Minä retkahdin biisiin. Teleksin Retkahdus-kappaleeseen. Olisi mukavaa, kun uskaltaisi vielä joskus retkahtaa johonkin, uuteen ystävään tai ihastukseen. Elämään. Nyt tuntuu, että elän taas jonkinlaista turvavaihetta. Tahdon kaiken olevan turvallista, jollain tapaa tuttua ja melko riskitöntä. Ehkä mieleni suojelee minua, ehken todella enää kestäisi uusia takaiskuja, jos heittäytyminen sellaiseen johtaisi. Toisaalta, ehkä minä vain pelkään.
Eniten laulun sanoissa minua koskettaa ensimmäinen säikeistö. Olenko minä valmis tuhlaamaan lyhyttä elämääni varomiseen ja pelkoon? Tai ennemminkin, kuinka suuren osan lyhyestä elämästäni joudun viettämään näin? En tahdo, että ihmiset elämässäni jäävät ohikulkijoiksi. Etenkään kiinnostavat ihmiset.
Kuinka retkahtaa, kun se ei ole pitkään aikaan tuntunut kannattavan? Olen taitava huijaamaan itseäni. Olen esimerkiksi sisimmässäni melko ujo ihminen, mutta olen onnistunut huijaamaan itseni useille improvisaatiokursseille lukion alusta alkaen. Niin minusta vähitellen on tullut se ihminen, joka improaa mielellään, eikä pelkää jokaista harjoitusta kuollakseen. Ehkä minun pitää nytkin vain sokeasti retkahtaa kertai toisensa jälkeen, että pelko hiljalleen hälvenisi.
Laulua ei vielä löydy YouTubesta (Spotifysta kyllä), mutta kirjoitin sanat teille luettavaksi:
Se on tuossa edessä,
meidän lyhyt elämä,
joka kysyy tosissaan:
suostutteko kuolemaan
ilman vahvaa makua
rohkeasta rakkaudesta,
kaikilla sen mausteilla,
sinulla ja minulla?
Joo, sen pitää tuntua
Korvien ja jalkojen,
ja juhlienkin välissä,
se vaikkei pysy näpeissä,
niin se tuntuu varpaissa
ei sitä kukaan tarjoa
se pitää itse louhia
ja päälle vähän tuuria
Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin että jäljet tuntuu vielä
tähtienkin takana.
Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin, ettei toisillemme
ohikulkijaks kumpikaan jää.
Mä oon aika vakava,
juonteita jo kasvoilla,
ja mä olen tosissaan:
otan sinut kokonaan.
Sä saat olla sellainen,
kun oot, mä hyväksyn jo sen:
tytön joka heittäytyy,
loppuelämäni syy.
Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin että jäljet tuntuu vielä
tähtienkin takana.
Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin, ettei toisillemme
ohikulkijaks kumpikaan jää.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Musiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Musiikki. Näytä kaikki tekstit
tiistai 22. lokakuuta 2013
torstai 28. helmikuuta 2013
Selviytymisen merkit
Parhaan ystäväni äiti on lukenut viimeisen puolen vuoden aikana valtavan määrän erilaisia surusta kertovia kirjoja. Minä en niinkään. Tuntui jotenkin omituiselta, että surusta jotenkin selviäisi. Joskus muka tulisi se päivä, kun sydäntä ei enää muserra, kuin jokainen henkäys ei tuntuisi kuolemalta. En uskonut siihen, en toivonut sitä.
Meni muutama kuukausi, ja aloin ajatella selviytymistä. Perustin tämän blogin. Luin muutaman gradun, joissa on tutkittu itsemurhan tehneiden läheisten selviytymistä. Puhuimme niistä parhaan ystäväni äidin kanssa, hän alleviivasi teksteistä selviytymisen kohdalta kohtia, joihin me sovimme.
Nyt tuntuu hiljalleen siltä, että voin jo luetella asioita, joista huomaa elämän jatkuvan. Ne tajuaa usein vasta paljon myöhemmin.
1. Aloin käydä suihkussa joka aamu. Pesin hiukset ja harjasin ne. Laitoin kosteusvoidetta kasvoihini.
2. Aloin pestä pyykkiä, laittaa ruokaa ja jopa syödä sitä.
3. Hymyilin töissä asiakkaille ilman, että halusin huutaa.
4. Aloin olla täysin oma itseni parhaan ystäväni äidin läsnäollessa. Aloin luottaa häneen ja kunnioittaa häntä. Itkin, nauroin, kerroin juttuja. Kerroin kaiken. Ensimmäistä kertaa koskaan.
5. Siivosin. Keräsin kokoon kaikki parhaasta ystävästäni muistuttavat esineet, valokuvat, kirjat ja elokuvat. Kävin ne läpi ja itkin.
6. Aloin tavata viikottan psykiatrista sairaanhoitajaa. Ymmärsin, etten ole putkessa, josta tulen ulos samanlaisena, kuin alussa. Ymmärsin muuttuneeni juuriani myöten.
7. Aloin etsiä asioita, joista pidän, ja tehdä niitä. Perustin blogin.
8. Itkin opiskelukavereideni edessä, kun kerroin kesästä ja syksystä. Myönsin olevani surullisempi, kuin koskaan. Ääneen.
9. Puhuin parhaalle ystävälleni ääneen. Hänen kuvalleen, joka on pöydälläni. Aloin järjestelmällisesti toimittaa hänelle viestejä kirjoittamalla niitä hautakynttilöihin, joita vein hänen kuolinpaikalleen.
10. Aloin taas laulaa, paljon. Kun viimeisen kerran soitin pianoa ja lauloin ennen parhaan ystäväni kuolemaa, tein sen hänen kanssaan. Hän kuunteli ja pyysi jatkamaan, kunnes nukahti.
11. Otin opiskeluni kiinni. Tein rästiin jääneet tentit ja tehtävät. Mietin tulevaisuutta.
12. Havahduin tietoisuuteen siitä, mitä haluan olla. Minkälaiseksi haluan tulla. Päätin hankkia tatuoinnin, etten koskaan enää yrittäisi palata entiseen.
13. Ymmärsin, että kaikki maailman kliseet ovat totta. Aloin pyrkiä niihin.
14. Aloin kirjoittaa meistä. Kävin ensimmäistä kertaa läpi keskustelujamme ja muistojani hymyillen. Ikävä nousi suuremmaksi, kuin äkillisen kuoleman tuoma järkytys.
15. Tänään kävin noin kahdeksan kilometrin kävelyllä, kuuntelin musiikkia ja hymyilin. Alkoi sataa puolessa välissä matkaa. Minä hymyilin ja kuuntelin.
Meni muutama kuukausi, ja aloin ajatella selviytymistä. Perustin tämän blogin. Luin muutaman gradun, joissa on tutkittu itsemurhan tehneiden läheisten selviytymistä. Puhuimme niistä parhaan ystäväni äidin kanssa, hän alleviivasi teksteistä selviytymisen kohdalta kohtia, joihin me sovimme.
Nyt tuntuu hiljalleen siltä, että voin jo luetella asioita, joista huomaa elämän jatkuvan. Ne tajuaa usein vasta paljon myöhemmin.
1. Aloin käydä suihkussa joka aamu. Pesin hiukset ja harjasin ne. Laitoin kosteusvoidetta kasvoihini.
2. Aloin pestä pyykkiä, laittaa ruokaa ja jopa syödä sitä.
3. Hymyilin töissä asiakkaille ilman, että halusin huutaa.
4. Aloin olla täysin oma itseni parhaan ystäväni äidin läsnäollessa. Aloin luottaa häneen ja kunnioittaa häntä. Itkin, nauroin, kerroin juttuja. Kerroin kaiken. Ensimmäistä kertaa koskaan.
5. Siivosin. Keräsin kokoon kaikki parhaasta ystävästäni muistuttavat esineet, valokuvat, kirjat ja elokuvat. Kävin ne läpi ja itkin.
6. Aloin tavata viikottan psykiatrista sairaanhoitajaa. Ymmärsin, etten ole putkessa, josta tulen ulos samanlaisena, kuin alussa. Ymmärsin muuttuneeni juuriani myöten.
7. Aloin etsiä asioita, joista pidän, ja tehdä niitä. Perustin blogin.
8. Itkin opiskelukavereideni edessä, kun kerroin kesästä ja syksystä. Myönsin olevani surullisempi, kuin koskaan. Ääneen.
9. Puhuin parhaalle ystävälleni ääneen. Hänen kuvalleen, joka on pöydälläni. Aloin järjestelmällisesti toimittaa hänelle viestejä kirjoittamalla niitä hautakynttilöihin, joita vein hänen kuolinpaikalleen.
10. Aloin taas laulaa, paljon. Kun viimeisen kerran soitin pianoa ja lauloin ennen parhaan ystäväni kuolemaa, tein sen hänen kanssaan. Hän kuunteli ja pyysi jatkamaan, kunnes nukahti.
11. Otin opiskeluni kiinni. Tein rästiin jääneet tentit ja tehtävät. Mietin tulevaisuutta.
12. Havahduin tietoisuuteen siitä, mitä haluan olla. Minkälaiseksi haluan tulla. Päätin hankkia tatuoinnin, etten koskaan enää yrittäisi palata entiseen.
13. Ymmärsin, että kaikki maailman kliseet ovat totta. Aloin pyrkiä niihin.
14. Aloin kirjoittaa meistä. Kävin ensimmäistä kertaa läpi keskustelujamme ja muistojani hymyillen. Ikävä nousi suuremmaksi, kuin äkillisen kuoleman tuoma järkytys.
15. Tänään kävin noin kahdeksan kilometrin kävelyllä, kuuntelin musiikkia ja hymyilin. Alkoi sataa puolessa välissä matkaa. Minä hymyilin ja kuuntelin.
You can't love nothing
You can't love anything
'till you can love yourself
perjantai 18. tammikuuta 2013
Musiikkia matkan varrelta
Musiikki on minulle valtava osa elämääni. Kuuntelen musiikkia kaikkialla, soitan ja laulan aina kun ehdin. Musiikki on auttanut minua läpi kaikkien vaikeiden vaiheiden, ja niin myös viimeisen puolen vuoden. Tässä muutamia kappaleita matkan varrelta, osa on lohduttanut, osa on ollut osana siunaustilaisuutta, osa kuvaa ystävääni ihmisenä, osa kertoo itsemurhasta.
Yksinäisen keijun tarinan lauloin parhaan ystäväni siunaustilaisuudessa. Oikeammin lauloin sen parhaalle ystävälleni. Yhteinen ystävämme säesti minua pianolla.
My Love -kappale alkoi pyöriä minulla päässä heti ystäväni kuoleman jälkeen. Kävimme levittämässä hänen tuhkansa merelle, lauloin tämän siellä. En sen jälkeen ole kuunnellut kappaletta kokonaan kertaakaan.
Nämä molemmat, Laura Palmer ja Prinsessa muistuttavat minua paljon parhaasta ystävästäni.
"Kulta pieni mä tahtoisin / ottaa sinut taas syliin / ja puhaltaa pahan pois / että kaikki taas hyvin ois"
Soitin yksi päivä pianoa syksyllä, ja törmäsin vanhoihin nuotteihin. Aamun kuiskaus löytyi sieltä. Lauloin ensimmäisen rivin ja itkin loppuillan.
Ensimmäinen oikeasti positiivinen biisi, jonka löysin sen jälkeen, kun poikaystäväni jätti minut. Tämä biisi lohdutti minua monta kuukautta.
Laulu, joka kuvaa parhaiten, mitä paras ystäväni minulle merkitsi. Mitä minäkin kai merkitsin hänelle. Turvapaikka maailmassa, asia, johon luottaa ja turvata milloin tahansa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)