Surun muotokuva

Minä mietin paljon surun olemusta. Sitä miettii nykyään ehkä vielä enemmän, kuin aikaisemmin. Nyt, kun aikaa on jo vähän kulunut ja surun pystyy jotenkin erottamaan itsestään kokonaisuutena, sille yrittää hakea jonkinlaista lokeroa tai paikkaa.

Toisinaan jaan surua pienempiin käsitteisiin, ihan vain listaan.
Epätoivo.
Ikävä.
Painon tunne.
Kipu.
Kuvotus.
Rakkaus.
Epäusko.
Eksymisen tunne.
Väsymys.
Turhautuneisuus.
Yksinäisyys.
Huonommuus.
Syyllisyys.
Yhteisöllisyys.
...
Niin, eihän siitäkään mitään tule. Lista sen kuin jatkuu vaan.

Toisinaan yritän katsoa itseäni peilistä ja nähdä suruni siellä jossain. Peiliin katsominen on muutenkin minulle vaikeaa, saati sitten itsensä tuijottaminen. Kokeilin kuitenkin. Takaisin peilistä minua tuijotti ihan tavallinen ihminen. Aivan tavalliset kaksi silmää, jotka sijoittuvat aivan tavallisesti noin pään keskiosaan. Aivan tavallinen juurikasvu ja aivan tavallinen nenä. Ei suru näkynyt missään, ei niin suuresti kuin olisin halunnut sen näkyvän. En nähnyt surua peilistä.

Yritän miettiä surun määrää. Onko se vähempi nyt, kuin vuosi sitten? Onko sitä nyt enemmän, kuin esimerkiksi silloin, kun isoisäni kuoli? Mitä oli elää silloin, kun minulla ei oikeastaan vielä ollut surua sisälläni? En todella tiedä. En muista, enkä tiedä. En tiedä, miten tätä mitataan.

Surusta on tullut selkärankani. Se on mennyt jokaiseen aistiini. Se on persoonani päälle rakennettu lisäosa. Surusta on tullut yhdistävä tekijä, monien ystävyyssuhteitteni peruskivi. Se on kasvojeni jokaisessa uurteessa ja ei kuitenkaan missään. Osa minua, mutta ei ainoa.

Suru on.

Kirje

Tänään minä tulin kotiin töistä myöhään yöllä. Laitoin musiikkia ja istuin tietokoneelle kirjoittamaan sinulle. On taas niin monia asioita, joista haluaisin keskustella juuri sinun kanssasi. On tuskallista ajatella, ettet sinä koskaan vastaa.

Minua pelottaa. Olen kauhuissani. Olen tutustunut kivaan tyyppiin, joka kiehtoo ja kiinnostaa minua. Sinäkin tunsit hänet, ja minua ärsyttää niin paljon, etten muista, mitä puhuit hänestä. Muistan vain, että mainitsit hänen nimensä silloin tällöin. Muistan, että pidit hänestä. Minua pelottaa tutustua häneen enemmän, sillä saatan kiinnostua hänestä enemmän. Toisaalta pelottaa, etten edes yritä, vaan tapan kaikki tunteeni heti alkuunsa.

Olen kuukausi sitten kirjoittanut sinulle, etten halua enää rakastua. Olen kirjoittanut, että rakkaus on heikkoutta. Että ilman rakkautta minua ei voi satuttaa tai koskettaa. Sitä minä halusin, enemmän kuin onnea. Koskemattomuutta, turvan. Sillä hetkellä sentään tiesin, mitä halusin. Nyt tuntuu, että mielessäni käydään tappelua, johon järjelläni ei ole osaa eikä arpaa. Se on vihan ja kyynisyyden taistelua toivoa vastaan.

Minä haluaisin, että olisit täällä neuvomassa minua. Kertomassa, mikä on vääristyneen minäkuvani ja poljetun itsetuntoni vääristämää ja mikä totta. Olisit toimimassa peilinäni, kun normaali peili ei riitä.

Kävin entisessä koulussamme vähän aikaa sitten. Muistojeni määrä on valtava, niiden muistojen, joita en enää jaa kenenkään kanssa. Sinä ja minä, meillä oli oma kupla niin pitkään. Nyt täällä ovat enää minä ja muistoni sinusta. 

Tajusin tällä viikolla, että olen tiputtanut ystäväpiiristäni pois kymmeniä, ehkä lähemmäs sata ihmistä. En vain ole jaksanut pitää heihin yhteyttä. Minulla on siitä valtava syyllisyyden tunto. Minusta on tullut se kaveri, joka ei vastaa puhelimeen tai ilmesty bileisiin.

Toisinaan olen vain edelleen niin yksin tässä maailmassa ilman sinua enkä tiedä, mitä tehdä.

Retkahdus

Minä retkahdin biisiin. Teleksin Retkahdus-kappaleeseen. Olisi mukavaa, kun uskaltaisi vielä joskus retkahtaa johonkin, uuteen ystävään tai ihastukseen. Elämään. Nyt tuntuu, että elän taas jonkinlaista turvavaihetta. Tahdon kaiken olevan turvallista, jollain tapaa tuttua ja melko riskitöntä. Ehkä mieleni suojelee minua, ehken todella enää kestäisi uusia takaiskuja, jos heittäytyminen sellaiseen johtaisi. Toisaalta, ehkä minä vain pelkään.

Eniten laulun sanoissa minua koskettaa ensimmäinen säikeistö. Olenko minä valmis tuhlaamaan lyhyttä elämääni varomiseen ja pelkoon? Tai ennemminkin, kuinka suuren osan lyhyestä elämästäni joudun viettämään näin? En tahdo, että ihmiset elämässäni jäävät ohikulkijoiksi. Etenkään kiinnostavat ihmiset.

Kuinka retkahtaa, kun se ei ole pitkään aikaan tuntunut kannattavan? Olen taitava huijaamaan itseäni. Olen esimerkiksi sisimmässäni melko ujo ihminen, mutta olen onnistunut huijaamaan itseni useille improvisaatiokursseille lukion alusta alkaen. Niin minusta vähitellen on tullut se ihminen, joka improaa mielellään, eikä pelkää jokaista harjoitusta kuollakseen. Ehkä minun pitää nytkin vain sokeasti retkahtaa kertai toisensa jälkeen, että pelko hiljalleen hälvenisi.

Laulua ei vielä löydy YouTubesta (Spotifysta kyllä), mutta kirjoitin sanat teille luettavaksi:

Se on tuossa edessä,
meidän lyhyt elämä,
joka kysyy tosissaan:
suostutteko kuolemaan
ilman vahvaa makua
rohkeasta rakkaudesta,
kaikilla sen mausteilla,
sinulla ja minulla?

Joo, sen pitää tuntua
Korvien ja jalkojen,
ja juhlienkin välissä,
se vaikkei pysy näpeissä,
niin se tuntuu varpaissa
ei sitä kukaan tarjoa
se pitää itse louhia
ja päälle vähän tuuria

Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin että jäljet tuntuu vielä
tähtienkin takana.
Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin, ettei toisillemme
ohikulkijaks kumpikaan jää.

Mä oon aika vakava,
juonteita jo kasvoilla,
ja mä olen tosissaan:
otan sinut kokonaan.
Sä saat olla sellainen,
kun oot, mä hyväksyn jo sen:
tytön joka heittäytyy,
loppuelämäni syy.

Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin että jäljet tuntuu vielä
tähtienkin takana.
Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin, ettei toisillemme
ohikulkijaks kumpikaan jää.

Ahdistusta ja oikeita kysymyksiä

Olen ollut hieman kipeä jo muutamia päiviä. En mennyt tenttiin, en lähtenyt pois kotoa. Lähinnä istuin neljän seinän sisällä etsien uutta musiikkia, uusia kirjoja, uusia tuulia elämääni.

Eilen illalla ahdistus muuttui lähes sietämättömäksi. Revin kynsinauhojani, kunnes tajusin tahrineeni näppäimistöni veritahroilla. Makasin sohvalla ja itkin. Kävin kaksi kertaa lämpimässä suihkussa. Itkin lisää. Nukahdin ja näin unia kuolemasta, omastani ja muiden. En tahtonut enää nukkua. Katsoin hauskoja televisio-ohjelmia netistä, kunnes havahduin jälleen tietoisuuteen siitä, että kynsinauhani vuotavat verta. Pesin kädet, laitoin uudet laastarit ja nukahdin kauniin musiikin tahdittamana.

Minun ahdistukseni ja suruni on usein suurinta iltaisin ja öisin. Juuri niinä aikoina, kun kaikki nukkuvat, eikä ole ketään, kenelle soittaa vain puhuakseen niitä näitä. Ehkä juuri tämä tietoisuus tekee öistä pahimpia. Ehkä pelko siitä, että joku läheiseni potee samassa yksinäisyydessä vielä pahempia tunteita ja tekee paljon huonompia päätöksiä, kuin kynsinauhojen repiminen.

Minä onneksi tunnen heikot hetkeni ja tiedän seuraavan aamun olevan valoisampi. Usein se on. Tämä päivä alkoi kuitenkin lähes yhtä suuren ahdistuksen vallassa, kuin eilinen ilta päättyi. Illan sukujuhlat ahdistivat. Pieni sukuni osaa olla suuri riesa, kun laitetaan yhteen salatut kaunat ja alkoholintäyteiset juhlat. Niinpä tämäkin ilta alkoi isäni mielenosoituksellisella poissaololla ja äitini hermostuneilla näpäytyksillä. Se loppui, kun juhlien synttärisankari soitti äidilleni, että poliisit olivat hakeneet humalaisen ja hysteerisen siskoni juhlapaikalta. "Kaikkea se keksii", totesi äiti silmiään pyöritellen puhelun lopuksi. Minä ajattelin mielessäni, että luojan kiitos siskoni on turvassa, eikä yksin kotona tunnemyrskynsä kourissa.

Minä tulin vanhemmilleni yöksi, että ahdistus hieman lientyisi. Niin kävi. Tuntuu, että olen myös jälleen saanut niitä kuuluisia oikeita kysymyksiä päähäni:

Mitä voin tehdä toisten puolesta?

Mitkä polut ihmisten on kuljettava yksin?

Kuinka tuen toista tuputtamatta apuani liikaa?

Missä menevät minun jaksamiseni rajat?

Kuuluuko ihmisen uhrata oma jaksamisensa toisten selviytymisen puolesta?

Vastaukset jätän seuraavan valoisamman aamun huoleksi.