Elämän pieniä iloja

Kirjoitan aivan pikaisesti asioista, joihin olen juuri tällä hetkellä tässä sohvalla istuessani enemmän kuin tyytyväinen:


Hyvä kurssikirja. Minulla on kirja, jota saan lukea tuntematta huonoa omaatuntoa opiskelun laiminlyömisestä.

Viltit. Minulla on kotona kaksi vilttiä, enkä voi näiden pakkaspäivien jälkeen kuin ihmetellä, miten olen joskus pärjännyt yhdellä.

Puhtaan pyykin tuoksu. Sain pitkästä aikaa pyykättyä näin hyppytunnin ja lukemisen lomassa. Koko asunto tuoksuu puhtaalta.

Pakkanen. Puuterilumi lenteli kaikkialle edessäni kun harpoin pihan yli pyykkitupaan.

Ystävät. Kun huomaa yksinäisessä kiireessään ikävöivänsä valtavaa määrää ihmisiä. Vaikka paras ystäväni on poissa, minulla on valtavasti rakkaita ihmisiä elämässäni.

Lämmin kahvikuppi. Pyykit ovat kuivumassa, viltit harteilla ja kurssikirjan lukeminen hyvässä vauhdissa. Käsissäni haudon lämmintä kupillista tuoretta kahvia.


Elämän pieniä iloja sinunkin iltaasi, lukija!

Ajan kulusta

Alkanut vuosi, vuosi 2014, tuntuu jotenkin erilaiselta. Ajan kulun alkaa vihdoin huomata ja tuntea. Parhaan ystäväni kuolemasta tulee pian kuluneeksi puolitoista vuotta. Viimeisimmän seurustelusuhteeni päättymisestä on lähes saman verran. Toisaalta tuntuu, että olisi jo aika siirtyä eteenpäin, lakata roikkumasta menneessä. Toisaalta tiedän, että kulunut aika tulee aina olemaan merkittävä ajanjakso elämässäni ja vaikuttamaan kaikkeen, mitä teen.

Katsoin joulun välipäivinä muutaman vanhan tuttavan kanssa valokuvia. Minä olen niin eri näköinen. Tuijotan kuvissa muovisesti hymyilevää tyttöä, joka poseeraa poikaystävänsä kainalossa ylioppilaslakki päässä. Olenko se todella minä? Minä olen muuttunut niin paljon, ulkoisesti ja sisäisesti.

Muistelin juuri, kuinka ensimmäistä kertaa tapasin parhaan ystäväni entisen kämppiksen ja aloin kunnolla tutustua parhaan ystäväni siskoon. Kuinka Facebookissa sain kaveripyyntöjä ihmisiltä, joita en ollut tavannut kuin muutaman kerran ja kuinka sain tutustua heihin. Kaikkiin näihin ihmisiin olen tutustunut kunnolla vasta viimeisen vuoden aikana. Enkä voisi olla kiitollisempi mahdollisuudesta viettää aikaa niin uskomattomien ihmisten kanssa.

En edes asu enää samassa asunnossa. Minä en voi tarpeeksi korostaa, kuinka rakkaaksi uusi pieni kotini on minulle muodostunut. Minulla on keskellä yksiöni takaseinää valtava nojatuoli, johon iltaisin käperryn lukemaan teekupin kanssa. Siitä käsin näen koko kotini. Oman kotini.

Minun pieni veljeni aloitti tänään armeijan. Hän menee siis paikkaan, jossa minä en ole ollut. Tekee jotakin sellaista, mitä minä en ole tehnyt. Alkaa muodostaa omalle elämälleen omaa suuntaa. Minun pieni veljeni.

Aika tosiaan kulkee ja vie mennessään paloja tuskasta, vaikkei siihen aina jaksaisi uskoa.

Parantava tilanne

Kuulin omasta suustani tänään mielenkiintoisen sanan. Parantava tilanne. Yritin sinä hetkenä kuvata, mitä onnistunut terapia on: että joku kuuntelee sinua ja hyväksyy kaiken sanomasi, koko olemuksesi, täysin. Ei keskity "vikohin" ja traumoihin, vaan aivan aluksi antaa ymmärtää, että ne ovat hyväksyttävä osa minuuden historiaa. Sana jäi kuitenkin pyörimään mieleeni, ja liitin siihen muitakin mielikuvia.

Parantavia tilanteita ovat hetket, kun ei tarvitse tehdä mitään. Voi vain maata sohvalla ja kuunnella ihanaa kappaletta aivan niin kauan, kun jaksaa. Olla rauhassa, antaa elämänsä sykkeen tasaantua vailla kiirettä ja paineita.

Parantavia tilanteita ovat hetket ystävien kanssa. Sellaiset hetket, kun toisen seuran voi tuntea hyvänä olona, eikä paineena siitä, että pitäisi sanoa jotain. Oikein hyvien, läheisten ystävien kanssa voi vain olla ja nauttia seurasta, miettimättä tekemisiään ja sanomisiaan.

Flow-tila voi olla parantava. Kun uppoutuu johonkin, mistä pitää, niin paljon, että muu maailma katoaa. Kun aikakin muuttuu merkityksettömäksi yksityiskohdaksi, ja ainoa tarkka piste maailmassa on sen hetken tekeminen. Flow-tila eli virtauskokemus on muutenkin terveellinen tila: sen saavuttaa innostavan tekemisen, haasteiden, motivaation ja usein myös vuorovaikutuksen risteyksessä. Aivot toisaalta lepäävät tarkkaavaisuuden keskittyessä, toisaalta saavuttavat täyden työtehon, josta ihminen voi myös nauttia.

Parantava tilanne on kirjoittaa katkeamattomana virtana ajatuksiaan paperille. Ajatus ajatuksen perään, antaa ajatusten soljua sormiin ja sormista paperille tai näytölle. Silloin voi tehdä päässään vallitsemasta sekamelskasta jotain ymmärrettävää, luettavaa ja jaettavaa. Ilman puheen töksähtelyä ja häiriöitä.

Ehkä minä tarvitsisin enemmän parantavia tilanteita elämääni.

Ahdistus

Ahdistus on uutta ja erilaista nykyään.

Se tulee aivan selittämättä, koska tahtoo. Juhlissa. Yhtäkkiä huone on täynnä ihmisiä, ja minä olen yksin heidän keskellään. He puhuvat, tanssivat ja nauravat, ja minä vain tuijotan. Liikun rytmissä, niin kuin hetkin, kunnes en enää kestä, ja lähden ulos. Raittiiseen ilmaan. Lähden vähin äänin, kiitän juhlista tapahtuman Facebook-seinällä. Syytän aikaisesta lähdöstä tätä alkavaa nuhaa, tai väsymystä, tai koulutöitä.

Kun tuttava tulee käymään. Hän vilkaisee parhaan ystäväni valokuvaa, muttei sano mitään. Ilta on menetetty. Minä hymyilen muovista hymyä ja kyselen kohteliaasti hänen elämästään. Väistän kysymykset omasta elämästäni taitavasti ja harkitusti, menen lukkoon. Ei puhuta hänestä sitten, jos sinä et halua. Ei puhuta minun toisesta puolikkaastani, joka on siunattu ja tuhkattu. Ei puhuta minusta, sitten.

Yksin. Kun olen touhunnut koko pitkän päivän, rojahdan tyytyväisenä istumaan. Ja mitä sitten? En voi mennä nukkumaan, on liian aikaista. Luin uuden kirjanikin loppuun aamulla. Miksi tein niin? Ehkä joku tulee käymään. Mitä minun pitäisi tehdä, kun en voi olla itseni kanssa, vain olla?

Sitten on hetkiä, kun ahdistus katoaa. Parhaan ystäväni isosiskon kanssa. Hän on niin rehellinen, minä ihailen sitä. Parhaan ystäväni entisen kämppiksen kanssa. Hän näkee ihmisten läpi. Parhaan ystäväni äidin kanssa, joka näkee kaiken läpi ja yli ja poikki. Muutaman ystävän kanssa.

Minä en osaa enää teeskennellä. En osaa enkä jaksa. Minä olen onnellinen, murheellinen, henkeni on salpaantunut, oloni on tuskainen, toisinaan olen hyvin vihainen. En enää ole "ihan ok", iloinen, harmistunut tai ärsyyntynyt. Silti teeskentelen niin toisinaan. Silloin lihakseni jännittyvät, pääni sumenee ja lopulta havahdun seuraavana aamuna ohimosärkyyn, kun olen narskutellut hampaitani koko yön.

En tahdo enää teeskennellä, haluan vain olla minä. Haluan, että ahdistus katoaa.

Riitänkö minä?

Minä riitän. Mikä siinä lauseessa on niin vaikea sisäistää? Se on lyhyt lause, kaksi sanaa.

Minä, se mitä näen peilistä ja toisten katseista, se minkä näen rakastamissani asioissa ja ihmisissä, se mitä teen, ajattelen ja olen. Minä.

Riittää, olla tarpeeksi universaalisti, vertaamatta ympäristöön tai muihin tapauksiin, riittäminen on täydellisyyttä annetuissa olosuhteissa. Eli jos puhumme käytännössä, täydellisyys ja riittäminen ovat sama asia. Täydellisyyttä vain pidetään jotenkin valmiina olevana ominaisuutena, kun taas riittämiseen vaaditaan hyväksyntää. Riittää.

Minulla on ongelmia oikeastaan molempien sanojen kanssa. Voin määritellä ne kenelle tahansa toiselle, ketä tahansa toista katsoen. Itsessäni en osaa nähdä sellaista minää, joka voisi riittää. Koskaan, kenellekään, mihinkään. Minä niin kovasti haluaisin, ja minä yritän, mutta en näe. Aina löydän jonkun, johon verrata itseäni, koen aina olevani keskinkertainen.

Kun tutustuin parhaan ystäväni lähipiiriin, ensimmäinen ajatukseni oli kysymys, joka tuntui leijuvan minun ja muiden välissä: miksi sinä ikinä tuhlasit vähää aikaasi minun kanssani olemiseen, kun sinulla oli tällaisia ihmisiä? Nykyään, kun he kertovat minulle minun olevan tärkeä, kun he haluavat viettää aikaa kanssani, jokin minussa epäilee. Sääliä? Sosiaalista pakkoa? Parhaan ystäväni muiston kunnioittamista? Jatkuvasti minä etsin syitä sille, miksi he haluavat minua nähdä, ja keksin niitä niin paljon kun on tarvis.

Minun on välillä vaikea avautua uusille ihmisille. Puhun tietysti paljon, mutta todellisuudessa en mitään. Voin tuntea ihmisiä vuosia kertomatta heille mitään, millä olisi todellista arvoa. En usko, että ne asiat todella kiinnostavat ketään. En halua sanoa, että minä en usko. Siispä jokin minussa ei usko.

Toisinaan tuntuu, että jokainen lause, joka suustani tulee huutaa samaa kysymystä: riitänkö minä? Ääni jossain sisälläni vastaa joka ikinen kerta samalla tavalla. Et nyt, et koskaan. Siitä äänestä olisi nyt vain päästävä eroon.

Kuilu

Vietin juhannukseni poikkeuksellisesti Helsingissä töiden takia. Ilta alkoi mukavissa merkeissä tuttavien tupareissa, joissa juteltiin niitä näitä, kuunneltiin hassuja kesäbiisejä ja kinattiin jatkopaikasta. Päädyimme jatkamaan erääseen Helsingin saareen.

Lautalla ihmiset alkoivat puhua purjehduksesta ja veneilystä.

---
"Hei, koska te ootte viimeks ollu veneessä?"

Uurnan laskussa. Perhe, minä ja muut läheiset kävimme laskemassa parhaan ystäväni tuhkat tähän samaan mereen.

"Mä just kävin risteilyllä, lasketaanko? Heh, lauloin muuten karaokea!"

Minä lauloin parhaalle ystävälleni viimeisen kerran. Sian My Love -kappaleen. En pystynyt laulamaan loppuun.

"Me käytiin joskus ennen purjehtimassa paljonkin perheen kanssa, enää ei olla keretty."

Minä en koskaan käynyt parhaan ystäväni kanssa merellä, en edes risteilyllä. Nyt se on liian myöhäistä.

"Mä sitten jotenkin tykkään aalloista, meri-ilmasta. Tulee ulkomaat mieleen."

Jokainen merenranta, jokainen rantakivi on parhaan ystäväni hautakivi minulle. Muuta kiveä meillä ei ole. Meri sopii hänelle muutenkin paremmin, se ei ole sidottu yhteen paikkaan.

"Hei, ootpas sä hiljaa. Koska sä oot viimeks käyny merellä?"

"Minä? En mä muista. Korkeasaaressa, ehkä. Ootteko muuten hetkeen käyny siellä?"
---

Kuilu minun ja heidän välillään oli suurempi kuin koskaan. Uusia asuntoja, opiskelupaikkoja, seurustelua ja sisustushuolia, risteilyjä, baareja, lauluja ilman kaksoismerkityksiä ja öitä ilman itkua. Onkohan se koskaan kurottavissa kiinni?

P.S. Perustin runoilleni oman blogin, varpustenvaltakunta.blogspot.fi.

Unohtunut ystävyys

Eilen kello 00:15 olin lähdössä töistä kotiin. Istuin yksin bussipysäkillä ja hytisin villatakissani viileässä kesäyössä. Koko ruumiini on jo monta päivää ollut kauhean väsymyksen vallassa. Sellaisen väsymyksen, joka ei lähde nukkumalla. Ajatusteni täytyy päästä ulos ruuhkautuneesta päästäni, minun täytyy saada puhua.

Tuijotin kännykkääni ja ajattelin kuollutta ystävääni. Edelleen, lähes vuoden jälkeen, ajattelen tällaisina hetkinä aina ensimmäiseksi soittavani hänelle.

Seuraavaksi tuli ajatus muista parhaan ystäväni läheisistä. Kello oli paljon, he nukkuisivat jo. Siskoni. Hän ei ymmärrä. Ystäväni, jonka luona olin edeltävän yön. Hän kuunteli jo vuorokauden, give her a break.

Siispä valitsin puhelimeni valikosta epätodennäköisen numeron, johon en ollut soittanut aikoihin. Entisen poikaystäväni, jonka minä jätin. Ihmisen, jota en halua piinata olemassaolollani. Mutta vaihtoehdot olivat niin vähissä, minä tarvitsin ystävää. En olkapäätä, en seuraa, en tekemistä tai harhautusta. Minä tarvitsin ystävää. Tämän kerran minun täytyi olla itsekäs.

Menin hänen luokseen. Hän puhui kovin vähän, ja niin tein minäkin. Kerroin, että ahdistaa, että tarvitsin jotakuta, jolle ei tarvitse selittää, miksi. Pelasimme korttia, kerroimme toistemme kuulumisia. Loppuyön hän istui tietokoneella kun minä nukuin, paremmin ja syvemmin kuin moneen viikkoon.

Kävellessäni pois, levänneempänä kuin aikoihin, muistin, mitä paras ystäväni joskus kirjoitti syntymäpäivälahjaksi saamaani leikekirjaan:

"Ystävä on kuin enkeli, joka laulaa sinulle sydämesi laulun, kun itse olet sen unohtanut."

Suruperhe

Olen keskustellut monessa porukassa itsemurhan tehneiden läheisten kuntoutuksesta. Mitä pitäisi tehdä, mistä olisi hyötyä, ja mitä ei vielä ole? Itse olen todennut, että yhteisöllinen sureminen auttaa. Minun tapauksessani se on vain järjestynyt muutaman välittävän, ihanan ihmisen toimesta, jotka ovat kutsuneet parhaan ystäväni ystäväpiiriä koteihinsa ja pitäneet yhteyttä.

Mitä se yhteinen sureminen sitten on? Se on sitä, kun joku voi aloittaa lauseen kuolleesta ystävästä, ja toinen päättää sen. Se on se hetki, kun kaikki katsovat tiettyä valokuvaa ja ajattelevat samaa asiaa, eikä sitä tarvitse sanoa ääneen. Se on sitä, kun voit vain kirjoittaa isolla sanan IKÄVÄ, ja he ymmärtävät. Se on se laulu, joka kertoo muille parisuhteesta ja meille kuolleesta läheisestä.

Tämä on tärkeää, välttämätöntä. Mistä minä muuten tietäisin, onko se, mitä käyn läpi, täysin normaalia ja oikeutettua? Minulla täytyy olla ihmisiä, joihin tunteitani peilata. Heiltä voin myös oppia selviytymiskeinoja, saada voimaa heidän selviytymisestään. Samalla tutustun ihmisiin, jotka tuntevat itsestäni vain tämän minuuden, avoimen, surevan ja estottomamman minuuden. Vain ollessani siinä roolissa voin rehellisesti kertoa, miltä minusta tuntuu.

Parhaan ystäväni äiti bongasi vanhasta lehtiartikkelista sanan "suruperhe". Jäin maistelemaan sanaa keskustelumme jälkeen. Minä koen tämän yhteisön, parhaan ystäväni lähipiirin, suruperheeksi. Minun perheekseni surussa, joka jatkuu loppuelämäni, jollain muotoa. Yhteisestä traumasta syntynyt perhe on se, joka auttaa jaksamaan huonoimpinakin päivinä, kun kenellekään muulle ei voi puhua. He ymmärtävät, sillä he tietävät. 

Toivon, että jokainen sureva löytää oman suruperheensä. Toivon, että jokainen heistä pitää siitä kiinni, ja antaa sen pitää kiinni itsestään.

Kuolema on osa elämää

Tämä postaus on omistettu mummilleni, jota ihailen valtavasti.

Olen viimeisen kolmen vuoden aikana lähentynyt isoäitini kanssa. Isoisäni sairastui ja kuihtui nopeasti pois, ja mummini jäi yksin. Aloin käydä mummolassa useammin ja puhua hänen kanssaan. Aluksi aivan arkipäiväisistä asioista, hänen elämästään, minun silloisista ylioppilaskirjoituksistani. Lopulta päädyimme puhumaan hänen nuoruudestaan, menneistä vuosista. Helsingin olympialaisista vuonna 1952. Louis Armstrongin keikasta Linnanmäellä kauan sitten. Mummin ensimmäisestä kihlatusta, joka ryöstettiin ja murhattiin Tampereella. Spiritismistä ullakkoasunnossa Kalevankadulla.

Minä löysin ystävän ja juureni paikasta, josta en ennen ollut osannut etsiä. Olen valtavan onnellinen, että ymmärsin löytää mummini ajoissa.

Juuri, kun elämä on alkanut kulkea eteenpäin ja olen löytänyt elämästäni reittejä, joita tunnen voivani kulkea pitkäänkin, mummillani on todettu syöpä. Kun kuulin, olin kauhuissani, koin pienen hetken sekavaa epäoikeudenmukaisuuden tunnetta: enkö minä saa vain olla ja toipua edes vuotta?

Sitten äitini kertoi, mitä mummini oli sanonut:
"Kaipa se on nyt minun aikani, vihdoin ja viimein. Johonkinhan täällä on kuoltava, ja onpahan nyt jotain, mistä puhua eläkeläiskerhossa!"

Aina välillä, kun olen aivan poikki, päähäni tulee jostakin laulun säe, "isä minua väsyttää". En ole uskonnollinen ihminen, mutta olen käynyt riparilla ja laulanut niitä iänikuisia riparilauluja, joista tämäkin säe on peräisin. Luulen, että ymmärsin eilen, miksi syöpä ei pahemmin isoäitiäni hetkauta. Minulla ei ehkä ole taivaan isää, jolta pyytää lepoa, mutta mummillani on.

Minä tahtoisin isä jo kotiin
Isä minua väsyttää
Soi kirkossa kiitosvirsi
Oli ulkona vihreää

Ystävät

Surussa ja ikävässä unohtaa helposti ystävänsä.

Selasin viikko sitten kännykkäni viestejä. En ole poistanut tekstiviestejä pitkään aikaan, sitten lokakuun. Aloin sen kummepia ajattelematta käydä läpi vanhoja viestejäni ja yllätyin. Satoja viestejä, minulle.

"Olisi kiva, jos tulisit tänään tupareihin!"
Syksyllä tällaisia tavalliselta vaikuttavia viestejä tuli kasoittain. Pidin niitä tavallisina ja arkipäiväisinä, enkä nähnyt niiden taakse. En käynyt syksyllä yhdissäkään tupareissa. En jaksanut mennä juhlimaan syntymäpäiviä. Tein päätöksen aina vasta viime hetkellä, kun meikit olivat jo naamassa ja mekko päällä. En minä pystykään. En vain tajunnut, että tästä oli tullut tapa, ja ystäväni huolestuivat. Huomasivat.

"Mennään lounaalle ennen luentoa, olisi kivaa, jos tulisit mukaan."
Kävin yliopistolla jonkin verran. Se piti minut järjissäni, jokin rutiini. Opiskelu oli kuitenkin pääasiassa massaluentoja, ja näin omaa ryhmääni vain vähän. He pitivät silti aktiivisesti yhteyttä ja yrittivät saada minua pysymään opiskeluissa kiinni.

"OLET KIVA. Ei mulla muuta!"
Joku ajatteli minua. Keskellä arkipäivää. Ja halusi kertoa minulle siitä.

"Haluatko nähdä joku päivä?"
Joku halusi nähdä minua. Vaikka olin puolikuollut. Vaikka olin masentavaa seuraa. Vaikka en osannut arvostaa seuraa.

"Mitä kuuluu?"
Merkki siitä, että joku on valmis kuuntelemaan. Joku muistaa. Joku ymmärtää, ettei vastaukseni ole itsestäänselvyys.

Minä en tiedä, miten voisin tarpeeksi kunnioittaa ja rakastaa ystäviäni kaiken tämän jälkeen. Heistä moni oli itsekin läheinen parhaan ystäväni kanssa, ja silti he jaksoivat muistaa minut. Toiset ihmiset olen vasta viimeisen puolen vuoden aikana vetänyt lähelleni, kun olen ymmärtänyt heidän olevan enemmän, kuin luulin ja tiesin. Toisista ystävistäni on paljastunut uskomattomia, ymmärtäviä ja kärsivällisiä ihmisiä.

Mietin usein, mitä olen tehnyt, ansaitakseni nämä ihmiset ystävikseni? Ehkä heille vain riittää, että minä olen. Että minä kaikesta huolimatta elän.