Minä mietin paljon surun olemusta. Sitä miettii nykyään ehkä vielä enemmän, kuin aikaisemmin. Nyt, kun aikaa on jo vähän kulunut ja surun pystyy jotenkin erottamaan itsestään kokonaisuutena, sille yrittää hakea jonkinlaista lokeroa tai paikkaa.
Toisinaan jaan surua pienempiin käsitteisiin, ihan vain listaan.
Epätoivo.
Ikävä.
Painon tunne.
Kipu.
Kuvotus.
Rakkaus.
Epäusko.
Eksymisen tunne.
Väsymys.
Turhautuneisuus.
Yksinäisyys.
Huonommuus.
Syyllisyys.
Yhteisöllisyys.
...
Niin, eihän siitäkään mitään tule. Lista sen kuin jatkuu vaan.
Toisinaan yritän katsoa itseäni peilistä ja nähdä suruni siellä jossain. Peiliin katsominen on muutenkin minulle vaikeaa, saati sitten itsensä tuijottaminen. Kokeilin kuitenkin. Takaisin peilistä minua tuijotti ihan tavallinen ihminen. Aivan tavalliset kaksi silmää, jotka sijoittuvat aivan tavallisesti noin pään keskiosaan. Aivan tavallinen juurikasvu ja aivan tavallinen nenä. Ei suru näkynyt missään, ei niin suuresti kuin olisin halunnut sen näkyvän. En nähnyt surua peilistä.
Yritän miettiä surun määrää. Onko se vähempi nyt, kuin vuosi sitten? Onko sitä nyt enemmän, kuin esimerkiksi silloin, kun isoisäni kuoli? Mitä oli elää silloin, kun minulla ei oikeastaan vielä ollut surua sisälläni? En todella tiedä. En muista, enkä tiedä. En tiedä, miten tätä mitataan.
Surusta on tullut selkärankani. Se on mennyt jokaiseen aistiini. Se on persoonani päälle rakennettu lisäosa. Surusta on tullut yhdistävä tekijä, monien ystävyyssuhteitteni peruskivi. Se on kasvojeni jokaisessa uurteessa ja ei kuitenkaan missään. Osa minua, mutta ei ainoa.
Suru on.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sanat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sanat. Näytä kaikki tekstit
maanantai 10. helmikuuta 2014
perjantai 27. joulukuuta 2013
Yhteys sadan vuoden taa
Olen aina rakastanut lukemista. Saatan uppoutua kirjaan niin, etten näe tai kuule ympärilläni tapahtuvia asioita. Aina silloin tällöin käsiini ajautuu kirja, jonka kirjoittajan kanssa tunnen suurta yhteyttä. Tällainen oli Juhani Siljo, suomalainen runoilija, joka eli vuosina 1888-1918. Luin hänen runojaan syksyllä tuttavien kirjahyllystä, kun olin hoitamassa heidän koiraansa, ja nyt sain hänen runonsa ja aforisminsa kovissa kansissa joululahjaksi. Tässä otteita teillekin, joulun välipäiviin hieman mietittävää:
"Äiti neuvoo minua viisaasti luopumaan runoilu-haaveistani - runoilemisesta ei saa leipää. Minä kysyn: mitä auttaa ihmistä, jos hän saavuttaa varman toimeentulon ja murheettoman rauhan, mutta saa sielulleen vahingon? Jos minulla jotain 'varsinaista alaa' on, josta Te puhutte, niin se on juuri runouden ala; se on minulle vakavampi asia kuin mikään muu maailmassa, sillä se on elämän asia. Sen, minkä minä kulutan muihin töihin, sen minä kulutan hukkaan."
- Juhani Siljo äidilleen kirjoittamassaan kirjeessä
Jos kukkaan puhkeaa
uus elo, kauneus,
min heikko aavistus
jo syömess' orastaa,
niin turhat ollehet
ei uhrit vaikeat,
ne, joita vaativat
taa jääneet taipalet;
täys onnen mitta ois,
ois elo juhlaa vaan,
mi tuloon kuolonkaan
viel' loppua ei vois
Siljon tekstit ottivat aikansa, ennen kuin avautuivat. Nyt voisin ahmia näitä runoja uudestaan ja uudestaan, aina uusia puolia ja tulkintoja löytäen. Minä näen sieluni silmin, miten hän on osannut leikkiä päässään pyörivillä sanoilla, asettaa ne juuri oikeaan järjestykseen. Juuri sellaiseen järjestykseen, jossa ne aukeavat minulle ja monille muille sata vuotta myöhemmin.
Se tappio vielä ei murra:
meni liian heikot haavehes.
Sitä ei ole oikeus surra,
sen kautta sa saavutit vapautes.
Sen kautta sa löysit vasta
oman sielusi, voimasi tunnet nyt.
Taas taivalta alkamasta
sua estä ei tappiot kestetyt.
Minusta tuntuu, että minulla ja Siljolla olisi ollut paljon puhuttavaa. Hän ikävä kyllä kuoli Suomen sisällissodassa 1918. Tuskin olisi muutenkaan elänyt aivan tähän päivään saakka.
"Olen elänyt kuoleman uhalla. Voin kuolla elämän uhalla."
- Juhani Siljo
"Äiti neuvoo minua viisaasti luopumaan runoilu-haaveistani - runoilemisesta ei saa leipää. Minä kysyn: mitä auttaa ihmistä, jos hän saavuttaa varman toimeentulon ja murheettoman rauhan, mutta saa sielulleen vahingon? Jos minulla jotain 'varsinaista alaa' on, josta Te puhutte, niin se on juuri runouden ala; se on minulle vakavampi asia kuin mikään muu maailmassa, sillä se on elämän asia. Sen, minkä minä kulutan muihin töihin, sen minä kulutan hukkaan."
- Juhani Siljo äidilleen kirjoittamassaan kirjeessä
Jos kukkaan puhkeaa
uus elo, kauneus,
min heikko aavistus
jo syömess' orastaa,
niin turhat ollehet
ei uhrit vaikeat,
ne, joita vaativat
taa jääneet taipalet;
täys onnen mitta ois,
ois elo juhlaa vaan,
mi tuloon kuolonkaan
viel' loppua ei vois
Siljon tekstit ottivat aikansa, ennen kuin avautuivat. Nyt voisin ahmia näitä runoja uudestaan ja uudestaan, aina uusia puolia ja tulkintoja löytäen. Minä näen sieluni silmin, miten hän on osannut leikkiä päässään pyörivillä sanoilla, asettaa ne juuri oikeaan järjestykseen. Juuri sellaiseen järjestykseen, jossa ne aukeavat minulle ja monille muille sata vuotta myöhemmin.
Se tappio vielä ei murra:
meni liian heikot haavehes.
Sitä ei ole oikeus surra,
sen kautta sa saavutit vapautes.
Sen kautta sa löysit vasta
oman sielusi, voimasi tunnet nyt.
Taas taivalta alkamasta
sua estä ei tappiot kestetyt.
Minusta tuntuu, että minulla ja Siljolla olisi ollut paljon puhuttavaa. Hän ikävä kyllä kuoli Suomen sisällissodassa 1918. Tuskin olisi muutenkaan elänyt aivan tähän päivään saakka.
"Olen elänyt kuoleman uhalla. Voin kuolla elämän uhalla."
- Juhani Siljo
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Usko
Tapasin tänään junassa kaksi amerikkalaista tyttö'. He olivat minun ikäisiäni ja mormonikirkon jäseniä. Keskustelu alkoi, kun he kysyivät minulta käännöstä johonkin sanaan. Kumpikin yritti opetella suomea, ja toinen kirjoitti kääntämiäni sanoja otsa rypyssä pieneen muistikirjaan. Lopulta keskustelu eteni, ja kun tuli puhe heidän uskostaan, toinen kysyi minulta kysymyksen, jota kammoan:
Mihin sinä uskot?
Vastasin, kuten aina ennenkin tähän kysymykseen, etten usko mihinkään, että minulla ei ole jumalaa tai uskontoa. Tyttöjen hymyt hyytyivät hieman, joten kiirehdin selittämään, ettei minulla kuitenkaan ole mitään muiden uskontoja vastaan: minusta jokaisen tulisi saada uskoa juuri niin kuin itsestä tuntuu.
Mutta meistä Jumala on... lohtu. Koti.
Minä olen kadehtinut ihmisten uskoa aina. Minulle oli jo hyvin aikaisin selvää, ettei minun maailmassani ole jumalaa. Eikä minun maailmassani ole henkimaailmaa. Viimeisen vuoden aikana on tullut aina vain selvemmäksi, että toisten maailmassa on, enkä minä voi tietää, ovatko he väärässä. Se ei kuitenkaan ole minun maailmani, eikä minun lohtuni löydy sieltä. Minun on löydettävä se tästä omasta maailmastani, omasta maailmankatsomuksestani.
Minun maailmassani on asioita, jotka tiedän, ja asioita, joita en tiedä. Jälkimmäiset ovat niitä, joita tiede ei ole minulle, tai mahdollisesti kenellekään vielä selittänyt. Ei ehkä koskaan tule selittämäänkään. Tietäminen on minulle omalla tavallaan uskomista: saan erilaisia todisteita erilaisista lähteistä, joita mielessäni punnitsen. Lopulta kaiken keräämäni tiedon ja todisteiden perusteella valitsen ne "totuudet", joihin minä uskon, ja joille maailmani perustuu. Varma en voi olla mistään. Minun maailmani on koottu salapoliisityöllä ja uteliaisuudella, ja siinä on niin hyvät kuin huonot puolensa.
Minä en löydä lohtuani siitä ajatuksesta, että tapaan parhaan ystäväni vielä joskus. Minä löydän lohtua siitä, että hän on nyt kaikki, mikä minua ympäröi. Hänen ruumiinsa hajoaa pienemmiksi ja pienemmiksi osasiksi, ja jokin päivä yksi pieni hiukkanen hänestä päätyy kenties maailmankaikkeuden laidalle, kuuhun tai kaukaiselle rannalle toiselle planeetalle. Tai on ehkä osa syksyn kauniita, värikkäitä lehtiä tai kynttilän palavaa steariinia.
Minua lohduttaa ajatus siitä, että niin minullekin vielä käy. Minä en ole sen tärkeämpi tai vähemmän tärkeä, kuin kukaan muukaan tässä maailmassa. Minun kohtaloni on sama, kuin kenen tahansa muun. Maasta maahan on mielestäni jopa alentava sanonta. Minun maailmassani tähtipölystä tähtipölyksi olisi paljon kuvaavampi.
Mihin sinä uskot?
Vastasin, kuten aina ennenkin tähän kysymykseen, etten usko mihinkään, että minulla ei ole jumalaa tai uskontoa. Tyttöjen hymyt hyytyivät hieman, joten kiirehdin selittämään, ettei minulla kuitenkaan ole mitään muiden uskontoja vastaan: minusta jokaisen tulisi saada uskoa juuri niin kuin itsestä tuntuu.
Mutta meistä Jumala on... lohtu. Koti.
Minä olen kadehtinut ihmisten uskoa aina. Minulle oli jo hyvin aikaisin selvää, ettei minun maailmassani ole jumalaa. Eikä minun maailmassani ole henkimaailmaa. Viimeisen vuoden aikana on tullut aina vain selvemmäksi, että toisten maailmassa on, enkä minä voi tietää, ovatko he väärässä. Se ei kuitenkaan ole minun maailmani, eikä minun lohtuni löydy sieltä. Minun on löydettävä se tästä omasta maailmastani, omasta maailmankatsomuksestani.
Minun maailmassani on asioita, jotka tiedän, ja asioita, joita en tiedä. Jälkimmäiset ovat niitä, joita tiede ei ole minulle, tai mahdollisesti kenellekään vielä selittänyt. Ei ehkä koskaan tule selittämäänkään. Tietäminen on minulle omalla tavallaan uskomista: saan erilaisia todisteita erilaisista lähteistä, joita mielessäni punnitsen. Lopulta kaiken keräämäni tiedon ja todisteiden perusteella valitsen ne "totuudet", joihin minä uskon, ja joille maailmani perustuu. Varma en voi olla mistään. Minun maailmani on koottu salapoliisityöllä ja uteliaisuudella, ja siinä on niin hyvät kuin huonot puolensa.
Minä en löydä lohtuani siitä ajatuksesta, että tapaan parhaan ystäväni vielä joskus. Minä löydän lohtua siitä, että hän on nyt kaikki, mikä minua ympäröi. Hänen ruumiinsa hajoaa pienemmiksi ja pienemmiksi osasiksi, ja jokin päivä yksi pieni hiukkanen hänestä päätyy kenties maailmankaikkeuden laidalle, kuuhun tai kaukaiselle rannalle toiselle planeetalle. Tai on ehkä osa syksyn kauniita, värikkäitä lehtiä tai kynttilän palavaa steariinia.
Minua lohduttaa ajatus siitä, että niin minullekin vielä käy. Minä en ole sen tärkeämpi tai vähemmän tärkeä, kuin kukaan muukaan tässä maailmassa. Minun kohtaloni on sama, kuin kenen tahansa muun. Maasta maahan on mielestäni jopa alentava sanonta. Minun maailmassani tähtipölystä tähtipölyksi olisi paljon kuvaavampi.
torstai 24. lokakuuta 2013
Parantava tilanne
Kuulin omasta suustani tänään mielenkiintoisen sanan. Parantava tilanne. Yritin sinä hetkenä kuvata, mitä onnistunut terapia on: että joku kuuntelee sinua ja hyväksyy kaiken sanomasi, koko olemuksesi, täysin. Ei keskity "vikohin" ja traumoihin, vaan aivan aluksi antaa ymmärtää, että ne ovat hyväksyttävä osa minuuden historiaa. Sana jäi kuitenkin pyörimään mieleeni, ja liitin siihen muitakin mielikuvia.
Parantavia tilanteita ovat hetket, kun ei tarvitse tehdä mitään. Voi vain maata sohvalla ja kuunnella ihanaa kappaletta aivan niin kauan, kun jaksaa. Olla rauhassa, antaa elämänsä sykkeen tasaantua vailla kiirettä ja paineita.
Parantavia tilanteita ovat hetket ystävien kanssa. Sellaiset hetket, kun toisen seuran voi tuntea hyvänä olona, eikä paineena siitä, että pitäisi sanoa jotain. Oikein hyvien, läheisten ystävien kanssa voi vain olla ja nauttia seurasta, miettimättä tekemisiään ja sanomisiaan.
Flow-tila voi olla parantava. Kun uppoutuu johonkin, mistä pitää, niin paljon, että muu maailma katoaa. Kun aikakin muuttuu merkityksettömäksi yksityiskohdaksi, ja ainoa tarkka piste maailmassa on sen hetken tekeminen. Flow-tila eli virtauskokemus on muutenkin terveellinen tila: sen saavuttaa innostavan tekemisen, haasteiden, motivaation ja usein myös vuorovaikutuksen risteyksessä. Aivot toisaalta lepäävät tarkkaavaisuuden keskittyessä, toisaalta saavuttavat täyden työtehon, josta ihminen voi myös nauttia.
Parantava tilanne on kirjoittaa katkeamattomana virtana ajatuksiaan paperille. Ajatus ajatuksen perään, antaa ajatusten soljua sormiin ja sormista paperille tai näytölle. Silloin voi tehdä päässään vallitsemasta sekamelskasta jotain ymmärrettävää, luettavaa ja jaettavaa. Ilman puheen töksähtelyä ja häiriöitä.
Ehkä minä tarvitsisin enemmän parantavia tilanteita elämääni.
Parantavia tilanteita ovat hetket, kun ei tarvitse tehdä mitään. Voi vain maata sohvalla ja kuunnella ihanaa kappaletta aivan niin kauan, kun jaksaa. Olla rauhassa, antaa elämänsä sykkeen tasaantua vailla kiirettä ja paineita.
Parantavia tilanteita ovat hetket ystävien kanssa. Sellaiset hetket, kun toisen seuran voi tuntea hyvänä olona, eikä paineena siitä, että pitäisi sanoa jotain. Oikein hyvien, läheisten ystävien kanssa voi vain olla ja nauttia seurasta, miettimättä tekemisiään ja sanomisiaan.
Flow-tila voi olla parantava. Kun uppoutuu johonkin, mistä pitää, niin paljon, että muu maailma katoaa. Kun aikakin muuttuu merkityksettömäksi yksityiskohdaksi, ja ainoa tarkka piste maailmassa on sen hetken tekeminen. Flow-tila eli virtauskokemus on muutenkin terveellinen tila: sen saavuttaa innostavan tekemisen, haasteiden, motivaation ja usein myös vuorovaikutuksen risteyksessä. Aivot toisaalta lepäävät tarkkaavaisuuden keskittyessä, toisaalta saavuttavat täyden työtehon, josta ihminen voi myös nauttia.
Parantava tilanne on kirjoittaa katkeamattomana virtana ajatuksiaan paperille. Ajatus ajatuksen perään, antaa ajatusten soljua sormiin ja sormista paperille tai näytölle. Silloin voi tehdä päässään vallitsemasta sekamelskasta jotain ymmärrettävää, luettavaa ja jaettavaa. Ilman puheen töksähtelyä ja häiriöitä.
Ehkä minä tarvitsisin enemmän parantavia tilanteita elämääni.
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
Elokuvia matkan varrelta
Olen kertonut musiikista ja kirjoista, nyt on tullut elokuvien aika. Olen saattanut kertoa osasta jo aiemmin, mutta tässä nyt yhteinen koonti. Monia varmasti joukosta unohtuu tälläkin kertaa, mutta yritin sisällyttää listaan vähän sitä sun tätä, juuttumatta vain yhteen genreen tai aiheeseen.
Mitä elokuvat ovat minulle? Keino käsitellä tunteita vieraan tarinan kautta. Nähdä oikeita tunteita. Sillä sitä on näyttely, ainakin minulle, oikeiden ja aitojen tunteiden kanavoimista oikeisiin rooleihin, oikeisiin kohtiin. Hieno roolityö saa liikuttumaan, imeytymään mukaan elokuvaan. Kun kirjaa lukiessa voit uppoutua sanoihin ja ajatuksiin, joita se välittää, elokuvat ovat usein vähemmän tarkkoja, mutta kokonaisvaltaisempia. Asiaan.
Peter Pan (2003) on koskettanut minua kirjana, ja tämä elokuvaversio vangitsi siitä kaiken olennaisen. Kyllä, paljon on jätetty pois, mutta alkuperäinen tunnelma on säilytetty, juuri niin absurdina, lapsenomaisena, arvoituksellisena ja viattomana kuin kuuluukin.
Moonrise Kingdom (2012) sisältää sen saman naiiviuden lapsenomaisen hehkun, kuin Peter Pan. Lasten näkökulmasta elokuvassa tapahtuu ihana rakkaustarina. Aikuisten näkökulmasta kaksi lasta karkaavat metsään ja ovat hengenvaarassa.
Sauna (2008) ei jätä katsojalle hyvää mieltä, mutta monta kysymystä. Suomalainen kauhuelokuva karuissa maisemissa, johon on upotettu monta uskomatonta repliikkiä ja kohtausta. Ei kevyttä katsottavaa, ei heikkohermoisille. Silti pakko katsoa ensimmäisen kerran jälkeen uudestaan.
Mitä elokuvat ovat minulle? Keino käsitellä tunteita vieraan tarinan kautta. Nähdä oikeita tunteita. Sillä sitä on näyttely, ainakin minulle, oikeiden ja aitojen tunteiden kanavoimista oikeisiin rooleihin, oikeisiin kohtiin. Hieno roolityö saa liikuttumaan, imeytymään mukaan elokuvaan. Kun kirjaa lukiessa voit uppoutua sanoihin ja ajatuksiin, joita se välittää, elokuvat ovat usein vähemmän tarkkoja, mutta kokonaisvaltaisempia. Asiaan.
Peter Pan (2003) on koskettanut minua kirjana, ja tämä elokuvaversio vangitsi siitä kaiken olennaisen. Kyllä, paljon on jätetty pois, mutta alkuperäinen tunnelma on säilytetty, juuri niin absurdina, lapsenomaisena, arvoituksellisena ja viattomana kuin kuuluukin.
Moonrise Kingdom (2012) sisältää sen saman naiiviuden lapsenomaisen hehkun, kuin Peter Pan. Lasten näkökulmasta elokuvassa tapahtuu ihana rakkaustarina. Aikuisten näkökulmasta kaksi lasta karkaavat metsään ja ovat hengenvaarassa.
"I admit we knew we'd get in trouble. That part's true. We knew people would be worried, and we still ran away, anyway. But something also happened, which we didn't do on purpose. When we first met each other, something happened to us."
"That's very eloquent. I can't argue against anything you're saying. But then again, I don't have to, 'cause you're 12 years old. Look, let's face it, you're probably a much more intelligent person than I am. In fact, I guarantee it. But even smart kids stick they're finger in electrical sockets sometimes. It takes time to figure things out. It's been proven by history. All mankind makes mistakes. It's our job to try to protect you from making the dangerous ones, if we can."The Perks of Being a Wallflower (2012) on uusi lempielokuvani. Vaikeita aiheita käsitelty juuri kuten ne oikeassakin elämässä ilmenevät: kaikessa läsnä olevina, mutta nuoruuden huumassa toisinaan jopa unohtuvina taustatekijöinä. Elokuva, johon on saatu napattua uskomattomia tunteita ja hetkiä. Rakastuin loppumonologiin:
Girl, Interrupted (1999), elokuva täynnä nerokkaita huomioita mielen sairastumisesta. Näyttelijäsuorituksiltaan aivan uskomaton. Mitä on olla hullu? Keneen verrattuna juuri minä olen sekaisin? Mitkä ajatukset ovat hulluutta, mitkä mielipiteitä?"I know these will all be stories someday. And our pictures will become old photographs. We'll all become somebody's mom or dad.
But right now these moments are not stories. This is happening, I am here and I am looking at her. And she is so beautiful. I can see it. This one moment when you know you're not a sad story. You are alive, and you stand up and see the lights on the buildings and everything that makes you wonder. And you're listening to that song on that drive with the people you love most in this world.
And in this moment I swear, we are infinite."
"You've been in a hospital?"Requiem For a Dream (2000). Kaunistelematon kertomus ihmisistä, heikkouksista, maailman vääryyksistä ja unelmista. Itkin, paljon. Ymmärsin enemmän.
"Yes."
"Do you see purple people? My friend, he saw purple people. And so the state came and took him away. He didn't like that. Some time went by and, and he told 'em he didn't see purple people no more."
"He got better."
"Nah, he still sees 'em."
Sauna (2008) ei jätä katsojalle hyvää mieltä, mutta monta kysymystä. Suomalainen kauhuelokuva karuissa maisemissa, johon on upotettu monta uskomatonta repliikkiä ja kohtausta. Ei kevyttä katsottavaa, ei heikkohermoisille. Silti pakko katsoa ensimmäisen kerran jälkeen uudestaan.
"Siellä ne haavat paranee, missä on tulleetkin."The Breakfast Club (1985) on elokuva, joka minun olisi pitänyt katsoa kauan sitten. Viisi täysin tuntematonta nuorta istuu päivän jälki-istunnossa paljastaen itsestään enemmän, kuin kukaan olisi aamulla ajatellut. Hyvän mielen elokuva, johon on piilotettu monta hyvää, mullistavaa ajatusta.
"We're all pretty bizarre. Some of us are just better at hiding it, that's all"
torstai 4. heinäkuuta 2013
Elämisen arvoinen elämä
Käsite, jota olen kenties pyöritellyt kirjoituksissani jo aiemmin. Mitä on elämisen arvoinen elämä? Itse tietysti ajattelen käsitettä ystäväni itsemurhan kautta. Voisiko kenenkään elämä olla muuta, kuin elämisen arvoista, ja jos niin, kenellä on oikeus tehdä päätös sen loppumisesta? Näitä kysymyksiä pohditaan usein eutanasian yhteydessä, mutta itselleni itsemurha onkin aina näyttäytynyt eutanasiana, jonka ihminen itse toteuttaa. Enää en vain ole niin varma.
Nuorempana ajattelin, että itsemurha on oikein silloin, jos ihminen on menettänyt kaiken, eikä voi saada sitä takaisin. Terveytensä, rakkautensa, lapsensa, omaisuutensa, itsekunnioituksensa. Kun ihmisellä ei ole mitään, hänellä ei ole syytä elää. Nuorempana en vain nähnyt ihmiselämän itseisarvoa, sen ihmeellisyyttä ilman mitään, paljaana. Ilman mitään, keskellä ei mitään, ihmiselämä on edelleen arvokas ja kallis, vaalittava asia.
Sillä elämä on ihmeellinen asia. Lähes yliluonnollinen sattumien summa, joka on tuonut juuri minut, juuri sinut tähän, missä nyt olemme. Jokainen tapaaminen, jokainen sanottu sana, käyty keskustelu ja tehty teko on ainutkertainen, ajan ja paikan risteymässä tapahtunut asia. Hetki, jota emme saa takaisin kuin halpana kopiona muististamme, videolta ja valokuvista.
Siispä elämä on elämisen arvoista elämää. Jokainen hetki, hyvä ja huono, on lahja. Meidän tiimalasimme hiekka valuu jatkuvasti, hitaasti, mutta varmasti kohti pistettä, jossa se ehtyy. Tähän väliin mahtuu rajattomia määriä pieniä hiekan jyväsiä, jotka yksi kerrallaan, hetki kerrallaan, tippuvat säilöön muistiimme.
Vaalikaa jokaista hetkeä, sillä jokainen hetki on kallisarvoinen. Jokainen elämä, kuinka kurjan oloinen tahansa, voi päätyä minne tahansa. Jokaisessa hetkessä ja päivässä piilee mahdollisuus.
Paras ystäväni kirjoitti ystäväkirjaani yläasteella motokseen lauseen "Parhaat ajat ovat edessäpäin." Ja niin minä haluan ajatella, joka ikinen päivä.
Nuorempana ajattelin, että itsemurha on oikein silloin, jos ihminen on menettänyt kaiken, eikä voi saada sitä takaisin. Terveytensä, rakkautensa, lapsensa, omaisuutensa, itsekunnioituksensa. Kun ihmisellä ei ole mitään, hänellä ei ole syytä elää. Nuorempana en vain nähnyt ihmiselämän itseisarvoa, sen ihmeellisyyttä ilman mitään, paljaana. Ilman mitään, keskellä ei mitään, ihmiselämä on edelleen arvokas ja kallis, vaalittava asia.
Sillä elämä on ihmeellinen asia. Lähes yliluonnollinen sattumien summa, joka on tuonut juuri minut, juuri sinut tähän, missä nyt olemme. Jokainen tapaaminen, jokainen sanottu sana, käyty keskustelu ja tehty teko on ainutkertainen, ajan ja paikan risteymässä tapahtunut asia. Hetki, jota emme saa takaisin kuin halpana kopiona muististamme, videolta ja valokuvista.
Siispä elämä on elämisen arvoista elämää. Jokainen hetki, hyvä ja huono, on lahja. Meidän tiimalasimme hiekka valuu jatkuvasti, hitaasti, mutta varmasti kohti pistettä, jossa se ehtyy. Tähän väliin mahtuu rajattomia määriä pieniä hiekan jyväsiä, jotka yksi kerrallaan, hetki kerrallaan, tippuvat säilöön muistiimme.
Vaalikaa jokaista hetkeä, sillä jokainen hetki on kallisarvoinen. Jokainen elämä, kuinka kurjan oloinen tahansa, voi päätyä minne tahansa. Jokaisessa hetkessä ja päivässä piilee mahdollisuus.
Paras ystäväni kirjoitti ystäväkirjaani yläasteella motokseen lauseen "Parhaat ajat ovat edessäpäin." Ja niin minä haluan ajatella, joka ikinen päivä.
tiistai 18. kesäkuuta 2013
Anna anteeksi
Anna
anteeksi, etten sua
osannut suojella
annathan anteeksi sen
etten voinut sua tukea
Minä parhaani yritin
ja silti sut menetin
ei oo reilua tää
meistä kenellekään
Kai siellä jossain voit
mulle anteeksi antaa?
Vaikken itse itselleni
koskaan
Kai sinä siellä jossain
minua ajattelet?
Koska minä en sinua
mielestä saa
Joskus mietin että olit
liian hyvä lähtemään
ois mun pitänyt
enemmän yrittää
Vaan en mieltäsi voinut
ilman apuasi lukea
ei toista voi kukaan
oikeasti pelastaa
Kai siellä jossain voit
mulle anteeksi antaa?
Vaikken itse itselleni
koskaan
Kai sinä siellä jossain
minua ajattelet?
Koska minä en sinua
mielestä saa
sunnuntai 2. kesäkuuta 2013
Itsemurhia, numeroita ja ihmisiä
"Suomessa tehdään itsemurhia lähes kaksi kertaa enemmän kuin muissa
Pohjoismaissa. Suomessa oli 1980- ja 90-lukujen vaihteessa maailman
ensimmäinen itsemurhien kansallinen ehkäisyhanke, mutta sen hyvät
käytännöt ovat jääneet unohduksiin, arvioi mielenterveyspoliittinen
neuvottelukunta.
Mielenterveysjärjestöjen koolle kutsuma parlamentaarinen neuvottelukunta vaatii nyt uutta ohjelmaa, jotta Suomen itsemurhaluvut saataisiin pudotettua pohjoismaiselle tasolle vuoteen 2018 mennessä.
Neuvottelukunnan mielestä itsemurhien ehkäisyohjelmassa pitäisi muun muassa selvittää, miten koko maahan saataisiin tasapuolisesti tarjolle matalan kynnyksen kriisiapua.
Viranomaisten osaaminen mielenterveysasioissa vaatii neuvottelukunnan mukaan kohentamista, ja myös syrjäytymisen ehkäiseminen on tärkeä osa itsemurhien ehkäisemistä."
www.itsemurha.fi/t/tilastot/
"Vuonna 2011 itsemurhan teki 912 henkilöä. Itsemurhan tehneistä yli kolme neljästä eli 710 oli miehiä. Itsemurhien määrä on ollut tätä pienempi viimeksi 1960-luvulla. Itsemurhien määrä oli suurimmillaan vuonna 1990, jolloin Suomessa tehtiin yhteensä 1 520 itsemurhaa. Varsinkin työikäisten itsemurhat ovat vähentyneet."
http://www.findikaattori.fi/fi/10
Olen ajatellut itsemurhan käsitettä ja mielenterveyttä suhteessa yhteiskuntaamme niin paljon, että alan tuntea kulkevani ympyrää. Itsemurhaan kuolleiden määrä on maassamme vain niin valtava. Jos luvut tuntuvat hankalilta käsittää, niin vertailun vuoksi, tieliikenneonnettumuuksissa kuoli vuonna 2011 292 ihmistä (lähde). Kuinka monta kampanjaa on minun elinaikanani käyty liikenneturvallisuuden parantamiseksi? Kuinka monta itsemurhia vastaan, mielenterveyden puolesta?
En väheksy mitenkään muita yhteiskunnallisia ongelmiamme, mutta kansamme mielenterveyden parantamiseksi vain tehdään liian vähän suhteessa ongelmien suuruusluokkaan. En voisi keksiä subjektiivisempaa mielipidettä tästä asiasta, kuin omani, mutta uskallan avata suuni, sillä tiedän olevani yksi lähes tuhannesta parhaasta ystävästä, jotka jäivät suremaan vuonna 2012. Minä olen yksi noin 10 000:sta läheisestä ihmisestä. Minä olen yksi 100 000:sta tuttavasta.
Niin paljon lukuja ja tilastoja, niiden keskellä meidän rakkaamme, meidän läheisemme. Minun paras ystäväni. Miten heitä olisi voinut auttaa? Mitä voimme tehdä nyt? Voinko minä pelastaa jonkun? Voisitko sinä? Voisimmeko me?
Yksikin itsemurha on liikaa. 912 on aivan liikaa. Vuoden 2012 itsemurhatilastot julkistetaan joulukuussa 2013.
Mielenterveysjärjestöjen koolle kutsuma parlamentaarinen neuvottelukunta vaatii nyt uutta ohjelmaa, jotta Suomen itsemurhaluvut saataisiin pudotettua pohjoismaiselle tasolle vuoteen 2018 mennessä.
Neuvottelukunnan mielestä itsemurhien ehkäisyohjelmassa pitäisi muun muassa selvittää, miten koko maahan saataisiin tasapuolisesti tarjolle matalan kynnyksen kriisiapua.
Viranomaisten osaaminen mielenterveysasioissa vaatii neuvottelukunnan mukaan kohentamista, ja myös syrjäytymisen ehkäiseminen on tärkeä osa itsemurhien ehkäisemistä."
www.itsemurha.fi/t/tilastot/
"Vuonna 2011 itsemurhan teki 912 henkilöä. Itsemurhan tehneistä yli kolme neljästä eli 710 oli miehiä. Itsemurhien määrä on ollut tätä pienempi viimeksi 1960-luvulla. Itsemurhien määrä oli suurimmillaan vuonna 1990, jolloin Suomessa tehtiin yhteensä 1 520 itsemurhaa. Varsinkin työikäisten itsemurhat ovat vähentyneet."
http://www.findikaattori.fi/fi/10
Olen ajatellut itsemurhan käsitettä ja mielenterveyttä suhteessa yhteiskuntaamme niin paljon, että alan tuntea kulkevani ympyrää. Itsemurhaan kuolleiden määrä on maassamme vain niin valtava. Jos luvut tuntuvat hankalilta käsittää, niin vertailun vuoksi, tieliikenneonnettumuuksissa kuoli vuonna 2011 292 ihmistä (lähde). Kuinka monta kampanjaa on minun elinaikanani käyty liikenneturvallisuuden parantamiseksi? Kuinka monta itsemurhia vastaan, mielenterveyden puolesta?
En väheksy mitenkään muita yhteiskunnallisia ongelmiamme, mutta kansamme mielenterveyden parantamiseksi vain tehdään liian vähän suhteessa ongelmien suuruusluokkaan. En voisi keksiä subjektiivisempaa mielipidettä tästä asiasta, kuin omani, mutta uskallan avata suuni, sillä tiedän olevani yksi lähes tuhannesta parhaasta ystävästä, jotka jäivät suremaan vuonna 2012. Minä olen yksi noin 10 000:sta läheisestä ihmisestä. Minä olen yksi 100 000:sta tuttavasta.
Niin paljon lukuja ja tilastoja, niiden keskellä meidän rakkaamme, meidän läheisemme. Minun paras ystäväni. Miten heitä olisi voinut auttaa? Mitä voimme tehdä nyt? Voinko minä pelastaa jonkun? Voisitko sinä? Voisimmeko me?
Yksikin itsemurha on liikaa. 912 on aivan liikaa. Vuoden 2012 itsemurhatilastot julkistetaan joulukuussa 2013.
torstai 11. huhtikuuta 2013
Itsemurhasta puhuminen lasten kielellä
Puhun tässä blogissa harvoin opiskeluistani, vaikka opiskeluryhmäni ja tuleva ammattini ovat minulle valtava lohko elämääni. Ryhmäni on ollut upeasti tukena, ja antanut minulle vapauden tehdä sen, mitä jaksan. Vähänkin toisenlainen koulutus tai toisenlainen ryhmä olisi voinut tällaisessa tilanteessa painaa eteenpäin ja jättää minut jälkeen.
Välillä koulutuksessamme tulee vastaan asioita, jotka liippaavat hyvin läheltä omia kokemuksia. Tänään puhuimme kriiseistä, niihin valmistautumisesta koulumaailmassa, opettajan vastuusta ja kriisien käsittelemisestä lasten kanssa. Puhuimme opetushallituksen nettisivujen ohjeista, joissa kerrotaan, kuinka puhua mielenterveysongelmista ja niiden seurauksena tapahtuneesta vanhemman tai muun läheisen itsemurhasta. Vastaan tuli termi ajatussairaus.
"Lyijykynällä voi piirtää paperille terveitä ajatuksia (terveitä, pitkiä, vihreitä, ylöspäin meneviä linjoja, joskus kukkia). Nämä terveet, kukoistavat ajatukset ovat pään sisällä, aivoissa. Aivot tarvitsevat valoa ja lämpöä, jotta ajatukset pysyisivät terveinä. Kun saa ajatussairauden nimeltä masennus niin tulee pimeää siellä missä ajatukset heräävät ja kasvavat. Sitten ajatukset alkavat kuihtua. Mutta siellä on osa ajatuksia, jotka eivät ole kokonaan kuihtuneet, ja ne ajattelevat: 'Minun täytyy saada apua, minun pitää puhua jonkun kanssa, joka voi auttaa minua ajatussairauden kanssa, minun täytyy saada lääkettä.' Mutta jos ihminen ei silloin saa apua, niin tulee oikein pimeää ja kylmää ajatuksissa, ja lopulta kuihtuvat myös ne viimeiset ajatukset pyytää apua." - Opetushallitus, Magne Raundalen & Jon-Håkon Schultz: Krispedagogik – hjälp till barn och unga i kris. Studentlitteratur 2007 pohjalta
Joskus koulutuksessani on parasta se, että kaikki tehdään lasten tasolla. Asiat on sanoitettava siten, että lapsikin ne ymmärtää. Tällaista opetuskieltä miettiessään ymmärtää usein itsekin kuin vahingossa suuria asioita. Masennus ei synny yhdessä yössä. Se, että olen surullinen ja että osa ajatuksistani on kiertynyt parhaan ystäväni kuoleman ja oman riittämättömyyteni ympärille mustaksi ketjuksi, ei tee minusta mitenkään toivotonta tapausta.
"Matka kuolemaan: Sitten on enää yksi ajatus jäljellä ja sekin on sairas. Se on musta ja sanoo: 'Minun täytyy mennä kuolemaan. Se on ainoa paikka minulle.' Jotta voisi kuolla, niin täytyy lopettaa hengittämästä. Ja jotta vois lopettaa hengittämästä niin täytyy laittaa köysi kaulan ympärille ja sitä kutsutaan hirttäytymiseksi. Tai, jotta voisi lopettaa hengittämisen, voi myös täyttää keuhkot vedellä. Sitä kutsutaan hukuttautumiseksi. Tai sitten täytyy poistaa kaikki veri. Sen voi tehdä katkaisemalla isoja verisuonia tai pistämällä veitsen sydämeen. Kuollakseen pitää pysäyttää sydän ja sen voi tehdä voimakkailla lääkkeillä. Tai sitten täytyy poistaa kaikki ajatukset. Sen voi tehdä ampumalla päähän." - Opetushallitus, Magne Raundalen & Jon-Håkon Schultz: Krispedagogik – hjälp till barn och unga i kris. Studentlitteratur 2007 pohjalta
Niin rankkaa tekstiä, mutta kuitenkin todellista, rehellistä ja järkeen käyvää. Näinhän asia on. Näinhän se menee. Enää yksi ajatus, ja sekin on sairas. Ja silloin ihminen haluaa kuolla.
"Ovatko kaikki ajatukset sairaita? Osa lapsista tunnistaa heti ajatussairauden merkit. Osa voi sanoa: 'En huomannut mitään. Hän oli aivan tavallinen. Viimeisenä iltana hän halasi minua oikein pitkään.' Silloin voi kertoa päiväajatuksista, niistä, mitä meillä on kun peseydymme, puemme, syömme ja puhumme muiden kanssa, ne ovat ihan terveitä. Ne ajatukset, jotka olivat sairastuneet, olivat syvemmällä. Ajatukset itsestä." - Opetushallitus, Magne Raundalen & Jon-Håkon Schultz: Krispedagogik – hjälp till barn och unga i kris. Studentlitteratur 2007 pohjalta
Välillä koulutuksessamme tulee vastaan asioita, jotka liippaavat hyvin läheltä omia kokemuksia. Tänään puhuimme kriiseistä, niihin valmistautumisesta koulumaailmassa, opettajan vastuusta ja kriisien käsittelemisestä lasten kanssa. Puhuimme opetushallituksen nettisivujen ohjeista, joissa kerrotaan, kuinka puhua mielenterveysongelmista ja niiden seurauksena tapahtuneesta vanhemman tai muun läheisen itsemurhasta. Vastaan tuli termi ajatussairaus.
"Lyijykynällä voi piirtää paperille terveitä ajatuksia (terveitä, pitkiä, vihreitä, ylöspäin meneviä linjoja, joskus kukkia). Nämä terveet, kukoistavat ajatukset ovat pään sisällä, aivoissa. Aivot tarvitsevat valoa ja lämpöä, jotta ajatukset pysyisivät terveinä. Kun saa ajatussairauden nimeltä masennus niin tulee pimeää siellä missä ajatukset heräävät ja kasvavat. Sitten ajatukset alkavat kuihtua. Mutta siellä on osa ajatuksia, jotka eivät ole kokonaan kuihtuneet, ja ne ajattelevat: 'Minun täytyy saada apua, minun pitää puhua jonkun kanssa, joka voi auttaa minua ajatussairauden kanssa, minun täytyy saada lääkettä.' Mutta jos ihminen ei silloin saa apua, niin tulee oikein pimeää ja kylmää ajatuksissa, ja lopulta kuihtuvat myös ne viimeiset ajatukset pyytää apua." - Opetushallitus, Magne Raundalen & Jon-Håkon Schultz: Krispedagogik – hjälp till barn och unga i kris. Studentlitteratur 2007 pohjalta
Joskus koulutuksessani on parasta se, että kaikki tehdään lasten tasolla. Asiat on sanoitettava siten, että lapsikin ne ymmärtää. Tällaista opetuskieltä miettiessään ymmärtää usein itsekin kuin vahingossa suuria asioita. Masennus ei synny yhdessä yössä. Se, että olen surullinen ja että osa ajatuksistani on kiertynyt parhaan ystäväni kuoleman ja oman riittämättömyyteni ympärille mustaksi ketjuksi, ei tee minusta mitenkään toivotonta tapausta.
"Matka kuolemaan: Sitten on enää yksi ajatus jäljellä ja sekin on sairas. Se on musta ja sanoo: 'Minun täytyy mennä kuolemaan. Se on ainoa paikka minulle.' Jotta voisi kuolla, niin täytyy lopettaa hengittämästä. Ja jotta vois lopettaa hengittämästä niin täytyy laittaa köysi kaulan ympärille ja sitä kutsutaan hirttäytymiseksi. Tai, jotta voisi lopettaa hengittämisen, voi myös täyttää keuhkot vedellä. Sitä kutsutaan hukuttautumiseksi. Tai sitten täytyy poistaa kaikki veri. Sen voi tehdä katkaisemalla isoja verisuonia tai pistämällä veitsen sydämeen. Kuollakseen pitää pysäyttää sydän ja sen voi tehdä voimakkailla lääkkeillä. Tai sitten täytyy poistaa kaikki ajatukset. Sen voi tehdä ampumalla päähän." - Opetushallitus, Magne Raundalen & Jon-Håkon Schultz: Krispedagogik – hjälp till barn och unga i kris. Studentlitteratur 2007 pohjalta
Niin rankkaa tekstiä, mutta kuitenkin todellista, rehellistä ja järkeen käyvää. Näinhän asia on. Näinhän se menee. Enää yksi ajatus, ja sekin on sairas. Ja silloin ihminen haluaa kuolla.
"Ovatko kaikki ajatukset sairaita? Osa lapsista tunnistaa heti ajatussairauden merkit. Osa voi sanoa: 'En huomannut mitään. Hän oli aivan tavallinen. Viimeisenä iltana hän halasi minua oikein pitkään.' Silloin voi kertoa päiväajatuksista, niistä, mitä meillä on kun peseydymme, puemme, syömme ja puhumme muiden kanssa, ne ovat ihan terveitä. Ne ajatukset, jotka olivat sairastuneet, olivat syvemmällä. Ajatukset itsestä." - Opetushallitus, Magne Raundalen & Jon-Håkon Schultz: Krispedagogik – hjälp till barn och unga i kris. Studentlitteratur 2007 pohjalta
keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
Muutama sana rakkaudesta
En ole keskittynyt blogissani mitenkään erityisesti tuntemuksiin eroistani. Vuosi sitten lopetin vuosia kestäneen parisuhteen. Olimme kasvaneet yhdessä, mutta emme yhteen. Meistä oli tullut kaksi aikuista, jotka halusivat erilaisia asioita ja kulkivat aivan eri suuntiin.
Jättämisessä vaikeaa oli syyllisyys ja oman päätöksen tuoma epävarmuus. Minulla oli lähes viisi vuotta joku, jolle soittaa koska tahansa. Joku muukin, kuin paras ystäväni. Poikaystävä, joka palvoi maata, jolla astelin. Totesin kuitenkin, ettei hyvä suhde ole sellainen, jossa yksi on toiselle kaikki kaikessa, mutta toinen toiselle vain pieni osa elämää. Minä ymmärsin, ettei sellainen suhde voi toimia pitkään, ja päätin lopettaa sen mielummin ennemmin, kuin myöhemmin. Minä rakastin häntä, kyllä, mutta se ei aina riitä.
Melko pian eromme jälkeen tutustuin uuteen mieheen. Hän oli täydellinen. Ahkera, mukava, hellä, ymmärtävä, älykäs ja komea. Ajattelin aluksi, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia. Toisin kävi. Aloimme nopeasti seurustella ja viettää paljon aikaa yhdessä. Rakastuin aivan päätä pahkaa puolituntemattomaan.
Kun paras ystäväni kuoli, olimme uuden poikaystäväni kanssa jo eron partaalla. Ainakin minä tiesin sen. Hän seisoi vieressäni vielä kaksi kuukautta ystäväni kuoleman jälkeen, tuki, halasi ja lohdutti. En voisi olla kiitollisempi. Niinpä, kun hän lopulta totesi suhteemme olevan ohi, minä poistin hänet elämästäni. Päätin, etten enää koskaan aio häiritä häntä, en koskaan aio soittaa tai lähettää viestiä, en koskaan anele häntä takaisin. Vaikka miten rakastaisin, se ei aina riitä.
Kaksi täysin erilaista suhdetta. Kaksi täysin erilaista alkua, keskikohtaa ja loppua. Kaksi rakkautta. Mihin ne ovat tuoneet minut?
Ymmärrän nyt, etten voi rakastaa toisia ennen itseäni.
Minun täytyy tuntea itseni, jotta voin olla oma itseni toiselle.
Järjellä ja sydämellä tehdyt päätökset ovat rakkaudessa molemmat yhtä kipeitä, mutta niitä täytyy tehdä.
Eron jälkeen ihmiset eivät muutu. Entisestä, ihanasta poikaystävästä ei yhdessä yössä tule hirveää kusipäätä.
Jätetyksi tulemisen tunne on murskaava, mutta se ei tee minusta huonoa ihmistä.
Jättämisen jälkeinen tunne on murskaava, mutta se ei tee minusta pahaa ihmistä.
Jos tietää suhteen loppuvan lähitulevaisuudessa, voi aivan yhtä hyvin lähteä heti, paremmalla mielellä.
Ystävyys vaatii entisiltä suhteen osapuolilta rehellisyyttä ja asioiden selvittämistä. Mutta se on mahdollista.
Ei ole oikeaa tapaa löytää toista puoliskoaan, eikä oikeaa tapaa tai aikaa rakastua. Ei myöskään ole oikeaa aikaa, tapaa tai paikkaa erota. Kyse ei ole siitä, miten saa itsensä pysymään ehjänä, vaan siitä, miten saa itsensä korjattua.
Jättämisessä vaikeaa oli syyllisyys ja oman päätöksen tuoma epävarmuus. Minulla oli lähes viisi vuotta joku, jolle soittaa koska tahansa. Joku muukin, kuin paras ystäväni. Poikaystävä, joka palvoi maata, jolla astelin. Totesin kuitenkin, ettei hyvä suhde ole sellainen, jossa yksi on toiselle kaikki kaikessa, mutta toinen toiselle vain pieni osa elämää. Minä ymmärsin, ettei sellainen suhde voi toimia pitkään, ja päätin lopettaa sen mielummin ennemmin, kuin myöhemmin. Minä rakastin häntä, kyllä, mutta se ei aina riitä.
Melko pian eromme jälkeen tutustuin uuteen mieheen. Hän oli täydellinen. Ahkera, mukava, hellä, ymmärtävä, älykäs ja komea. Ajattelin aluksi, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia. Toisin kävi. Aloimme nopeasti seurustella ja viettää paljon aikaa yhdessä. Rakastuin aivan päätä pahkaa puolituntemattomaan.
Kun paras ystäväni kuoli, olimme uuden poikaystäväni kanssa jo eron partaalla. Ainakin minä tiesin sen. Hän seisoi vieressäni vielä kaksi kuukautta ystäväni kuoleman jälkeen, tuki, halasi ja lohdutti. En voisi olla kiitollisempi. Niinpä, kun hän lopulta totesi suhteemme olevan ohi, minä poistin hänet elämästäni. Päätin, etten enää koskaan aio häiritä häntä, en koskaan aio soittaa tai lähettää viestiä, en koskaan anele häntä takaisin. Vaikka miten rakastaisin, se ei aina riitä.
Kaksi täysin erilaista suhdetta. Kaksi täysin erilaista alkua, keskikohtaa ja loppua. Kaksi rakkautta. Mihin ne ovat tuoneet minut?
Ymmärrän nyt, etten voi rakastaa toisia ennen itseäni.
Minun täytyy tuntea itseni, jotta voin olla oma itseni toiselle.
Järjellä ja sydämellä tehdyt päätökset ovat rakkaudessa molemmat yhtä kipeitä, mutta niitä täytyy tehdä.
Eron jälkeen ihmiset eivät muutu. Entisestä, ihanasta poikaystävästä ei yhdessä yössä tule hirveää kusipäätä.
Jätetyksi tulemisen tunne on murskaava, mutta se ei tee minusta huonoa ihmistä.
Jättämisen jälkeinen tunne on murskaava, mutta se ei tee minusta pahaa ihmistä.
Jos tietää suhteen loppuvan lähitulevaisuudessa, voi aivan yhtä hyvin lähteä heti, paremmalla mielellä.
Ystävyys vaatii entisiltä suhteen osapuolilta rehellisyyttä ja asioiden selvittämistä. Mutta se on mahdollista.
Ei ole oikeaa tapaa löytää toista puoliskoaan, eikä oikeaa tapaa tai aikaa rakastua. Ei myöskään ole oikeaa aikaa, tapaa tai paikkaa erota. Kyse ei ole siitä, miten saa itsensä pysymään ehjänä, vaan siitä, miten saa itsensä korjattua.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Pelko
Pelko, kuten moni muukin asia ja tunne, on saanut elämässäni aivan uudenlaisen roolin. Ennen pelko oli pelkoa epäonnistumisesta, tulevaisuudesta ja omasta pärjäämisestä. Pelko oli päihitettävissä, koska se liittyi usein kaukaisiin asioihin tai asioihin, joihin pystyn vaikuttamaan. Kovin rationaalista ei pelko ole koskaan elämässäni ollut, mutta viimeaikoina entistä mielettömämpää.
Nykyään minä pelkään muiden puolesta. Minä pelkään, että saan taas soiton, että joku on kuollut. Jokainen puhelu tuntemattomasta numerosta edustaa uuden kriisin mahdollisuutta. Vuorokauden ajalla, minun tekemisilläni tai tekemättä olemisellani ei ole kuolemalle merkitystä. Se korjaa pois kenet tahtoo, koska tahtoo. Oman kuolemani pelko on sen sijaan kadonnut. En toivo kuolemaa, mutta en pelkää sen kohtaamista. Niin moni läheinen on jo mennyt, miten se voisi omalla kohdalla enää pelottaa?
Minä pelkään luottaa. Pelkään, että ihmiset joihin luotan, joille paljastan kaiken, katoavat. Pelkään, että teen jotain väärin, kerron liikaa, kerron liian vähän. Uusi parisuhde tuntuu kaukaiselta haaveelta, ei realistiselta toiveelta. Edellisessä parisuhteessani en osannut luottaa, mutta loppujen lopuksi osoittautui, että se oli vain parempi. Hän lähti pois joka tapauksessa, parempi ettei hän tiennyt kaikkea. Vai kaatuiko kaikki kuitenkin juuri siihen, etten uskaltanut luottaa? Pelkään, etten tulevaisuudessakaan uskalla.
Minä pelkään pahoja päiviä. Pelkään, että seuraava aamu on taas aamu, jolloin en jaksa nousta ylös. Pelkään etten suoriudu tehtävistäni ja ihmiset eivät ymmärrä, miksi. Pelkään kertoa heille, miksi en aina jaksa, koska pelkään säikäyttäväni heidät. Pelkään, että hyviä päiviä tulee liikaa, ja unohdan pahat päivät ja unohdan kaiken, mitä olen oppinut.
Sillä minä olen oppinut. Olen oppinut, että peloista voi päästä yli. Olen oppinut, että pelot voivat käydä toteen, ne pahimmatkin. Olen oppinut, että silti elämä voi olla elämisen arvoista.
Olen oppinut, että elämää on turha pelätä, sillä sitä ei voi ennustaa. Siksi pelot ovat niin irrallisia ja järjettömiä - niin on elämäkin.
Nykyään minä pelkään muiden puolesta. Minä pelkään, että saan taas soiton, että joku on kuollut. Jokainen puhelu tuntemattomasta numerosta edustaa uuden kriisin mahdollisuutta. Vuorokauden ajalla, minun tekemisilläni tai tekemättä olemisellani ei ole kuolemalle merkitystä. Se korjaa pois kenet tahtoo, koska tahtoo. Oman kuolemani pelko on sen sijaan kadonnut. En toivo kuolemaa, mutta en pelkää sen kohtaamista. Niin moni läheinen on jo mennyt, miten se voisi omalla kohdalla enää pelottaa?
Minä pelkään luottaa. Pelkään, että ihmiset joihin luotan, joille paljastan kaiken, katoavat. Pelkään, että teen jotain väärin, kerron liikaa, kerron liian vähän. Uusi parisuhde tuntuu kaukaiselta haaveelta, ei realistiselta toiveelta. Edellisessä parisuhteessani en osannut luottaa, mutta loppujen lopuksi osoittautui, että se oli vain parempi. Hän lähti pois joka tapauksessa, parempi ettei hän tiennyt kaikkea. Vai kaatuiko kaikki kuitenkin juuri siihen, etten uskaltanut luottaa? Pelkään, etten tulevaisuudessakaan uskalla.
Minä pelkään pahoja päiviä. Pelkään, että seuraava aamu on taas aamu, jolloin en jaksa nousta ylös. Pelkään etten suoriudu tehtävistäni ja ihmiset eivät ymmärrä, miksi. Pelkään kertoa heille, miksi en aina jaksa, koska pelkään säikäyttäväni heidät. Pelkään, että hyviä päiviä tulee liikaa, ja unohdan pahat päivät ja unohdan kaiken, mitä olen oppinut.
Sillä minä olen oppinut. Olen oppinut, että peloista voi päästä yli. Olen oppinut, että pelot voivat käydä toteen, ne pahimmatkin. Olen oppinut, että silti elämä voi olla elämisen arvoista.
Olen oppinut, että elämää on turha pelätä, sillä sitä ei voi ennustaa. Siksi pelot ovat niin irrallisia ja järjettömiä - niin on elämäkin.
tiistai 29. tammikuuta 2013
Kirjoja selviytymiseen
Tein jo postauksen musiikista, jota olen näinä kovina kuukausina kuunnellut. Kirjoista on löytynyt muutamia helmiä, hiekan joukosta, jotka ovat pukeneet sanoiksi minun tunteeni. Läheisteni tunteita. Ehkä parhaan ystäväni tunteet. Lukeminen on kuitenkin ollut raskasta, joten tässä ne neljä kirjaa, jotka olen jaksanut lukea ajatuksella ystäväni kuoleman jälkeen.
Anna-Leena Härkönen - Loppuunkäsitelty (2005)
Härkönen kertoo ajasta pikkusiskonsa itsemurhan jälkeen. Tämän kirjan lukeminen oli hämmentävää, sillä Härkönen kirjoittaa hyvin samalla tavalla, kuin minä itse. Samoja lauseita, kun minä kirjoitin niinä järkyttävinä viikkoina ystäväni itsemurhan jälkeen.
Itkin vuolaasti tätä kirjaa lukiessani. Niin tuttua ja niin kipeää tekstiä. Niin rehellistä ja aitoa.
”En näe sinua enää koskaan, mutta sitä minä en vielä tiedä. Sinä olet vielä siinä ja hengität, minun ihana pikkusiskoni. Sinä olet väsyneen näköinen ja kalpea mutta kaunis kuten aina, kävelet vierelläni, hyvin lähellä, melkein kiinni minussa.”
Ann Heberlein - En halua kuolla, en vain jaksa elää (2010)
Tämä kirja kertoi paljon, aivan valtavasti. Teksti on jopa pelottavan suoraa, kuin lukisi toisen päiväkirjaa. Välillä, kuin lukisi omaa päiväkirjaansa. Kirjailijalla on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja kirjassa hän pohtii elämänsä ikuista dilemmaa: hän ei haluaisi kuolla, mutta eläminen tuntuu mahdottomalta vaihtoehdolta. Olen pitkään epäillyt, jo ennen parhaan ystäväni kuolemaa, että hänellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Kirjassa käsitellään lähinnä masennuskautta, jonka aikana Heberlein kuvaa tunteitaan äitinä, ystävänä, vaimona, naisena, raiskattuna naisena, rakastajana, kirjailijana, tohtorina ja potilaana.
"Kenelle soittaa kun ei jaksa elää? Kenelle soittaa kun ei halua elää? Huomatkaa muotoiluni, se on tärkeä. En kaipaa kuolemaa. En halua kuolla. En haikaile kuolemaa. En ole mikään Werther-tyyppi, enkä pidä itsemurhaa jonakin eksistentiaalista merkitystä kantavana radikaalina vapautena. Minulle itsemurha on ennemmin pakkoajatus. Ei. Minä en halua kuolla. Elämästä minä en selviä. Rehellisesti sanottuna pelkään kuolemaa. Pelkään tyhjyyttä, sitä että kaikki loppuu, ikuisuutta. Pelkään aika monia asioita ja usein pelkoni liittyvät iäisyyteen."
Juice Leskisen runot
Juice Leskinen kirjoitti laulujen sanoja, kolumneja ja myös paljon runoja. Runokirjoja on monita, kävin syksyllä lainaamassa ne kaikki kirjastosta ja luin ne yhtenä päivänä. Leskisellä on uskomaton taito pukea sanoiksi tunnetta, kirjoittaa rehellisesti, mutta kauniisti, elämän rujoudesta, ja silti osoittaa elämän olevan elämisen arvoista.
"Anna mun kaikki kestää
anna minun kestää edes puolet"
J.M. Barrie - Peter Pan (1911)
Peter Pan on kirja, joka on kirjoitettu lapsenmieliseltä aikuiselta lapsille, ja toisille lapsellisille aikuisille. Minulle kirja on ollut koko elämäni ajan oma "raamattuni", ja etenkin tänä aikana. Se on kirja vailla sitä logiikkaa, jonka me tunnemme, ja käy silti paljon enemmän järkeen, kuin meidän maailmamme koskaan. Peter Pan valaa minuun aina vahvaa uskoa parempaan huomiseen.
“You know that place between sleep and awake, the place where you can still remember dreaming? That’s where I’ll always love you. That’s where I’ll be waiting.”
Anna-Leena Härkönen - Loppuunkäsitelty (2005)
Härkönen kertoo ajasta pikkusiskonsa itsemurhan jälkeen. Tämän kirjan lukeminen oli hämmentävää, sillä Härkönen kirjoittaa hyvin samalla tavalla, kuin minä itse. Samoja lauseita, kun minä kirjoitin niinä järkyttävinä viikkoina ystäväni itsemurhan jälkeen.
Itkin vuolaasti tätä kirjaa lukiessani. Niin tuttua ja niin kipeää tekstiä. Niin rehellistä ja aitoa.
”En näe sinua enää koskaan, mutta sitä minä en vielä tiedä. Sinä olet vielä siinä ja hengität, minun ihana pikkusiskoni. Sinä olet väsyneen näköinen ja kalpea mutta kaunis kuten aina, kävelet vierelläni, hyvin lähellä, melkein kiinni minussa.”
Ann Heberlein - En halua kuolla, en vain jaksa elää (2010)
Tämä kirja kertoi paljon, aivan valtavasti. Teksti on jopa pelottavan suoraa, kuin lukisi toisen päiväkirjaa. Välillä, kuin lukisi omaa päiväkirjaansa. Kirjailijalla on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja kirjassa hän pohtii elämänsä ikuista dilemmaa: hän ei haluaisi kuolla, mutta eläminen tuntuu mahdottomalta vaihtoehdolta. Olen pitkään epäillyt, jo ennen parhaan ystäväni kuolemaa, että hänellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Kirjassa käsitellään lähinnä masennuskautta, jonka aikana Heberlein kuvaa tunteitaan äitinä, ystävänä, vaimona, naisena, raiskattuna naisena, rakastajana, kirjailijana, tohtorina ja potilaana.
"Kenelle soittaa kun ei jaksa elää? Kenelle soittaa kun ei halua elää? Huomatkaa muotoiluni, se on tärkeä. En kaipaa kuolemaa. En halua kuolla. En haikaile kuolemaa. En ole mikään Werther-tyyppi, enkä pidä itsemurhaa jonakin eksistentiaalista merkitystä kantavana radikaalina vapautena. Minulle itsemurha on ennemmin pakkoajatus. Ei. Minä en halua kuolla. Elämästä minä en selviä. Rehellisesti sanottuna pelkään kuolemaa. Pelkään tyhjyyttä, sitä että kaikki loppuu, ikuisuutta. Pelkään aika monia asioita ja usein pelkoni liittyvät iäisyyteen."
Juice Leskisen runot
Juice Leskinen kirjoitti laulujen sanoja, kolumneja ja myös paljon runoja. Runokirjoja on monita, kävin syksyllä lainaamassa ne kaikki kirjastosta ja luin ne yhtenä päivänä. Leskisellä on uskomaton taito pukea sanoiksi tunnetta, kirjoittaa rehellisesti, mutta kauniisti, elämän rujoudesta, ja silti osoittaa elämän olevan elämisen arvoista.
"Anna mun kaikki kestää
anna minun kestää edes puolet"
J.M. Barrie - Peter Pan (1911)
Peter Pan on kirja, joka on kirjoitettu lapsenmieliseltä aikuiselta lapsille, ja toisille lapsellisille aikuisille. Minulle kirja on ollut koko elämäni ajan oma "raamattuni", ja etenkin tänä aikana. Se on kirja vailla sitä logiikkaa, jonka me tunnemme, ja käy silti paljon enemmän järkeen, kuin meidän maailmamme koskaan. Peter Pan valaa minuun aina vahvaa uskoa parempaan huomiseen.
“You know that place between sleep and awake, the place where you can still remember dreaming? That’s where I’ll always love you. That’s where I’ll be waiting.”
perjantai 18. tammikuuta 2013
Musiikkia matkan varrelta
Musiikki on minulle valtava osa elämääni. Kuuntelen musiikkia kaikkialla, soitan ja laulan aina kun ehdin. Musiikki on auttanut minua läpi kaikkien vaikeiden vaiheiden, ja niin myös viimeisen puolen vuoden. Tässä muutamia kappaleita matkan varrelta, osa on lohduttanut, osa on ollut osana siunaustilaisuutta, osa kuvaa ystävääni ihmisenä, osa kertoo itsemurhasta.
Yksinäisen keijun tarinan lauloin parhaan ystäväni siunaustilaisuudessa. Oikeammin lauloin sen parhaalle ystävälleni. Yhteinen ystävämme säesti minua pianolla.
My Love -kappale alkoi pyöriä minulla päässä heti ystäväni kuoleman jälkeen. Kävimme levittämässä hänen tuhkansa merelle, lauloin tämän siellä. En sen jälkeen ole kuunnellut kappaletta kokonaan kertaakaan.
Nämä molemmat, Laura Palmer ja Prinsessa muistuttavat minua paljon parhaasta ystävästäni.
"Kulta pieni mä tahtoisin / ottaa sinut taas syliin / ja puhaltaa pahan pois / että kaikki taas hyvin ois"
Soitin yksi päivä pianoa syksyllä, ja törmäsin vanhoihin nuotteihin. Aamun kuiskaus löytyi sieltä. Lauloin ensimmäisen rivin ja itkin loppuillan.
Ensimmäinen oikeasti positiivinen biisi, jonka löysin sen jälkeen, kun poikaystäväni jätti minut. Tämä biisi lohdutti minua monta kuukautta.
Laulu, joka kuvaa parhaiten, mitä paras ystäväni minulle merkitsi. Mitä minäkin kai merkitsin hänelle. Turvapaikka maailmassa, asia, johon luottaa ja turvata milloin tahansa.
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Hiljaisuus
Hiljaisuus on saanut uuden merkityksen.
Hiljaisuus on sitä, kun olen kuunnellut kaikki kauniit, ystävästäni
muistuttavat laulut, enkä keksi enää seuraavaa. Se on sitä, kun
herään aamulla siihen, että remonttimiehet poraavat seinääni
ulkona ja lopettavat äkisti, kun tauko alkaa. Minä jään
tuijottamaan kelloa. Hiljaisuus on nykyään sitä, kun ihmiset
lähtevät, sanotaan heipat ja halataan, ja ovi sulkeutuu. Tulee niin
hiljaista, ettei uskalla liikkua.
------
Hiljaisuudesta on tullut muistutus. Se
ei ole enään äänen puutetta, joka tulisi heti täyttää.
Hiljaisuudesta on tullut muistutus siitä, että jossain tikittää
kello aikaa eteenpäin. Jokainen hiljaisuus on tauko äänten
välissä. Pieni ikuisuus.Ehkä toive siitä, että tuntisin
kosketuksen tuonpuoleisesta, saisin viestin. Jonkin merkin siitä,
että kyllä tämä tästä.
------
Hiljaisuudesta on tullut tila. Hiljaisuudesta on tullut minun tilani. Niitä pieniä hetkiä, kun voin antaa kyynelten valua, maata ilmeettömänä sängyssä.------
Koko elämäni oma hiljaisuuteni on ollut minulle kirous. Pääni tulvii sanoja, joita en saa ulos suustani. Nykyään hiljaisuuteni ja pääni sisällä pyörivien lauseiden välillä on valtava ristiriita. "Minun on paha olla." "Minulla on niin ikävä, että haluaisin vain ottaa kourallisen lääkkeitä, nielaista ja nukahtaa." "Minä en jaksa kuunnella, kuinka valitat poikaystävästäsi." "Minä en jaksa." Ja samalla hymyilen ja nyökyttelen.
------
Minut on kasvatettu olemaan hiljaisuudessa. Kärsimään hiljaa. Suuttumaan hiljaa. Väittämään vastaan hiljaa. Paras ystäväni vihasi pidättyväisyyttäni. Hän vihasi minun hiljaisuuttani. Hän vihasi sitä minun puolestani.
Minä luulen, että hiljaisuudelle tulee lähiaikoina loppu. Minä lakkaan odottamasta. Minä lakkaan pidättymästä. Kenties hiljaisuus loppuu huutoon. Huutoon siitä, miten maailma edelleen voi niin vakaasti ja hiljalleen pyöriä, miten se voi toimia, kun se on ollut minua kohtaan niin epäreilu. Huutoon siitä, miten sattuu, kun rakkaimmat hylkäävät. Huutoon siitä, että minullakin on oikeus pitää ääntä.
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Hetki elämää
Kävin katsomassa tänään Hectorin konserttia. Mikä ääni, mitkä laulut, mikä karisma! Hymyssä suin kuuntelin lauluja. Ja itkin.
Tämä laulu pääsi oikeuksiinsa oikeastaan vasta tänään keikalla, tämä YouTube-versio on vain varjo siitä, minkälaisen tunteen Hectorin tämäniltainen tulkinta herätti:
"Tuon valvotun yön aina muistan,
Kun tuulee ja sua ikävöin.
Sinun naurusi, laulusi muistan;
Ne mielessäin käy päivin, öin,
Kun tuulee, ja sua ikävöin"
Kun tuulee ja sua ikävöin.
Sinun naurusi, laulusi muistan;
Ne mielessäin käy päivin, öin,
Kun tuulee, ja sua ikävöin"
tiistai 6. marraskuuta 2012
Itsemurha
On olemassa ilmauksia, jotka menettävät merkityksensä, kun ne tulevat lähelle ja liian tosiksi. Kuolema. Kuollut. Itsemurha. Tappaa itsensä. Käydä psykiatrilla. Unilääkkeet. Hautakynttilä. Haudata. Hyvästellä. Suru. Ikävä. Lopullisuus.
Minä en enää pelkää kertoa, mitä parhaalle ystävälleni tapahtui. Minä päätin myös olla karsastamatta omista selviytymiskeinoistani puhumista. Jos joku on tarpeeksi hömelö kysyäkseen, mitä minulle kuuluu, en enää vastaa "ihan jees". Vastaan "et edes halua tietää". Sillä se on totuus. Jos joku kysyy, miten minä oikein pärjään tämän kaiken keskellä, vastaan, että käyn viikottain psykiatrisella sairaanhoitajalla ja syön nukahtamislääkkeitä. Sillä sekin on totuus.
Minun totuudestani on tullut erilaista. Siihen sisältyy niin paljon sellaista rujoutta, mitä tuttavapiirini ei ole koskaan kohdannut. Elämä kohtelee perunankuorimahansikkain. Moni ei ole, ainakaan vielä, kokenut, miltä se oikeasti tuntuu. Kun elämässä on ensin kaikki melko raiteillaan, ja yhtäkkiä elämän tärkein henkilö tappaa itsensä, poikaystävä sanoo moikat ja opinnoissa jää pakostakin jälkeen, kun pyörittelee päässään lähinnä elämä suuria kysymyksiä.
Mitä minä haluan?
Miksi minä elän?
Haluanko elää?
Pystynkö elämään?
Tästä kuplasta on vaikea tulla ulos, edes hetkeksi. Tässä kuplassa on normaalia, ettei pysty nukkumaan, koska käy mielessään läpi uudestaan ja uudestaan sitä puhelinsoittoa, jossa kerrottiin parhaan ystävän kuolleen. Tässä kuplassa on normaalia puhua kuolemasta. Täällä ei ole yhtään outoa, että mietin itsemurhaa päivittäin.
Kuplan ulkopuolellahan minä olen ihan hullu. Täysin kaheli. Epänormaali. Sanoja, joita ei kuplani sisällä edes ole olemassa. Niillä ei ole minun elämässäni enää merkitystä.
Minä en enää pelkää kertoa, mitä parhaalle ystävälleni tapahtui. Minä päätin myös olla karsastamatta omista selviytymiskeinoistani puhumista. Jos joku on tarpeeksi hömelö kysyäkseen, mitä minulle kuuluu, en enää vastaa "ihan jees". Vastaan "et edes halua tietää". Sillä se on totuus. Jos joku kysyy, miten minä oikein pärjään tämän kaiken keskellä, vastaan, että käyn viikottain psykiatrisella sairaanhoitajalla ja syön nukahtamislääkkeitä. Sillä sekin on totuus.
Minun totuudestani on tullut erilaista. Siihen sisältyy niin paljon sellaista rujoutta, mitä tuttavapiirini ei ole koskaan kohdannut. Elämä kohtelee perunankuorimahansikkain. Moni ei ole, ainakaan vielä, kokenut, miltä se oikeasti tuntuu. Kun elämässä on ensin kaikki melko raiteillaan, ja yhtäkkiä elämän tärkein henkilö tappaa itsensä, poikaystävä sanoo moikat ja opinnoissa jää pakostakin jälkeen, kun pyörittelee päässään lähinnä elämä suuria kysymyksiä.
Mitä minä haluan?
Miksi minä elän?
Haluanko elää?
Pystynkö elämään?
Tästä kuplasta on vaikea tulla ulos, edes hetkeksi. Tässä kuplassa on normaalia, ettei pysty nukkumaan, koska käy mielessään läpi uudestaan ja uudestaan sitä puhelinsoittoa, jossa kerrottiin parhaan ystävän kuolleen. Tässä kuplassa on normaalia puhua kuolemasta. Täällä ei ole yhtään outoa, että mietin itsemurhaa päivittäin.
Kuplan ulkopuolellahan minä olen ihan hullu. Täysin kaheli. Epänormaali. Sanoja, joita ei kuplani sisällä edes ole olemassa. Niillä ei ole minun elämässäni enää merkitystä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)