksi hyvä.

Ystäväni ehdotti kesäkuussa, että hakisin apua. Minä en ottanut tätä kuuleviin korviinikaan.

Minä ehdotin, että ystäväni olisi hidastanut tahtia ja odottanut aikuiseksi kasvamista ihan rauhassa. Hän ei ottanut tätä kuuleviin korviinsakaan.

---

Olimme seitsemännellä luokalla ja illalla oli luokkamme järjestämä disko. Ystäväni äiti oli kieltänyt ystävääni tulemasta paikalle. Minä kiehuin raivosta, ja niin kiehui paras ystävänikin. Disko alkoi, ja kaikki meni oikein mukavasti. Olin tähän mennessä laihtunut lähes kymmenen kiloa, ja uusi hame näytti hyvältä. Kesken diskon paras ystäväni ryntäsi sisään. Hyperventiloiden.

"Se.. se.. se sano, ettei se rakasta mua. Kukaan ei halua mua, isi ei ota mua, kukaan ei halua mua!"

Illasta tuli yksi elämäni raskaimmista. Halasin parasta ystävääni lujasti, puoli tuntia. Tilanne oli jo lähes rauhoittunut, kun äidinkielen opettajamme ilmestyi paikalle, ja alkoi kysellä tiukkaan sävyyn, onko ystäväni ottanut jotain huumeita, ja paljonko hän on juonut. Katsoin parhaan ystäväni luisuvan paniikkikohtaukseen jo toista kertaa saman illan aikana. Hän vuorotellen hyperventiloi ja vaipui apatiaan. Minä vain halasin, silitin ja laitoin hänet lupaamaan, että hän antaisi minun auttaa. Opettajat kävivät vuorollaan ihmettelemässä tilannetta. Yksi toi jugurttia, yksi sanoi soittavansa ystäväni äidille.

    Illan päätteeksi jouduin vain katsomaan sivusta, kuinka paras ystäväni luovutettiin, ilman kysymyksiä, pienenä tärisevänä möykkynä, takaisin kotiinsa. Juuri siihen paikkaan, josta hänen oli pitänyt paeta ikkunan kautta aikaisemmin illalla, koska sen todellisuus oli liikaa. Oli liian todellista, ettei kenelläkään parhaan ystäväni elämän aikuisilla ollut jaksamista ottaa häntä hoiviinsa.

---

Ystäväni kotona riideltiin paljon. Hänen ja hänen äitinsä välit kiristyivät äärimmilleen, ja tuloksena oli ilmiriitoja. Minä en osannut auttaa ystävääni, ja olin turhaantunut. Olin vihainen hänen äidilleen. Yläasteikäisen on vaikea ymmärtää, että äiditkin ovat ihmisiä. Ystäväni alkoi viettää aikaa epäilyttävässä seurassa, ja minua alkoi pelottaa.

”Ymmärrän et se on huolissaa, mut se on ystävä, eikä äiti!”

”Kaikki alkaa olla susta aika huolissaan.”

”Kyllä siinä on asiaaki ja en mä nyt niin tyhmä oo, etten älyis, et teen vaan pahaa itelleni.”

”Mä tiedän, että sä älyät, mutta kulta rakas, sä et ikinä oo oikeen älynny, mihin sä pystyt ja mihin et. Sulla on tahdonvoimaa vaikka mihin, niinku on huomattu, mutta ei ihan kaikkeen. Et sä tosta vaan lopeta tupakointia tai muuta.”

”Mut sä tiiät ihan yhtä hyvin ku mäki, et oon ja oon aina ollu hajalla ja että ei se asia muutu. Ja sitte ku juon pää selvenee, tai luulen et se selvenee, vaik se pahentaakin asioita. Että sori bob, oot valinnu kaveris vähä huonosti.”

”Rakas. Mä en ala sulle saarnaamaan, sä tiedät sen ihan hyvin. Mä en ala sun kanssas riitelemään, vaikka miten riitaa haastaisit. Enkä mä ala säälimään, enkä oikeen yhtään mitään muutakaan."

”Jep.”

”Sä tiedät ihan hyvin, että oot mulle paljon kaikkia muita tärkeempi, ei mun tarvii kertoo sulle oikeen sitäkään. Mä oon vaan, niinku aika helvetin moni muuki, aika sairaan huolestunu.”

Keskustelu äityi usein kiivaaksi juuri netissä. Ystäväni tiesi, että rakastin häntä, ja halusin hänen parastaan, mutta ei uskonut elämän muuttuvan paremmaksi. Minä tunsin olevani hänestä vastuussa siitä, että hänen elämänsä muuttuisi paremmaksi. Me olimme aivan sekaisin kumpikin.

Minä ja hän, osa 1

En ole kertonut teille kaikkea parhaasta ystävästäni, vain paloja sieltä ja täältä. Minä haluan keskittyä tässä blogissa elämään kuoleman jälkeen, en elämään ennen sitä. Ymmärsin kuitenkin, että meidän tarinamme minun täytyy yrittää teille tiivistää, kertoa niin hyvin, kuin taidan. Kohtauksia sieltä täältä, mutta kuitenkin kokonaisena. Tässä ensimmäinen osa, ala-aste.
---

Katsoimme toisiamme pitkään. Minä en bluffaa. Kiltti tyttö on hetkeksi väistynyt, olen niin loukkaantunut ja vihainen. Punatukkainen raivotar sai minut sanomaan juuri, mitä ajattelin. Olen kymmenen, ja silti minua alkaa jo hävettää. Minua hävettää aina, kun tunteeni saavat vallan. Kun sanon jotain, mitä en ajatellut, punninnut ja harkinnut. Tiedän, ettei tuota tyttöä hävetä. Häntä ei hävetä koskaan. Hän rikkoo hiljaisuuden ensin.

"Kukaan muu ei oo puhunu mulle noin päin naamaa. Ei kukaan meidän luokalla."

"Selän takana puhuu."

"Mä tiedän. Kyllä mä sen tiedän. Ja onhan ne oikeassa."

Ja aivan kuten yleensäkin riidellessäni, olen murtunut. Murtunut siitä, että olen voittanut, saanut satutettua jotakuta oikein kunnolla. En pidä siitä tunteesta, jota tunnen sen jälkeen. Siitä lopullisuudesta. En koskaan enää saa sanojani takaisin. Voin pyytää anteeksi, voin olla loppuelämäni kiltisti, mutta se ei auta. Virhe on jo tehty, ja sitä ei saa takaisin. Kymmenvuotiaalle ahdistava ajatus.

Siitä meidän ystävyytemme kuitenkin lähti. Minä puhuin suoraan, kun kukaan muu ei puhunut. Hän ei latistanut minua sen takia, vaan ymmärsi tunteeni ja piti suoruudestani.

----

Eräänä päivänä, joskus siinä ala-asteen loppupuolella, ystäväni halusi viedä minut vaatekauppaan. Äiti antoi rahaa ja kyydin kauppakeskukseen. Ystäväni valitsi minulle innoissaan vaatteita, pyysi pyörähtelemään, yhdisteli erilaisia asioita, antoi kommentteja ja valitsi. Minä tein jännittyneenä työtä käskettyä. Ostimme niin kovin tyylikkäitä vaatteita ja olimme niin kovin aikuisia. Kaksi surullista, heikkoa lasta. Repimässä iloa sieltä, mistä saimme. Miksei kukaan huomannut meitä? Miksei kukaan huomannut, että kaksi pientä tyttöä ystävystyivät alkavan masennuksen kautta?

  Me olimme kaikkea muuta, kuin samanlaiset. Meidän perheemme olivat erilaiset, meidän taustamme olivat erilaiset. Me olimme erilaiset. Se pistettiin merkille.

"Jos minä olisin sinä, minä miettisin, kenen kanssa vietän aikaani."

"Onhan mulla monia kavereita meidän luokalla!"

"Niin, tiedän, mutta kyllä mun on nyt sun opettajana sanottava, että paras ystäväsi ei ole sulle hyvää seuraa."

  Minä kirjoitin päiväkirjaani olevani ”LÄSKI, RUMA, HYÖDYTÖN.” Ja ystäväni oli meistä se ongelmainen, huonoa seuraa. Me emme olisi saaneet tukea toisiamme, koska olimme liiaan erilaisia.

   Lapset ovat onneksi usein kovempi vastus, kuin aikuiset ymmärtävätkään. Aikuiset eivät muista, että 11-vuotiaat ovat ystäviä, kun haluavat, ihastuvat kehen tahansa ja ovat oman elämänsä pieniä pääosia. Rakkaushuolineen kaikkineen. Aisapareineen. Vastapareineen.

---

Joskus yläasteen lähentyessä huomasin, ettei ystäväni ollut oma itsensä. Ymmärsin, ettei esittämistä aina ollut se kuori, jonka minä puin ylleni, jos joku tuli liian lähelle. Kuori, joka koostui käytöstavoista, sovinnaisuudesta ja kohteliaisuudesta. Kuorta voi olla myös se, että tekee kaiken juuri toisin kuin odotetaan. Tekeytyy tyhmäksi, kun halutaan teräviä vastauksia. Tuo mielipiteensä liiankin kärkkäästi esiin siellä, missä niitä ei kaivata. Sanoo mielestään rehellisesti vain ne asiat, jotka ärsyttävät muita. Se on se kuori, jonka ystävässäni huomasin, ja jonka halusin hajoittaa, poistaa kokonaan. Sen kuoren takia minä halusin suojella ystävääni.

  Moni sanoi, että hän oli lapsena ongelmainen. ”Moniongelmainen”, sanoivat opettajat. Hänestä tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt häntä. Kuten jokaisesta varhaisteinistä. Tämä teini vain sattui olemaan oikeassa.

---

Kysymyksiä tuuleen

Kysymyksiä tuuleen, sitähän tämä blogin pitäminen on. Sitä ovat myös terapiakäynnit, päiväkirjan kirjoittaminen ja itsekseen puhuminen. Niin monia kysymyksiä, joita ei koskaan tule esittäneeksi oikeille ihmisille, oikeaan aikaan.

Tänään minä ainakin yritin. Kirjoitin miehelle, joka jätti minut syksyllä. On ollut vaikea irrottaa, on ollut vaikea käsitellä koko asiaa, kun on ollut muutenkin henkistä kuormitusta. Totesin, että nyt on aika. Kirjoitin ylös kaikki kysymykset, jotka olen hänelle halunnut esittää. Parasta oli, että sain vastauksia.

Jälleen minulla on siis yksi esimerkki elämän yksinkertaisuudesta. Kysy, ja sinulle vastataan. Luulenpa vielä, että vaikkei vastattaisikaan, olo olisi todennäköisesti silti kevyempi.

Parhaan ystäväni kuolemasta tulee tänään kuluneeksi puoli vuotta. Hänellekin minulla olisi vielä niin paljon kysymyksiä. Niiden kysymysten kanssa minun täytyy vain jäädä toivomaan, että tuuli kuljettaa ne oikeaan paikkaan.

Välistä mietin

mistä jäit paitsi.

Aviosta, lapsista,

minun lapsistani,

minun avioliitostani.

Aikuisuudesta

vastuullisuudesta

oman kodin joulusta.

Sitten aina muistan

että sinä halusit vain

”Live and let die”

Perhe on pahin/Perhe on paras/Muu, mikä?

Joulun pyhät ja vuoden vaihde sujuivat perheeni kanssa. Kuten monella ikäiselläni, perhe on lakannut olemasta itsestäänselvyys. Tässä iässä viimeistään, omilleen muutettuaan ja hieman aikuistuttuaan, alkaa kyseenalaistamaan oman perheensä ja vanhempiensa arvoja ja toimintatapoja. Itselläni tämä pohdinta vain sai keskimääräistä järkyttävämmän alkulaukauksen, kun paras ystäväni kuoli. Paras ystäväni, joka oli vanhempieni mielestä minulle huonoa seuraa. Paras ystäväni, jonka kuolemaa isäni pitää lähinnä suututtavana asiana. "Mikä oikeus hänellä oli pilata meidän tyttären elämä tällaisella tempulla?", kuvaa varmaankin parhaiten hänen suhtautumistaan asiaan. Äitini tapansa mukaan hyssyttelee. Tämä on minun perheeni.

Isäni kyllä rakastaa kaikkia lapsiaan, mutta ei oikein osaa osoittaa sitä. Koko ikäni minua on haastettu väittelyihin, kannustettu aina vain parempiin suorituksiin ja esitelty sukulaisille, kuin pokaalia. Isäni on vaikea ymmärtää omaa keskeneräisyyttään ja rajallisuuttaan, joten hän kieltää sen täysin. Näin on syntynyt perheessäni vallitseva "isi on aina oikeassa" -käsitys. Isäni ei ymmärtänyt minun ja parhaan ystäväni suhdetta, enkä usko, että hän edes yritti. Meidän tekemisemme, meidän lasten murheet, ovat aina olleet hänelle keskeneräisiä, pieniä ja merkityksettömiä. Jos hän vain tietäisi, miten paljolta ystäväni minut pelasti. Jos hän tietäisi, että kesällä kuollut nuori nainen oli myös tällainen aivan tavallinen tyttö. Jonkun lapsi. Minulle elämäni tärkein ihminen.

Äitini on hieman yksinkertaisempi tapaus. Äiti kyllä yrittää kovasti ymmärtää, hajamielisesti kyselee kuulumisia ja patisti puhumaan psykiatrille syksyllä. Äitini opettelee näyttämään omaa kiintymystään meihin lapsiin, ja minä kunnioitan sitä. Äitiäni ystäväni kuolema suretti. Se oli ikävää ja kamalaa. Hän ei vain ymmärrä, miten lähelle se tuli. Äitini saattaa puida asiaa, kuin lehdestä luettua ikävää uutista. Hän ei päästä sitä lähelleen.

Perheeseeni kuuluu myös sisaruksia, yksi isosisko ja kaksi pikkuveljeä. Siskoni muistuttaa paljon isääni. Me tulemme toimeen, olemme kasvaneet sellaisiksi. En silti itse tunne, että olisimme ystäviä. Yritän kovasti olla katkeroitumatta, olivat ihmiset kuinka ajattelemattomia tahansa puhuessaan ystäväni kuolemasta, mutta siskoni tekee periaatteeni vaikeaksi noudattaa. Olimme joulun jälkeen viikon ulkomailla, ja eräänä päivänä rannalla puhuimme siskoni miesasioista. Keskustelun jälkeen hän tokaisi: "Ihanaa puhua sun kanssa välillä miehistä, oot ollu niin tylsää ja masentavaa seuraa viimeaikoina!" En ollut saada sanaa suustani. Hän ei kertakaikkiaan vain ymmärrä.

Sitten, rakkaat veljeni. On kummallista, miten pikkuveljet ovat päässeet kasvamaan huomaamattani. Ensin oli kaksi rääkyvää möykkyä, tulivat parin vuoden välein. Söpöjä, mutta niin pieniä ja ajattelemattomia! Sitten oli kaksi ala-asteikäistä, jotka tarvitsivat apua läksyissä. Konfirmaatio. Toinen. Vanhojen tanssit. Vanhempi veljeni kävi juuri kutsunnoissa. Aivan huomaamatta onkin kaksi upeaa, älykästä nuorta miestä, joiden kanssa tahdon viettää aikaa. Heidän kanssaan oleminen on lomaa parhaimmillaan. Ystävällänikin oli pikkuveli, josta kasvaa myös päivä päivältä älykkäämpi ja upeampi nuori mies. Katsellessani omia veljiäni en voi kuin ihmetellä, miten ystäväni ei jäänyt katsomaan oman veljensä ihmeellistä kehitystä.

Perhe ei ole koskaan yksinkertainen. Se antaa meille lähtökuopat tähän elämään, halusimme tai emme. Oma roolini perheessä kuitenkin muuttuu, kun kasvan ja alan ymmärtää asioita. En aio enää seisoa hiljaa ja katsoa, miten asiat rullaavat vanhaan malliinsa. Tässä yksi kehityskohta vuodelle 2013: minun perheeni.

Alkoholi, myrkkyä vain alkoholistille?

"Sä et juo viinejä, etkä semmosia nautiskelujuomia. Et sä voi sanoa, että alkoholi on pahasta, ethän sä oikeen tiedä sen käytöstä mitään!"

En, en tiedä. En osaa sanoa, millaista se on, kun oikein haluaa sen punaviinilasillisen perjantai-iltana. En oikein osaa kuvitella, millaista olisi haluta huurteista olutta. Sen sijaan minulla on kokemuksia liittyen alkoholiin. Asioita, jotka tiedän.

Isä ja äiti haisivat pahalta, kun meille tuli vieraita. Alkoholiongelmaa ei ollut kummallakaan, mutta se ei tarkoita, etteikö lapsi voisi säikähtää pari kertaa vuodessa, juhannuksena ja uutena vuotena. Aikuiset haisivat pahalle ja nauroivat liian kovaa. Yöllä saattoi kuulla pari riitaakin lasten huoneisiin saakka. Vain muutaman kerran vuodessa.

Soitin ensimmäisen kerran hätäkeskukseen, kun näin humalaisen, minua vuotta vanhemman pojan, kun olin 8.-luokalla. Hän oksenteli, eikä pystynyt puhumaan kunnolla. Meitä pelotti, joten soitimme apua. Ei promilleja ollut kuin muutama, kuulemma.

Vuosi tämän jälkeen hoivasin ensimmäistä kertaa omia kavereitani, kun he olivat tällaisessa kunnossa. Silloin jo tiesimme, ettei tarvitse soittaa apua. Oli pelottavaa, tai ei. Kerran sain puhelun eräältä ystävältäni, oli kahdestaan yhteisen tuttumme kanssa kotonaan, vanhempien ollessa poissa. Tuttu oli juonut liikaa. "Käännä vaan kylkiasentoon," minä totesin. Sehän on ihan normaalia.

Paras ystäväni ilmestyi uutenavuotena ovelleni. Joku mies ei ollut kännissä ymmärtänyt, mitä tarkoittaa, kun tyttö sanoo ei.

Täytin 18-vuotta, enkä vieläkään oikein innostunut alkoholista. Sen sijaan kävin baareissa tanssimassa. Lattiat olivat tahmaisia, täynnä lasinsiruja. Kaikki tanssilattialla haisivat, tupakalle ja viinalle. Miehet lähentelivät törkeästi. Meitä vain nauratti.

Vanhempani tuputtivat minulle skumppaa joka juhlissa. Perhetutuilla minulle kaadettiin kahvin kanssa likööriä, vaikka kieltäydyin. "Se kuuluu asiaan!"

Aloin viimein juomaan. Vedin ensimmäiset överit. Yritin laskuhumalassa jäädyttää itseni ulos tuttavani takapihalla keskellä joululomaa. Sain valtavan mustelman käsivarteeni, en muista mistä. Kamerani ryöstettiin. Sain paniikkikohtauksia, kun otin alkoholia. Kerroin nauraen kännikohelluksiani. En kehdannut kertoa, mitä oli oikeasti tapahtunut.

Sain puhelinsoiton. Paras ystäväni oli ollut kovassa humalassa ja hirttänyt itsensä. "Muista aina, se oli alkoholi, joka tämän teki.", hänen äitinsä sanoi puhelimessa.

"mä rakstaaa sss", tässä kuvattuna parhaan ystäväni kännykästä löytyneen viimeisen viestiluonnoksen sisältö. Se oli ilmeisesti tarkoitettu entiselle poikaystävälle.


Minä en ajatellut unohtaa. Enkä voisikaan. Siinä minun totuuteni alkoholista.

Ikävä

Tänään on ikävä-päivä. On hassua, miten pitkälle menee ihmisen tarve luokitella. Minä olen pakonomaisesti alkanut etsiä tunteideni vuoristoradasta jotain kaavoja, jotain samankaltaisuutta päivien välillä. On olemassa päiviä, jolloin herään jotenkin rauhallisena. Muistelen hyviä muistoja, tunnen lämpöä. Sitten on olemassa tuska-päiviä. Sellaiset päivät koostuvat kahdesta aktiviteetista: itkemisestä ja itkun pidättämisestä. Sitten on olemassa näitä päiviä, ikävä-päiviä. Minun paras ystäväni ei koskaan nähnyt tätä lunta. Minun paras ystäväni ei naura kanssani myöhästeleville junille. Tämä on ensimmäinen talvi, kun minun paras ystäväni on kuollut. Ensimmäinen niistä monista.

Joitakin viikkoja sitten oli juuri tällainen päivä. Kaikki muistutti ystävästäni. Paikat, joissa olimme käyneet, paikat, joissa emme käyneet, puhe, musiikki, sää, ihmiset. Ikävä oli niin musertava, että yritin kirjoittaa sen ylös. Tämän sain puserrettua ulos, enkä enää voi paremmin kuvata tätä ikävän tunnetta:

Tänään minulla on ikävä. Minulla on ikävä sitä, miten nauroit. Minulla on ikävä sitä, miten sait minut tuntemaan itseni riittäväksi. Minulla on ikävä Sinun viisaita sanojasi. Minä ikävöin sinun kehoasi.  

Olkapäitä, jotka olivat mielestäsi liian leveät. Kreikkalaista nenää, jonka kanssa sinulla oli välillä myrskyisiä vaiheita, kun se tuntui liian isolta. Hiuksiasi, kaikissa niissä väreissä, miksi ne ehdit värjätä. Ikävä sinun vahvaa niskaasi, pettämätöntä ryhtiäsi. Ikävä pieniä käsiäsi; olit ainoa, jonka kanssa minulla on ollut täysin saman kokoinen kämmen. Ikävöin Sinun korkeita poskipäitäsi ja hymykuoppia niiden alla. Jokaisen sormesi jokaista kynttä, jonka olit pureskellut. Ikävä Sinun vatsaasi, jota esittelit, vatsalihakset näkyvillä tai ei. Ikävä sitä itsevarmuutta, joka sinusta huokui. Minulla on ikävä jalkojasi, jotka eivät koskaan olleet paikallaan. Pyörittelit nilkkojasi, kipristelit varpaitasi, juoksit, hypit ja pompit.

Minulla on ikävä Sinun silmiäsi. Niitä minulla on kova ikävä. Sinun sinisiä silmiäsi, joilla kerroit, että rakastat minua. Aina, ehdoitta. Niin kauan kuin on tarvis. Vaikka olenkin minä, kaikkine vikoineni. Sinun silmiäsi minä ikävöin. Sinun katsettasi. Sinua.

Flashback

Jokainen tietää sen tunteen, kun on tehnyt jotain noloa, ja se tulee mieleen. Kurtistaa eihkä kulmat pakostakin yhteen ja kätkee kasvonsa käden taakse. Se on flashback siitä, kun on tehnyt jotain noloa.

Minä olen alkanut kokea paljon flashbackeja, monista erilaisista tilanteista. Välillä muistan elävästi sen hetken, kun parhaan ystäväni äiti soitti minulle, ja kysyi, missä olen ja kenen kanssa. Kertoi, että nyt on todella, todella huonoja uutisia. Välillä tämä välähdys, se rajapinta kahden maailmani, kahden todellisuuden välillä, valtaa mieleni.

Välillä mieleeni välähtää se hetki, kun istuin partion kokouksessa, ja sain tekstiviestin, jossa poikaystäväni totesi, että tulee hakemaan minut kokouspaikalta, kun on niin ikävä sää. Tiesin heti, mitä on tulossa. Se hetki epätoivoisen elämän ja todellisen pakokauhun välillä.

Välillä näen selkeästi edessäni parhaan ystäväni sellaisena, kun näin hänet viimeistä kertaa. Kauniina, tyylikkäänä, täydellisenä. Hän juoksi bussiin, mutta kääntyi nauraen bussin ovelta huikkaamaan minulle, ettei bussi lähdekään vielä viiteen minuuttiin. Kohautin olkapäitäni ja nauroin, hän vastasi samoin ja heilautti kättään. Sitä hetkeä edelsi maailma, jossa minä pystyin näkemään hänet, koskettamaan, saamaan vastauksia kysymyksiini. Sen jälkeen vallan sai lohduton yksipuolisuus.

Toisinaan tunnen, millaista oli herätä sellaisen ihmisen vierestä, jota ihaili. Kun joka ikinen aamu oli onnellinen siitä, että sai olla niin etuoikeutettu.

Toisinaan tuntuu, että elän kummallista rinnakkaistodellisuutta. Kuin kaikki olisi yhtäkkiä mennyt jotenkin hirvittävällä tavalla väärin, ja minä vain seison suu auki tapahtumien keskellä ja ihmettelen, koska menetin ajoneuvon hallinnan ja menin satasta tolppaa päin. Yhtenä hetkenä kaikki oli niin hyvin, enkä edes ymmärtänyt, kuinka hyvin. Nyt olen tässä, poljettuna, lyötynä, hylättynä. En osaa kuin ihmetellä ja toivoa. Toivoa, että pahinkin myrsky menee ohi ajallaan. Myös, vaikka se riepottelisi pääni sisusta.

Tätä päivää lohduttaa musiikki. Yleensä kuuntelen raskaampaa, mutta tänään meni ihan Katri Helenaksi. Eikä edes hävetä.

Katri Helena - Minä toivon

"Minä toivon lohtua yksinäisille
Minä toivon siltoja toistemme luo
Minä toivon lämpöä kaipaaville
Se sydämille suojan vain suo
Ja turvan parhaimman tuo
Minä toivon että saa kuolla pois pelkomme nuo
Että vois oikeasti kuin ensikertaa rakastaa
Jo unet väistyä saa
Minä toivon elämän riemua pulppuavaa"