Elämä on kaunista

Aurinko paistaa. Istun hyvän ystävän kanssa pöydän ääressä ja syön hyvää ruokaa. Katsoimme koko aamupäivän sarjaa, jossa on söpöjä miehiä.

Minä autan häntä ompelemalla hänen opiskelijahaalariinsa merkkejä, hän tekee minulle ruokaa palkaksi. Äsken hän täytti työhakemusta ja minä tein jääkaappirunoutta.

Tänään, juuri nyt, elämä on kaunista. Ja vain siksi ja elämän itsensä takia, minä taidan pitkästä aikaa olla onnellinen.

Elämän pieniä iloja

Kirjoitan aivan pikaisesti asioista, joihin olen juuri tällä hetkellä tässä sohvalla istuessani enemmän kuin tyytyväinen:


Hyvä kurssikirja. Minulla on kirja, jota saan lukea tuntematta huonoa omaatuntoa opiskelun laiminlyömisestä.

Viltit. Minulla on kotona kaksi vilttiä, enkä voi näiden pakkaspäivien jälkeen kuin ihmetellä, miten olen joskus pärjännyt yhdellä.

Puhtaan pyykin tuoksu. Sain pitkästä aikaa pyykättyä näin hyppytunnin ja lukemisen lomassa. Koko asunto tuoksuu puhtaalta.

Pakkanen. Puuterilumi lenteli kaikkialle edessäni kun harpoin pihan yli pyykkitupaan.

Ystävät. Kun huomaa yksinäisessä kiireessään ikävöivänsä valtavaa määrää ihmisiä. Vaikka paras ystäväni on poissa, minulla on valtavasti rakkaita ihmisiä elämässäni.

Lämmin kahvikuppi. Pyykit ovat kuivumassa, viltit harteilla ja kurssikirjan lukeminen hyvässä vauhdissa. Käsissäni haudon lämmintä kupillista tuoretta kahvia.


Elämän pieniä iloja sinunkin iltaasi, lukija!

Luola

On jo iltapäivä, kun herään tunkkaisten, myttyyn potkimieni peittojen keskeltä. Verhot ovat kiinni, en jaksa avata niitä heti. Kävelen suihkuun ja pukeudun kylpytakkiin ja villasukkiin. Istuudun pöydän ääreen ja painan tietokoneen virtanapista. En vaivaudu avaamaan verhoja, ulkona on harmaata, tiedän sen katsomattakin.

Tarkoitus oli tehdä koulujuttuja. Vai oliko niitä enää? Onhan niitä, täällä jossakin, kansioiden syövereissä...

Eksyn lukemaan uutisia. Vietän tunteja hakiessani uutisten taustoja netistä. On pakko avata ikkuna, täällä on jatkuvasti niin tunkkaista, että päätäni särkee. Onkin jo ilta, kuinka kello käykin niin nopeasti toisinaan? Sytytän kynttilän.

Sytytän toisen kynttilän, ja kolmannen. Vien yhden niistä parvekkeen lyhtyyn. Keitän teetä ja istun jälleen tietokoneen ääreen. Tarkistan, tuleeko televisiosta illan mittaan mitään. Ei tietenkään tule, ei sieltä koskaan tule.

Merkityksettömiä sarjoja ja artikkeleita. On jo aamuyö. Menen Facebookiin ja kiusaan itseäni katsomalla, mitä entiselle poikaystävälleni kuuluu. Hän on muuttanut yhteen uuden tyttöystävänsä kanssa, vai niin. Katson parhaan ystäväni kuvia ja videoita hänestä. Tuijotan uutta sivua tiedostossa, jolla on hänen nimensä. En saa mitään kirjoitettua.

Itku särkee jo päätä. Tai ehkä se, että unohdin syödä. Voi helvetti. Löntystän jääkaapille ja teen muutaman leivän. Kyllähän ihmisen nyt syödä täytyy.

Väsymys, mikä ihana tunne. Menen pesemään kasvot ja harjaan hampaat. Minä harjaan ne kiltisti kaksi kertaa päivässä, harjasin huonoimpinakin päivinä. Ainakin luulisin, en muista tarkkaan.

Menen takaisin tunkkaisten peittojen sekaan ja tuijotan verhoja, joita en avannut tänään. En ehkä eilenkään. Mikä päivä tänään on?

Niin, ehkä tämä jo riittää. Huomenna minä tiskaan, siivoan ja lähden keskustaan.

Melankolia

Edelleen toisinaan on niitä päiviä, kun olen seurassa täysin apaattinen. en pysty kuuntelemaan, en jaksa esittää, että minulla olisi mitään sanottavaa. Kotimatkalla itkettää.

On vaikea sanoa, miksi. Silti, kun viimein pääsen ovestani sisälle, olen hukannut itkun taas jonnekin sisääni. Tuijotan parhaan ystäväni kuvia, katson videoita, joissa hän nauraa. Elävänä. Muistelen sitä hetkeä, kun aloin seurustella entisen poikaystäväni kanssa, otan vanhan päiväkirjan esiin. Muistelen alusta loppuun surullisia päiviä, niitä kaikkein surullisimpia.

Poistan hetkeksi kannen sen kaivon päältä, jonne olen laittanut kaikki pelkoni. Punnitsen vanhoja tekstejä, joita olen kirjoittanut itsestäni. Tunnen sen järjettömän vihan, jota olen tuntenut ja toisinaan edelleenkin tunnen itseäni kohtaan.

Silti näinä päivinä itku harvoin enää löytyy, kun on yksin kotona. Tuijotan elämäni raskauttavaa todistusaineistoa kylmän viileästi, antaen sen pyyhkiä mieleni läpi. Se ei tartu mihinkään.

Kirje

Tänään minä tulin kotiin töistä myöhään yöllä. Laitoin musiikkia ja istuin tietokoneelle kirjoittamaan sinulle. On taas niin monia asioita, joista haluaisin keskustella juuri sinun kanssasi. On tuskallista ajatella, ettet sinä koskaan vastaa.

Minua pelottaa. Olen kauhuissani. Olen tutustunut kivaan tyyppiin, joka kiehtoo ja kiinnostaa minua. Sinäkin tunsit hänet, ja minua ärsyttää niin paljon, etten muista, mitä puhuit hänestä. Muistan vain, että mainitsit hänen nimensä silloin tällöin. Muistan, että pidit hänestä. Minua pelottaa tutustua häneen enemmän, sillä saatan kiinnostua hänestä enemmän. Toisaalta pelottaa, etten edes yritä, vaan tapan kaikki tunteeni heti alkuunsa.

Olen kuukausi sitten kirjoittanut sinulle, etten halua enää rakastua. Olen kirjoittanut, että rakkaus on heikkoutta. Että ilman rakkautta minua ei voi satuttaa tai koskettaa. Sitä minä halusin, enemmän kuin onnea. Koskemattomuutta, turvan. Sillä hetkellä sentään tiesin, mitä halusin. Nyt tuntuu, että mielessäni käydään tappelua, johon järjelläni ei ole osaa eikä arpaa. Se on vihan ja kyynisyyden taistelua toivoa vastaan.

Minä haluaisin, että olisit täällä neuvomassa minua. Kertomassa, mikä on vääristyneen minäkuvani ja poljetun itsetuntoni vääristämää ja mikä totta. Olisit toimimassa peilinäni, kun normaali peili ei riitä.

Kävin entisessä koulussamme vähän aikaa sitten. Muistojeni määrä on valtava, niiden muistojen, joita en enää jaa kenenkään kanssa. Sinä ja minä, meillä oli oma kupla niin pitkään. Nyt täällä ovat enää minä ja muistoni sinusta. 

Tajusin tällä viikolla, että olen tiputtanut ystäväpiiristäni pois kymmeniä, ehkä lähemmäs sata ihmistä. En vain ole jaksanut pitää heihin yhteyttä. Minulla on siitä valtava syyllisyyden tunto. Minusta on tullut se kaveri, joka ei vastaa puhelimeen tai ilmesty bileisiin.

Toisinaan olen vain edelleen niin yksin tässä maailmassa ilman sinua enkä tiedä, mitä tehdä.

Hetki

Minulla oli aamulla hetki.

Istuin bussin kyydissä, joka kiisi moottoritietä pitkin kohti keskustaa. Kädessäni pyörittelin lämmintä termosmukia, jonka kylkeä koristaa Lontoon silhuetti. Hymyilin ja muistelin, miten ostin sen juna-aseman Starbucksista samana päivänä, kun lähdimme Lontoosta Doveriin, jotta voisin tällaisina kylminä talviaamuina muistaa sen painostavan lämpimän päivän.

Vieressäni istui nuori nainen. Hän näpytti tekstiviestejä ja hymyili itsekseen. Minä katsoin ulos ikkunasta, kun lähestyimme keskustaa. Siellä talojen välissä aurinko nousi ja värjäsi pilvet punaisiksi. Talot kuitenkin peittivät näkymän, ja aurinko katosi taas näkyvistä.

Kännykän radio rätisi, joten vaihdoin nopeasti kanavaa. Seuraavalla kanavalla soi Louis Armstrongin What a Wonderful World ja auringon värjäämä taivas vilahti jälleen talojen välistä ja valaisi hymyn huulilleni.

Bussin keskiosassa neljän hengen paikalla oli vanha nainen, joka istui selkä menosuuntaan päin. Hän huomasi minun hymyilevät kasvoni ja vastasi leveällä virnistyksellä.

Kahvini oli edelleen lämmintä ja tuoksui hyvältä.

Näitä pieniä hetkiä varten elämä on.

Syksyn ensimmäinen päivä

Se alkoi, se oli ja se meni. Syksyn ensimmäinen päivä. Minulle se oli eilen.

Minä tapasin eilen ihmisen, uuden ystävän. Se oli ihmeellistä. Kohdata joku niin aidosti ja välittömästi. Syksyn ensimmäisenä päivänä, kun Helsingissä tuuli ja pelkkä huppari et pystynyt pitämään tuulta poissa. Lämmin tapaaminen kylmässä syysillassa.

Me veimme kynttilän parhaalle ystävälleni hänen kuolinpaikalleen. Kuljen siitä nykyään ohi bussilla usein ja ajattelen häntä. Siitä on ollut niin pitkä aika, kun olen viimeksi saanut esitellä hänet uudelle ihmiselle, kertoa hänestä niin paljon, kuin eilen.

Mitä minä kertoisin hänestä?

Hän oli niin hurmaava, että sitä on vaikea käsittää. Hän sai puhuttua itselleen kyydin moottoriveneellä tai pyörän tarakalla täysin ventovieraalta ihmiseltä minuuteissa.

Hän oli oman elämänsä päähenkilö, hänelle sattui ja tapahtui jatkuvasti.

Hän tuntui aina tietävän enemmän, kuin me muut. Olen ymmärtänyt sen osittain vasta jälkeenpäin. Hän ajatteli suuria asioita ennen monia muita, jo teininä, jo lapsena. Osan hänen sanomisistaan olen todella ymmärtänyt vasta nyt, kun olen itse joutunut perimmäisten kysymyksien äärelle.

Hän oli hengellinen. Ei niinkään uskonnollinen, vaan hengellinen. Hän uskoi, että maailmassa on meille merkkejä, joita me vain emme tarpeeksi usein näe ja seuraa. Hän uskoi vahvasti intuitioon ja enneuniin. Minä ohitin kävin sellaiset keskustelut hänen kanssaan aivan liian nopeasti, pysähtymättä. Hän tiesi ja hyväksyi sen.

Hän oli minulle niin rakas, että sitä on vaikea käsittää.

Koska nyt on syksy, minä saan polttaa kynttilöitä. Laitoin parvekkeelle lyhdyn ja keskelle pöytää ison kynttilän ja istuin pitkästä aikaa tietokoneelle vastaamaan vihdoin kaikkiin kommentteihin ja kirjoittamaan oikealla tietokoneella. Pian puhallan kynttilät sammuksiin ja ajattelen parasta ystävääni, sekä sitä vaikutusta, joka hänellä on edelleen maailmaan. Kuinka vaikuttava on jopa se aukko, jonka hän jätti. Se koskettaa ihmisiä, joita hän ei koskaan tavannut. Hänen poissaolonsa, puuttumisensa.

Minä ajattelen myös jokaista ihmistä, joka harkitsee itsemurhaa. Niitä noin kahta tai kolmea ihmistä päivässä, jotka toteuttavat tekonsa. Minä haluaisin puhaltaa heihin sen liekin, jonka puhallan kynttilästä pois.

Haluaisin puhaltaa heihin sen hillittömän uteliaisuuden, jakamattoman huomion, jonka ympärillämme oleva maailma ansaitsee.

Kauneus

Lähden tänään pää edellä pusikkoon ja alan kirjoittaa, vaikka en vielä tiedä mistä. Minä tahdon kirjoittaa teille siitä kauneudesta, mitä maailmassa näen. Minä puhun niin pienistä, kuin suuristakin asioista. Olen puhunut monen parasta ystävääni surevan ihmisen kanssa siitä, miten suuren surun aikana ja sen jälkeen on herkistynyt asioille: hengellisyydelle, toisten tunteille, surulle ja kauneudelle.

Minä koen edelleen näkeväni kauneutta herkemmin nyt, kuin ennen parhaan ystäväni itsemurhaa. Se riisui minut kaikesta siitä, mitä olin ympärilleni kasannut aikuistuessani. Yhtäkkiä kuljin eteenpäin kuin lapsi, huomaten kummallisia asioita, muistaen ne kuin valokuvina. Ensimmäisen kerran todella huomasin sen, kun kuljin yliopistolta kotiin keväällä ja katsoin sulavaa lunta ja siitä muodostuvia pieniä puroja, jotka juoksivat ihmisten jalkojen alitse, uurtaen itselleen pienen pieniä kulkureittejä hiekkaan. Minä pysähdyin keskelle hiekkatietä ja nauroin ääneen ihastuksesta. Tuntui, kuin en koskaan olisi nähnyt mitään niin ihmeellistä. Toiset ihmiset tuijottivat, joten jatkoin kävelemistä, sisälläni veden keväinen leikki, rinnallani se pienen pieni puro, joka ei kestä montaa päivää.

Ulkomailla huomasin kuuntelevani ihmisiä aivan uudella tavalla. Minä imin itseeni heidän elämäntarinoitaan, heidän hymyään. Minä halusin painaa heidät sydämeeni osaksi matkaani. Ihmiset olivat kauniita, heidän tarinansa olivat kauniita. He kertoivat ikävästään kotia kohtaan, ne ihmiset, jotka olivat olleet matkallaan jo vuoden päivät. Heidän varovainen hymynsä kosketti tällaista paljasta ihmistä, kun he kertoivat, miltä heidän kotonaan näyttää. Kuinka he tuijottivat ulos ikkunasta, ja mielessään kuitenkin kiipeilivät vuorilla tai uivat järvessä tai halasivat tyttöystävää. Se oli niin kaunista, kohdata ihmisiä niin vähän aikaa ja saada nähdä heistä niin paljon.

Eilen. Eilen oli kaunis päivä. Aamulla pesin pyykkiä ensimmäisellä pyykkivuorolla kerrostalon pyykkituvassa. Aurinko nousi ja nurmikko oli yön jäljiltä märkä. Kun pyykit pyörivät koneessa, minä menin keittämään kahvit ja istuin parvekkeelle. Ulkoilma oli raikas ja viileä, ja aurinko kipusi jatkuvasti korkeammalle. Kun hain pyykit, törmäsin naapuriin. Puhuimme vartin verran ihanasta aamusta. Hän kiitti juttuseurasta, sitä ei kuulemma liikaa ole. Hänen hymynsä oli ystävällinen.

Päivällä törmäsin tuttuun, joka oli löytänyt elämänsä rakkauden kesällä. Hän huokui sitä, varmuutta ja tyytyväisyyttä. Rakkautta. Illalla kävin tyhjentämässä vanhan asuntoni kellarikomeron pikkuveljieni kanssa. Ulkona aurinko laski ja maalasi kaiken oranssiksi. Ilmassa lentelivät kesän viimeiset hyönteiset ja puiden siemenet. Miten etuoikeutettua nähdä sellainen maisema. Uudessa kodissani sain katsoa, kuinka pikkuveljet leikkisästi kinastellen kävivät läpi kuulumisensa ja valtavan innostuksen vallassa kiinnittivät riippukeinun parvekkeelleni. Kun he lähtivät, minä rojahdin riippukeinuun ja sain silmieni eteen tähtitaivaan. Siinä minä riipuin ja ajattelin kauneutta.

En tiedä, saatteko te kiinni siitä pohjattomasta, syvästä kauneudesta, jota otsikollani hain sen kirjoittaessani. Sitä on kaikkialla, kun vain katsoo, herkistyy sille. Lapsena sen näkee jokainen, minä ainakin näin. Herkemmin, kuin koskaan lapsuuteni jälkeen. Silloin kukaan ei vielä ole onnistunut iskostamaan meihin ajatusta siitä, ettei saa jäädä tuhlaamaan aikaa keskelle hiekkatietä purojen takia, että vieraille ihmisille ei voi puhua, eikä heihin saa luottaa. Että jokainen aamu on ihan nätti, ja ilta. Että tähtitaivas ei kaupungissa näytä miltään. Lapsena me vielä osaamme nähdä. Minä olen aika onnellinen, että osaan nähdä taas.

P.S. Olen jälleen mobiililaitteen varassa, enkä voi vastata kommentteihin, joita minulle on tullut. Vastaan kaikkiin ensi viikolla!

Kotona

Minun kotonani soi musiikki jatkuvasti. Täällä asiat ovat sellaisessa järjestyksessä, johon minä olen ne lattanut; hieman hassun näköisesti, mutta minulle juuri täydellisesti. Minun kotini ei ole Ikeasta, vaan kaikkialta. Täällä käytetyt huonekalut saavat uuden elämän.

Minun kotini ovet ovat aina auki. Ystävä on aina tervetullut istumaan iltaa tai nukkumaan yöksi sohvalle. Isompikin porukka on tervetullut.

Minun kotonani seinät ovat täynnä kuvia asioista, joita rakastan. Halpoja, vanhoja julisteita, ei kalliita tauluja. Itse kehystettyjä valokuvia ja postikortteja. Minua ei hävetä pitää minulle tärkeitä asioita esillä.

Kodissani tunnen olevani turvassa. Tämä on minun turvapaikkani maailmassa, minun oma koloni johon kömpiä, kun maailma ei ole puolellani. Täällä minä voin hautautua nojatuoliin ja ottaa lempikirjani hyllystä.

Minä muutin, ja yhtäkkiä, täysin uudessa ja vieraassa paikassa, minä olen vihdoin kotona.

Matkalla

27.8.

Katson junan ikkunasta avautuvaa sateista maisemaa. Se on kuin suoraan Brittiläisestä salapoliisisarjasta. Ensi yönä emme nuku lämpimissä sängyissä, emme välttämättä edes katto päämme päällä. Ei meitä haittaa, se on ilmaista ja aina sitä jotenkin pärjää.

Olen ollut Briteissä nyt muutaman päivän ja todennut, etteivät voimani ole samat, kuin viime interraililla, kaksi vuotta sitten. Toisaalta olen myös huomannut, miten paljon enemmän kaikki koskettaa minua: musikaali Lontoossa, ihmiset, hymyt, uudet ihmiset, keskustelut ventovieraiden kanssa. Tämä sateinen maisema. Tämä hetki.

28.7.

Löysimme hostellin. "Eric always has room for backpackers!"

Ilta oli taas ihmeellinen, ihmeellisiä ihmisiä, elämäntarinoita ja rakkautta kotikaupunkia kohtaan. Tänään ollut kiireetön päivä. Huomenna matka jatkuu.

Pala autuutta

Se oli vain pieni hetki. Minä katsoin lavalla soittavaa muusikkoa silmiin ja osasin kappaleen sanat, ne tulivat selkärangasta. Hän katsoi minuun, hymyili ja nyökkäsi. Käytin kehoni jokaista voiman palasta pysyäkseni paikoillani ihmismassan vyöryessä päälleni. Puristin ystäväni kättä lujaa. Kaikki muu oli toissijaista, tapahtui jossain muualla. Oli vain se hetki.

Siitä on pitkä aika, kun olen ollut jostakin niin innoissani, että olen voinut elää hetkessä. Minulla on korkea kynnys kontrollin menettämiseen, siihen, että todella unohtaisin ajan ja paikan. Tuntuu, että viimeisen vuoden aikana tämä kynnys on kohonnut entisestään. Vihdoin, kun olin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen lempibändini keikalla, sain taas kokea sen uskomattoman tunteen.Tämän bändin kanssa olen kasvanut, sen keikat ovat olleet osa elämäni kulkua jo vuosia, kaiken keskellä. Tai ehkä juurikin kaiken ulkopuolella.

Tänään olen ollut väsynyt, valvoin keikan takia jonossa hieman yli 40 tuntia. Kaikkiin lihaksiini sattuu ja mustelmiakin piisaa. Silti jossain, jossain syvällä sisimmässäni tunnen outoa rauhaa. Nyt tiedän, että pystyn vielä tuntemaan aitoja tunteita, niitä vanhoja tunteita. Pystyn vielä heittäytymään, innostumaan, menemään sekaisin jostain näinkin pienestä.

Olen ollut tulevasta interrailistäni hieman stressaantunut. Ajattelin, etten enää pystyisi nauttimaan matkasta samalla tavalla kuin viimeksi, kaksi vuotta sitten. Pelkäsin, että matkustamme kaupungista toiseen, näemme ihmeellisiä asioita, ja minä en tunne mitään. Pelkäsin, että matkapäiväkirjani täyttyy elämää suuremmista ajatuksista, huolista ja surusta, pienten hauskojen hetkien sijaan.

Tänään, juuri nyt minulla kuitenkin on itseeni enemmän uskoa.

Yritän päästä kirjoittamaan jotakin aina silloin tällöin, mutta pidempiä postauksia, vastauksia kommentteihin ja ympäri Eurooppaa saatuja suuria oivalluksia tiedossa sitten elokuun loppupuolella.

Hyviä hetkiä teille kaikille!

Ensimmäinen vuosipäivä

365 päivää olen selvinnyt. Herännyt ja nukahtanut ajatellen parasta ystävääni, kerraten yhteisiä hetkiämme ja hänen elämäänsä, alusta loppuun. Ensimmäisestä kohtaamisesta viimeiseen tapaamiseen, jokaisen rakkaan muiston, jokaisen hetken, joka osoitti rakkauttamme toisiamme kohtaan ja hänen olemassaolonsa merkityksellisyyttä. Minulle ja muille.

Ensimmäisestä vuodesta läheisen itsemurhan jälkeen sanotaan paljon. "Se on vaikein" ja "silloin se oikea surutyö vasta alkaa" ja "silloin viimeistään helpottaa". Minä uskon jokaisen näistä väittämistä, mutten halua omaksua niistä yhtäkään. Mitä minulle oli ensimmäinen vuosi?

Itsetuhosia ajatuksia, elämän ja kuoleman rajamaita. Suuria, hengellisiä ajatuksia ja oivalluksia. Suurta ymmärrystä. Oman elämänsä traumojen ja vaikeuksien hyväksymistä ja työstämistä. Ikävää, paljon ikävää. Uudenlaista, puhdasta rakkautta ja ystävyyttä. Anteeksi antamista, itselle ja muille. Kirjoittamista, itsensä ilmaisua. Blogi, toisten blogeja. Kannustavia kommentteja. Rohkeuden löytämistä luhistuneesta mielestä. Ihmeellisiä ihmisiä, ymmärtämättömiä ihmisiä. Hyvyyden näkemistä läheisissään. Itkuisia öitä, nukahtamisvaikeuksia. Unilääkkeitä. Levottomia öitä, unia. Toivoa ja epätoivoa. Tatuointi. Epäinhimillistä kestämistä. Muistoja, joita on niin paljon, ettei sitä tahdo käsittää. Kuoleman hyväksymistä osaksi tätä elämää. Toisten ihmisten kuuntelemista. Oman sisäisen ääneni kuuntelemista. Vihaa. Surun hyväksymistä omaan persoonaan. Musiikkia, kirjoja, elokuvia. Rakkautta.

Paljon rakkautta.

Eikä tämä ole ohi, eikä tämä tule koskaan olemaan ohi. Hän on aina kuollut. Hän on aina paras ystäväni. Se on osa minua nyt ja aina.

Vaikka omistankin tämän päivän hänelle, hänen muistolleen, hänen kauniille sielulleen, minä haluan omistaa tämän päivän ennen kaikkea elämälle.

Naiselle, joka teki aina niin kuin huvittaa <3

Viimeinen muisto

Huomenna aamulla, 13.7.2013 minä herään ja lähden töihin. On luvattu puolipilvistä ja lämmintä säätä. Töiden jälkeen lähden mökille ystävien kanssa. Niiden ystävien, joihin olen tutustunut nyt vuoden aikana.

13.7.2012 heräsin myöhään. Oli perjantai ja minulla oli vapaapäivä. Löhösin parvekkeellani ja toivoin auringon tartuttavan edes jotain väriä kalpeisiin jalkoihini. Ajattelin parisuhdettani, kuinka se ajautui vääjäämättä kohti katastrofia. Onneksi oli kesä ja rusketus.

Puhelimeni soi. Paras ystäväni soitti.

"Moi. Miten sulla oikeasti menee?"
"Ihan hyvin, kai, mitä nyt?"
"On tapahtunu jotain kauheeta, ja mua vaan jotenkin ahdistaa."
"Ookkei..?"
"Siis älä pelästy, mä olen ihan kunnossa."

Puhuimme muutakin, mutta minä muistan vain tämän alun. Mä olen ihan kunnossa. Saman toivoin kuulevani kaksi päivää myöhemmin, kun hänen äitinsä soitti. "Älä pelästy, hän on ihan kunnossa."

Jotain oli kyllä tapahtunut, mutta ei suoraan hänelle. Läheisen ystävän saama suruviesti oli saanut parhaan ystäväni ahdistumaan ja huolestumaan ihmisistä ympärillään. Puhelun lopuksi sovimme, että näemme myöhemmin illalla, jos hän vain ehtii.

Minä istuin kämppikseni ja yhteisen kaverimme kanssa minun ja parhaan ystäväni kantakahvilassa. Hän oli kaksi tuntia myöhässä sopimastamme ajasta. Lopulta hän saapui, näin hänet kahvilan isoista ikkunoista. Korkokengät, siisti hame, valkoinen kauluspaita ja kaulahuivi. Pään päällä sotkuinen nuttura. Hän väläytti tervehdykseksi leveän hymyn, mutta silmissä painoivat päivän huolet. Sisälle astuttuaan hän halasi minua pitkään ja kovaa.

Siirryimme kahvilan kiinni mennessä kahdestaan toisaalle, joimme hedelmäsmoothiet. Hän kyseli minulta paljon, oli huolissaan mielialastani. Jos totta puhutaan, niin olin minäkin. Lähinnä keskustelimme hänen ystävänsä voinnista.

Lopulta hän kertoi minulle lyhyesti myös miesseikkailuistaan ja kertoi näpäyttäneensä entistä poikaystäväänsä, josta minä en koskaan pitänyt. Koko tarinasta minulle jäi mieleen vain ajatus siitä, että suhde ei ollut kokonaan ohi, ainakaan parhaan ystäväni puolelta..

Kun aurinko ei einää paistanut kahvilan terassille, paras ystäväni päätti lähteä kotiin lohduttamaan ystäväänsä, jonka läheinen oli kuollut. Näin, että parasta ystävääni huolestutti. Yritimme vielä ladata aikaa hänen bussikortilleen. Tarjouduin maksamaan, tiesin hänen rahojensa olevan loppu. Kortilla oli kuitenkin yllättäen kaksi viikkoa aikaa jäljellä, ja lähdimme helpottuneina kohti bussien lähtölaitureita.

Nähdessään oman bussinsa paras ystäväni halasi minua nopeasti ja tiukasti, huikkasi "olet rakas" ja pinkaisi juoksuun. Laiturin ovelta hän käännähti ja nauroi, "Ei se lähdekään vielä viiteen minuuttiin!" Olin jo lähtemässä kävelemään takaisin päin, mutta hän heittikin lentosuukon ja astui bussiin. Naureskelin hänen korkokenkäjuoksulleen kävellessäni omalle bussilleni.

En nähnyt parasta ystävääni enää koskaan.

Vanhasta elämästä

Minä haluaisin kertoa teille, kuinka se kävi. Kuinka kaikki muuttui. Nyt, kun parhaan ystäväni kuoleman vuosipäivä lähenee, minä muistelen tapahtumia vuoden takaa. Niitä päiviä, joita silloin elin, elän niitä uudestaan. Aikaa ennen kaikkea muuttanutta päivää.

Tässä otteita päiväkirjastani vuoden takaa, olen muokannut niistä nimet pois.

8.7.2012
Mentiin mökille, mutta riitelin siskon kanssa jo ekana iltana. Hyperventiloin 1,5 tuntia saunan eteisessä. Totesin, että pian olisi jo helppo luovuttaa, keksiä enemmän syitä siihen, miksi ei olla. Mutta ei. Olen liian utelias näkemään, mikä on elämäni tuleva käänne. Mikä toteutuu, mikä ei? Tarvitsen itselleni syitä, jotain, mikä antaisi voimaa. Projektin, tavoitteen, tarkoituksen.

10.7.2012
Yritän nukkua, mutta en saa unta. Päässäni pyörii kasa lauseita, jotka olen kuullut jostain. Poikaystävältä, ystäviltä, en muista. Ajattelin, että jos kirjoitan ne ylös, se helpottaisi:
- Ihmistä ei rakasteta pienistä vioista huolimatta, vaan niiden takia.
- Minut voi saada pyyteettömästi ja aidosti, kokonaan itselleen, tai sitten ei ollenkaan.
- Ihmistä ei voi häätää pois kuin koiraa. Se, mikä viedään kauemmas, tuntuu yhä houkuttelevammalta.
- Toisen laiminlyönti on aina toisen ylityö.
- Mikään tavara ei tee kotia, kotona asuu aina perhe.
- Ketään ei voi pakottaa tuntemaan mitään.
- Saamme vain yhden elämän, kuolema on ääretöntä tyhjyyttä.
- Ikävä on välittämistä. Mustasukkaisuus on luottamuksen puutetta. Jos on aihetta olla mustasukkainen, on aika päästää irti ja toivottaa hyvää jatkoa.
- Ystävät voivat auttaa ja tukea, eivät parantaa.

15.7.2012
Tänään piti nähdä poikaystävää. No, nähdään, mutta lyhyesti. Se oli sopinut itselleen aamuvuoron huomiselle. Pitää heti, kun nähdään, kysyä, että haluaako se jatkaa vai ei. Ei tämä ole mikään suhde. Ei olla edes ystäviä, ei mitään.
    Eilen oli hulppeat bileet kaverilla. Oli ihanaa nähdä lukiokavereita, tuntuu, että muistin hetken, kuka olen ja kuka haluan olla.
     Olen jo 5min myöhässä aikataulusta. Päätin käydä pitkässä suihkussa, näyttää mahdollisimman hyvältä. En halua olla ruma, kun mut jätetään.

Tuntia myöhemmin sain puhelinsoiton parhaan ystäväni äidiltä.

"Minulla on hirveän, hirveän huonoja uutisia."

Unohtunut ystävyys

Eilen kello 00:15 olin lähdössä töistä kotiin. Istuin yksin bussipysäkillä ja hytisin villatakissani viileässä kesäyössä. Koko ruumiini on jo monta päivää ollut kauhean väsymyksen vallassa. Sellaisen väsymyksen, joka ei lähde nukkumalla. Ajatusteni täytyy päästä ulos ruuhkautuneesta päästäni, minun täytyy saada puhua.

Tuijotin kännykkääni ja ajattelin kuollutta ystävääni. Edelleen, lähes vuoden jälkeen, ajattelen tällaisina hetkinä aina ensimmäiseksi soittavani hänelle.

Seuraavaksi tuli ajatus muista parhaan ystäväni läheisistä. Kello oli paljon, he nukkuisivat jo. Siskoni. Hän ei ymmärrä. Ystäväni, jonka luona olin edeltävän yön. Hän kuunteli jo vuorokauden, give her a break.

Siispä valitsin puhelimeni valikosta epätodennäköisen numeron, johon en ollut soittanut aikoihin. Entisen poikaystäväni, jonka minä jätin. Ihmisen, jota en halua piinata olemassaolollani. Mutta vaihtoehdot olivat niin vähissä, minä tarvitsin ystävää. En olkapäätä, en seuraa, en tekemistä tai harhautusta. Minä tarvitsin ystävää. Tämän kerran minun täytyi olla itsekäs.

Menin hänen luokseen. Hän puhui kovin vähän, ja niin tein minäkin. Kerroin, että ahdistaa, että tarvitsin jotakuta, jolle ei tarvitse selittää, miksi. Pelasimme korttia, kerroimme toistemme kuulumisia. Loppuyön hän istui tietokoneella kun minä nukuin, paremmin ja syvemmin kuin moneen viikkoon.

Kävellessäni pois, levänneempänä kuin aikoihin, muistin, mitä paras ystäväni joskus kirjoitti syntymäpäivälahjaksi saamaani leikekirjaan:

"Ystävä on kuin enkeli, joka laulaa sinulle sydämesi laulun, kun itse olet sen unohtanut."

Syntymäpäivä

Tasan vuosi sitten noin tähän aikaan kuiskasin parhaalle ystävälleni "Hei, kello on yli puolen yön! Hyvää syntymäpäivää!"

Paras ystäväni oli pienessä hiprakassa hurmannut Mäkkärissä komean poliisin matkalla vanhemmilleni, jossa olin talonvahtin. Minä odotin tunteja raskaasti huokaillen ja kelloa katsellen, että hän saapuisi. 

Perille tultuaan hän luki minulle ääneen kuuman tekstiviestikeskustelun uuden tuttavuutensa kanssa. Minä tuhahtelin, mutta nauroin. Sellainen hän vain oli.

Soitin pianoa ja lauloin, kun hän puhui puhelimessa. Lopetin hänen tultuaan olohuoneeseen, mutta paras ystäväni rojahti sohvalle ja pyysi jatkamaan. Siihen hän nukahti.

Siirryimme vanhempieni sänkyyn nukkumaan. Nukuimme yön käsi kädessä. Lapsuudesta jäänyt tapa.

Tänään noin tähän aikaan kuiskaan jonnekin hiljaisesti syntymäpäiväonnittelut.

Untitled

Tuska laittaa huutamaan

minä muistan sinut

tänään

Hengistys ei kulje

kurkkua pakottaa

jälleen

Polvet taipuvat

en pysty olemaan

taaskaan

Ei auta vaikka

rukoilen huuleni

verille

Sinä et tule takaisin

sinä olet poissa

ikuisesti

"You're gone, gone, gone away,
I watched you disappear.
All that's left is a ghost of you.
Now we're torn, torn, torn apart,
there's nothing we can do,
Just let me go, we'll meet again soon."

Kesän ensimmäinen päivä

"On mielettömän kaunis päivä. Olen koko aamupäivän soitellut ihmisille ja pyytänyt mukaan puistoilemaan. Olisin halunnut soittaa myös sulle, niin kuin viime kesänä. Ethän sinä yleensä päässyt paikalle, mutta toivotit ihanaa päivää, kerroit taas jonkun jännän jutun. Välillä tulit mukaan ja sait minut kiusaantumaan puhumalla vieraille ihmisille. Olit oma ihana itsesi.

Pääskysillä on pesiä tämän Töölönlahden ylittävän sillan alla. Ne lentelevät vallattomasti ilmassa, välillä yksin, välillä kaksin. Toisinaan ne hiljentyvät hetkeksi, ja vain muutama rauhallinen lokki kaartelee lahden väreilevän pinnan yllä. Pääskysestä ei päivääkään, kesä on täällä.

Kohta tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun lähdit pois. Vuosi ensimmäisiä kertoja. Joulu ilman sinua, synttärit ilman sinua, kevät ilman sinua. Reililtä en enää lähetä sinulle postikorttia. Minulla on niin hirveä ikävä.

Mutta nyt on kaunis ilta, kaunis kesäpäivä. Minä en murehdi, minä istun ja kirjoitan sinulle tällä puisella penkillä, joka tuoksuu Linnanmäen vuoristoradalta. Vielä hetken minä kuvittelen, että sinä olet jossain täällä. Ihailemassa aurinkoa, nauttimassa lämmöstä. Minä en vain saa sinuun yhteyttä juuri nyt. Hetkeksi minä unohdan, ja katson kaunista maisemaa."

Minä olen

Minä.

Minä, minä, minä.

Kuka minä olen? Miksi minä olen? Olen mysteeri niin itselleni, kuin muillekin. Yksi ihminen on liikaa kenenkään ymmärrettäväksi. Vaikka olen kuinka yrittänyt, en saa muodostettua kokonaiskuvaa edes itsestäni.

Olen kyllä yrittänyt, muodostanut ensin kuvan ja yrittänyt huonoin seurauksin elää sen mukaan. Olen yrittänyt kirjoittaa itsestäni ylös kaiken ja katsoa, millaisen kuvan muodostan. Ei niinkään voi tehdä, ei se vain toimi.

Minulle on ollut aina vaikeaa katsoa peiliin. Olen halunnut olla jotakin sellaista, jota en ole. Ulkonäöllisesti ja sisäisesti.

Tein mitä tein, minä olen minä. Minä, jota en voi koskaan täysin ymmärtää ja hallita. Minä, jota minun täytyy silti kunnioittaa. Minä, joka minun täytyy hyväksyä sellaisena, kuin se on. Sellaisena, kuin minä olen.

Sillä minä olen täydellinen. Juuri tällaisena. Minä en ole koskaan valmis, minä olen muuttuva. Ja niin on hyvä. Niin pitääkin olla.

Minä ansaitsen kaiken. Minä voin saada kaiken. Sillä minä olen minä.

Minä, minä, minä.

Minä.

"Kaunis, pieni ihminen"

Erilainen ystävänpäivä

Tämä oli erilainen ystävänpäivä. Kovin erilainen.

Ennen ystävänpäiväperinteisiini on kuulunut soitto parhaalle ystävälleni. Monta kaunista sanaa. Naurua ja rakkautta.

Ilta kului poikaystävän kainalossa. Tottuneesti elokuvista kinastellen. "Ei meillä pitänyt mitään lahjoja olla" -hämmästelyssä ja suklaata syödessä.

Tänään ystävänpäivä on saanut minut vihaiseksi. Tuntuu, kuin olisin pieni lapsi, itkupotkuraivarin partaalla. Juhlitaan kaikkea sitä, minkä minä olen menettänyt. Ja kuitenkin tiedän, että juuri se on juhlimisen arvoista. Se, mitä minulla ei nyt ole. Se, minkä joudun löytämään uudelleen.

Tässä päivässä ei ole ollut puhelinsoittoa tai naurua. En ole katsonut elokuvaa tai ostanut suklaata. Sen sijaan olin koulussa, kävin kahvilla ja kävelin parhaan ystäväni kuolinpaikalle. Ensimmäisinä kertoina rauta-aidan vieressä minua kammotti ajatus parhaasta ystävästäni roikkumassa siinä. Väihtellen siirryin ajattelemaan enemmän hänen viimeisiä hetkiään. Kuulin, etteivät hänen meikkinsä olleet levinneet. Hän ei ollut itkenyt. Viimeisen puhelinsoittonsa hän soitti lähes tuntia ennen tekoaan. Hän on ollut täällä, sen viimeisen tuntinsa. Hän ei viettänyt sitä itkien.

Sen täytyi olla hänen elämänsä rauhallisin tunti.

Ystävänpäivälahjani. Kynttilän takaosaan on kirjoitettu laulun sanoja:
"You came along, just like a song
and brightened my day
who would've believed that
you were part of a dream?
Now it all seems lightyears away"