Surun muotokuva

Minä mietin paljon surun olemusta. Sitä miettii nykyään ehkä vielä enemmän, kuin aikaisemmin. Nyt, kun aikaa on jo vähän kulunut ja surun pystyy jotenkin erottamaan itsestään kokonaisuutena, sille yrittää hakea jonkinlaista lokeroa tai paikkaa.

Toisinaan jaan surua pienempiin käsitteisiin, ihan vain listaan.
Epätoivo.
Ikävä.
Painon tunne.
Kipu.
Kuvotus.
Rakkaus.
Epäusko.
Eksymisen tunne.
Väsymys.
Turhautuneisuus.
Yksinäisyys.
Huonommuus.
Syyllisyys.
Yhteisöllisyys.
...
Niin, eihän siitäkään mitään tule. Lista sen kuin jatkuu vaan.

Toisinaan yritän katsoa itseäni peilistä ja nähdä suruni siellä jossain. Peiliin katsominen on muutenkin minulle vaikeaa, saati sitten itsensä tuijottaminen. Kokeilin kuitenkin. Takaisin peilistä minua tuijotti ihan tavallinen ihminen. Aivan tavalliset kaksi silmää, jotka sijoittuvat aivan tavallisesti noin pään keskiosaan. Aivan tavallinen juurikasvu ja aivan tavallinen nenä. Ei suru näkynyt missään, ei niin suuresti kuin olisin halunnut sen näkyvän. En nähnyt surua peilistä.

Yritän miettiä surun määrää. Onko se vähempi nyt, kuin vuosi sitten? Onko sitä nyt enemmän, kuin esimerkiksi silloin, kun isoisäni kuoli? Mitä oli elää silloin, kun minulla ei oikeastaan vielä ollut surua sisälläni? En todella tiedä. En muista, enkä tiedä. En tiedä, miten tätä mitataan.

Surusta on tullut selkärankani. Se on mennyt jokaiseen aistiini. Se on persoonani päälle rakennettu lisäosa. Surusta on tullut yhdistävä tekijä, monien ystävyyssuhteitteni peruskivi. Se on kasvojeni jokaisessa uurteessa ja ei kuitenkaan missään. Osa minua, mutta ei ainoa.

Suru on.

Melankolia

Edelleen toisinaan on niitä päiviä, kun olen seurassa täysin apaattinen. en pysty kuuntelemaan, en jaksa esittää, että minulla olisi mitään sanottavaa. Kotimatkalla itkettää.

On vaikea sanoa, miksi. Silti, kun viimein pääsen ovestani sisälle, olen hukannut itkun taas jonnekin sisääni. Tuijotan parhaan ystäväni kuvia, katson videoita, joissa hän nauraa. Elävänä. Muistelen sitä hetkeä, kun aloin seurustella entisen poikaystäväni kanssa, otan vanhan päiväkirjan esiin. Muistelen alusta loppuun surullisia päiviä, niitä kaikkein surullisimpia.

Poistan hetkeksi kannen sen kaivon päältä, jonne olen laittanut kaikki pelkoni. Punnitsen vanhoja tekstejä, joita olen kirjoittanut itsestäni. Tunnen sen järjettömän vihan, jota olen tuntenut ja toisinaan edelleenkin tunnen itseäni kohtaan.

Silti näinä päivinä itku harvoin enää löytyy, kun on yksin kotona. Tuijotan elämäni raskauttavaa todistusaineistoa kylmän viileästi, antaen sen pyyhkiä mieleni läpi. Se ei tartu mihinkään.

Kivusta

Poltin käsivarteni eilen laittaessani ruokaa. Hölmö lipsahdus ja kyllä kirveli, koko illan. Välillä pidin kättä ämpärissä, joka oli täynnä kylmää vettä, mutta kirvely alkoi heti, kun otin käden pois sieltä.

Nukkuminen oli hieman vaikeaa. Ei ollut väliä, mihin asentoon käännyin, kaikki tuntui epämukavalta. Jatkuvasti muistin käteeni nousseet ikävät rakkulat. Jatkuvasti jotakin kohtaa sattui.

Päivä oli väsyttävä, tunsin oloni rammaksi. Kättä oli vaikea taittaa, ja sillä oli vaikea tehdä yhtään mitään. Kyseessä oli tietysti oikea käsi, se vahvempi käteni. Kaikki tekeminen oli ylimääräisen ponnistuksen takana. Käteen myös sattui jatkuvasti, keskittyminen oli vaikeaa.

Tulin kotiin kolmen jälkeen ja nukahdin sohvalle.


Fyysinen ja henkinen kipu eivät eroa toisistaan juurikaan. Ne voivat aiheutua uskomattomista tapahtumaketjuista, olla täysin odottamattomia. Ne saattavat myös aiheuttaa ajatteluketjuja, joissa jossittelee paljon: entä jos en olisikaan läikyttänyt kiehuvaa nestettä? Entä jos olisinkin kertonut hänelle useammin, miten paljon välitän? Usein aluksi kivun kanssa on niin shokissa, ettei edes ymmärrä, miten paljon sattuu. Hiljalleen järkytys valuu pois ja vie mennessään turtuneisuuden, päästäen kivun todella sisään.

Toisinaan saattaa löytää paikan, jossa ei satu niin paljon. Niissä ei kuitenkaan voi viettää koko elämäänsä, vaan vain hetkellisesti helpottaa oloaan. Muualla kipu onkin päällimmäisenä mielessä haitaten keskittymistä kaikkeen muuhun. Lisäksi tuntee, miten joutuu ponnistelemaan ylimääräistä selviytyäkseen aivan tavallisista asioista ja tilanteista.

Kivun kanssa eläminen on hirvittävän väsyttävää. Tuntuu, että puolet aivokapasiteetista menee pelkkään kivun pois työntämiseen.


Näinkin ikävien palovammojen pitäisi parantua viikossa, mutta jonkinlainen arpi saattaa jäädä. Henkinen kipu paranee usein hitaammin ja jättää huonommin näkyvissä olevia arpia. Kummastakin kivusta saattaa oppia jotakin.

Kirje

Tänään minä tulin kotiin töistä myöhään yöllä. Laitoin musiikkia ja istuin tietokoneelle kirjoittamaan sinulle. On taas niin monia asioita, joista haluaisin keskustella juuri sinun kanssasi. On tuskallista ajatella, ettet sinä koskaan vastaa.

Minua pelottaa. Olen kauhuissani. Olen tutustunut kivaan tyyppiin, joka kiehtoo ja kiinnostaa minua. Sinäkin tunsit hänet, ja minua ärsyttää niin paljon, etten muista, mitä puhuit hänestä. Muistan vain, että mainitsit hänen nimensä silloin tällöin. Muistan, että pidit hänestä. Minua pelottaa tutustua häneen enemmän, sillä saatan kiinnostua hänestä enemmän. Toisaalta pelottaa, etten edes yritä, vaan tapan kaikki tunteeni heti alkuunsa.

Olen kuukausi sitten kirjoittanut sinulle, etten halua enää rakastua. Olen kirjoittanut, että rakkaus on heikkoutta. Että ilman rakkautta minua ei voi satuttaa tai koskettaa. Sitä minä halusin, enemmän kuin onnea. Koskemattomuutta, turvan. Sillä hetkellä sentään tiesin, mitä halusin. Nyt tuntuu, että mielessäni käydään tappelua, johon järjelläni ei ole osaa eikä arpaa. Se on vihan ja kyynisyyden taistelua toivoa vastaan.

Minä haluaisin, että olisit täällä neuvomassa minua. Kertomassa, mikä on vääristyneen minäkuvani ja poljetun itsetuntoni vääristämää ja mikä totta. Olisit toimimassa peilinäni, kun normaali peili ei riitä.

Kävin entisessä koulussamme vähän aikaa sitten. Muistojeni määrä on valtava, niiden muistojen, joita en enää jaa kenenkään kanssa. Sinä ja minä, meillä oli oma kupla niin pitkään. Nyt täällä ovat enää minä ja muistoni sinusta. 

Tajusin tällä viikolla, että olen tiputtanut ystäväpiiristäni pois kymmeniä, ehkä lähemmäs sata ihmistä. En vain ole jaksanut pitää heihin yhteyttä. Minulla on siitä valtava syyllisyyden tunto. Minusta on tullut se kaveri, joka ei vastaa puhelimeen tai ilmesty bileisiin.

Toisinaan olen vain edelleen niin yksin tässä maailmassa ilman sinua enkä tiedä, mitä tehdä.

Toipilasmasennus

Olen kipeänä, kuumeessa ja kurkkukivussa. Minä inhoan olla kipeänä. Inhoan löhötä koko päivän vilttien alla ja katsoa tyhjänpäiväisiä televisiosarjoja. Inhoan juoda neljättä kuppia Finrexiä, ei se kuitenkaan mihinkään auta. Inhoan sitä, kun kuume on niin kova, etten voi edes nousta ylös ja keittää vettä hengästymättä. Saati sitten että lähtisi ulos asunnostaan. Inhoan sitä, kun ei ole mitään syytä mennä suihkuun, koska tietää, ettei ole näkemässä ketään koko päivänä.

En minä tietenkään koskaan ole sairastamisesta pitänyt, mutta etenkin nyt se on vastenmielistä. Se muistuttaa liikaa niitä päiviä, jotka vietin vuosi sitten parhaan ystäväni kuoleman ja parisuhteen päättymisen jälkeen. Tarkoituksettomia, loputtomia, yksinäisiä päiviä.

Minusta tuntuu, että mieleni on jälleen sairastuttanut kehoni. Menneet viikot ovat olleet täynnä opiskelua, töitä ja muita sovittuja menoja. Projekteja, jotka valmistuivat perjantaina. Näinpä stressi loppui, ja väsymys siirtyi korvien välistä kehoon. Kehon väsytettyään ja sairastettuaan pahat ajatukset siirtyvät ain vain voimakkaampina takaisin korvien väliin.

Tänään on taas sellainen päivä, kun olen väsynyt. Päästä varpaisiin, ulkoisesti ja sisäisesti. Väsynyt suruun ja selviämiseen. Siihen, että paras ystäväni on kuollut eikä kukaan voi koskaan korvata häntä, enkä minä voi koskaan korvata häntä kenellekään. Olen väsynyt omaan voimattomuuteeni. Olen väsynyt taisteluun itsevihani kanssa, ja haluaisin vain antaa sen rellestää mielessäni. Ilkkua rauhassa toiveikkaita ajatuksiani maailmasta ja tulevaisuudestani.

Kuten yleensäkin tällaisina päivinä, minä katson elokuvia ja nukun, pidän mieleni harhautettuna. Toivon parempaa ja helpompaa huomista.

Kynttilät syttyvät

Tulee taas syksy, talvi ja pimeä. Kaamosmasennus on surun päälle aina painava taakka, pimeydessä on vaikeampi nähdä valoa kuin koskaan. Siksi ovat kynttilät.

17.11. ympäri Suomea järjestetään jälleen kynttilätapahtumia itsemurhan tehneiden muistoksi. Useilla paikkakunnilla tapahtumaan liittyy kirkollinen osuus ja kynttiläkulkue. Vuosi sitten seisoin Helsingissä Kolmikulman puistossa ja katsoin lepattavia liekkejä. Hetken tiesin, etten ollut yksin.
Kynttilätapahtumat Facebookissa

Jos ulos lähteminen tuntuu vaikealta, kynttilän voi sytyttää myös kotona. Ikkunalle tai nettiin. sytytakynttila.fi on sivusto, jonne kuka tahansa voi käydä sytyttämässä kynttilän, ja muut ihmiset voivat käydä sytyttämässä viestiin osaanottokynttilöitä. Lohduttava, yhteisöllinen sivusto ja kaunis ajatus.

Minulla on tänään jälleen koti-ilta. Sytytin jo ennen hämärtymistä parvekkeelle lyhtyyn kynttilän ja sisälle tuikkuja. Eivät ne kylmää iltaa lämmitä, mutta mieltä ehkä.

 

"Ethän pelkää pimeää,

siel on monta kynttilää" 

Bussin ikkunasta

Kotini ja keskustan välillä kulkevat bussilinjat kulkevat parhaan ystäväni kuolinpaikan ohitse. Kaksi kertaa päivässä istun, kuuntelen käynnkän radiota ja tuijotan metallista aitaa, johon hän ripustautui kaulahuivistaan. Katson ihmisiä, jotka seisovat aidan edessä bussipysäkillä ja koen vastustamatonta halua kiljua ääneen.

Tapasin erään uuden ihmisen vähän aikaa sitten. Hänet, joka myöskin ripusti itsensä johonkin. Näin hänet viimeisen kerran parhaan ystäväni kuolinpaikalla, hän tahtoi viedä sinne kynttilän. Hän itki avoimesti, kun sytytimme kynttilämme syksyn ensimmäisenä päivänä. Oli kylmää ja tuuli, minä halasin häntä ja sanoin ajatukseni ääneen: yritäthän sinä pysyä hengissä?

Hän varmasti yritti, en epäile sitä hetkeäkään. Hän yritti kaikkensa. Aina kovinkaan yritys ei vain riitä. Kaikesta huolimatta olen onnellinen, että sain tavata niin inspiroivan, ihmeellisen ihmisen. Siitäkin huolimatta, että sydämeni särkyy, kun ajattelen hänen läheisiään. Hänen parasta ystäväänsä.

Nykyään, kun bussi ajaa sen paikan ohitse, minä näen heidät molemmat. Parhaan ystäväni sitomassa kaulahuiviaan aitaan aamuyöllä. Uuden, lyhyeksi jääneen tuttavuuteni vilkuttamassa bussilleni hämärtyvässä illassa, kasvoilla vielä äsken sanotut lupaukset tulevista tapaamisista. Lupauksen siitä, että aikaa on.

Minä pelkää enemmän kuin koskaan uusia soittoja ja viestejä, joissa kuulen jonkun kuolleen. Olen väsynyt, päätäni särkee jatkuvasti. Kuljen varpaillani. Minun ja maailman välissä on jälleen tuttu sumu.

Miten tämän kaiken kuoleman voi kestää? Miten voin tuntea enää mitään yhteyttä ihmisiin, jotka eivät tiedä, mitä suru on? Miten voin lakata pelkäämästä? Miten voin kestää kaiken sen väärän, mitä näen ja kuulen? Miten voin valaa uskoa keneenkään, jos en aina onnistu siinä edes omalla kohdallani?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Ainakin tänään, ainakin nyt.

Selviytymisen edellytykset

Minun on vaikeampi kirjoittaa. Vaikeampi, eli siis tilanne on jotenkin muuttunut entisestä. Minä olen löytänyt jonkinlaisen rauhan ja maailmankuvan, jota luulen voivani seurata. En tiedä, miksi tältä tuntuu juuri nyt, kun jälleen yksi ystävä on riistänyt henkensä ja syksyn illat pimenevät. Pahimmat pelkoni käyvät toteen ja maailma tuntuu suistavan minua tieltä sitä mukaan, kun luulen päässeeni jaloilleni. Ehkä niin tulee taas tapahtumaan, en tiedä.

Olen ajatellut paljon sitä, miksi toiset ihmiset "pääsevät yli" ja toiset eivät.

Ensinnäkin, jo se, että ajattelee pääsevänsä yli, jarruttaa suruprosessia. Se antaa surusta sen kuvan, että se on ylitettävä este, jonka jälkeen voi palata jälleen samalle tasolle, missä ennen oli, ja jatkaa matkaansa. Näinhän asia ei todellisuudessa mene, vaan suru ja sen aiheuttaneet tapahtumat kulkevat mukanamme koko elämän ajan. Ne muuttavat meitä, tunteitamme ja ajatuksiamme koko elämämme ajan. Ei ole paluuta, ja jos sellaista odottaa, saa odottaa ikuisesti.

Toiseksikin, vertaistuki on korvaamatonta. Minulla on ollut aivan uskomaton, surun kautta yhdistynyt ihmisten piiri ympärilläni, suruperhe. Suru on aina yksilöllistä, mutta usein polut ovat hyvin lähekkäin. Sen verran lähekkäin, että toisiaan voi pitää kädestä kiinni tällä raskaalla matkalla kohti tuntematonta.

Kolmanneksikin ihmisen täytyy hyväksyä tapahtunut. Jos ei pysty muodostamaan mielessään kuvaa tapahtuneesta, sellaista, jonka voi itse hyväksyä, tapahtuma kummittelee mielessä. Jos ihminen voi löytää sisimmästään ymmärrystä ja hyväksyntää itsemurhan tehnyttä kohtaan ja myöntämää oman rajallisuutensa tapahtumien kulussa, hän on mielestäni ottanut tärkeän askeleen. Itsesyytöksiin ja jossitteluihin on helppo hukkua koko eliniäkseen.

Neljänneksi selviytymiskeinoksi haluan nostaa itseään suurempien ajatusten löytämisen suruprosessin varrelta. Jos ihminen vain lukittautuu omaan maailmaansa, henkisesti erakoituu muista ihmisistä ja maailmasta, hänen on varmasti vaikea löytää lohtua. En tarkoita, että suruprosessissa jokaisen tulisi tulla uskoon tai hurahtaa horoskooppeihin, vaan että on erittäin lohduttavaa löytää itseään ja omaa suruaan suurempia ajatuksia matkan varrelta. Ovat ne sitten aatteita, enkeleitä, uskontoja, maailmankatsomuksia, kulttuureja, elämän tarkoituksia tai oivalluksia fysiikasta. Ihmiselle tekee hyvää asettaa omaa suruaan ja sen syitä suurempaan kuvaan, silloin ei tunne olevansa niin yksin.

On niin monia asioita, joita voisin tähän kirjoittaa, mutta lopetan tähän. Mitä mieltä Sinä olet?

Elämän puolesta

Olen jälleen kasvokkain sen kanssa. Sen, jolla ei ole hahmoa, mutta joka säälimättä tulee ja vie omansa. Kuolema ei tule kysymään, onko juuri nyt hyvä hetki. Se ei varmista ystäviltä ja tutuilta, ottaako liikaa pois aivan väärällä hetkellä. Tällöin sille ei jäisi mitään, sillä kuolemalle on hyvin harvoin oikeaa hetkeä.

Kuulin eilen suru-uutisen. Jälleen yksi ihminen on menettänyt parhaan ystävänsä, ja minä lupauksen tulevasta. Lupauksen tulevista tapaamisista ja tutustumisesta, lupauksen tulevaisuudesta.

Minä olen pohjattoman surullinen. Olen niin surullinen, että täältä lähtee niin moni. Surullinen, koska en voi estää sitä. Onttona ja voimattomana minä tunnen itseni niin pieneksi ja heikoksi kaiken tämän edessä. Minua pelottaa. Ei samalla, kauhealla tavalla, kun silloin, kun auto lähtee luistamaan liukkaalla tiellä. Minua pelottaa, kuin pientä lasta pelottaa, kun aikuiset tappelevat. Minä tuijotan eteeni silmät suurina ja puristan polvet lähemmäs rintakehääni. En aivan uskalla liikkua. Sydämeni ei pamppaile nopeammin, vaan entistä hitaammin.

Minulla oli hyvin nöyrä yö ja päivä. En ole uskaltanut toivoa, kun että kukaan ei nyt hetkeen kuolisi. Minä tahdon, että ihmiset pysyvät hengissä, tahdon, että voin luottaa siihen. Haluan luottaa siihen, että kaikki eivät valitse kuolemaa ja tahdon uskoa, että voin itse valita elämän niin kauan, kun se on mahdollista. Kunnes kuolema raahaa minut pois niin, että edelleen kynsin lattiaa. Minä tahdon tahtoa elää niin raivokkaasti, ja tahdon, että läheiseni tekevät myös niin.

Olen tutkinut omia ajatuksiani suru-uutisesta. Olen löytänyt surua, pelkoa, epäuskoa ja turhautumista. Olen myös löytänyt rauhaa, jota en tiennyt sisälläni olevan. Alun kuoleman hyväksymiseen, paikan, josta pelko on kadonnut, mutta jossa halu taistella on syttynyt. Siellä en vapise surusta ja itsesäälistä, vaan olen surullinen hänen kohtalonsa puolesta. En ole epätoivoinen, vaan jaksan toivoa tulevalta jotain parempaa. En ole turhautunut, vaan näen selkeästi oman rajallisuuteni. Sitä rauhaa minun on ruokittava.

Minä olen niin pahoillani hänen puolestaan, ja sen ajan puolesta, jota hänellä ei koskaan ole. Meillä ei koskaan ole. Se on surullista, katsoo sitä mistä päin tahansa. Minä haluan silti ajatella, että opin tämän jälkeen rvostamaan elämää enemmän ja vaalimaan sitä aikaa, joka minulla on vielä käytettävissäni. Kuka tietää, koska minunkin aikani loppuu kesken, ja kuolema päättää tulla lähemmäs kuin koskaan?

Do not go gentle into that good night,

Old age should burn and rave at close of day;

Rage, rage against the dying of the light.

Though wise men at their end know dark is right,

Because their words had forked no lightning they

Do not go gentle into that good night.

Good men, the last wave by, crying how bright

Their frail deeds might have danced in a green bay,

Rage, rage against the dying of the light.

Wild men who caught and sang the sun in flight,

And learn, too late, they grieved it on its way,

Do not go gentle into that good night.

Grave men, near death, who see with blinding sight

Blind eyes could blaze like meteors and be gay,

Rage, rage against the dying of the light.

And you, my father, there on the sad height,

Curse, bless, me now with your fierce tears, I pray.

Do not go gentle into that good night.

Rage, rage against the dying of the light.

- Dylan Thomas

Ahdistus

Ahdistus on uutta ja erilaista nykyään.

Se tulee aivan selittämättä, koska tahtoo. Juhlissa. Yhtäkkiä huone on täynnä ihmisiä, ja minä olen yksin heidän keskellään. He puhuvat, tanssivat ja nauravat, ja minä vain tuijotan. Liikun rytmissä, niin kuin hetkin, kunnes en enää kestä, ja lähden ulos. Raittiiseen ilmaan. Lähden vähin äänin, kiitän juhlista tapahtuman Facebook-seinällä. Syytän aikaisesta lähdöstä tätä alkavaa nuhaa, tai väsymystä, tai koulutöitä.

Kun tuttava tulee käymään. Hän vilkaisee parhaan ystäväni valokuvaa, muttei sano mitään. Ilta on menetetty. Minä hymyilen muovista hymyä ja kyselen kohteliaasti hänen elämästään. Väistän kysymykset omasta elämästäni taitavasti ja harkitusti, menen lukkoon. Ei puhuta hänestä sitten, jos sinä et halua. Ei puhuta minun toisesta puolikkaastani, joka on siunattu ja tuhkattu. Ei puhuta minusta, sitten.

Yksin. Kun olen touhunnut koko pitkän päivän, rojahdan tyytyväisenä istumaan. Ja mitä sitten? En voi mennä nukkumaan, on liian aikaista. Luin uuden kirjanikin loppuun aamulla. Miksi tein niin? Ehkä joku tulee käymään. Mitä minun pitäisi tehdä, kun en voi olla itseni kanssa, vain olla?

Sitten on hetkiä, kun ahdistus katoaa. Parhaan ystäväni isosiskon kanssa. Hän on niin rehellinen, minä ihailen sitä. Parhaan ystäväni entisen kämppiksen kanssa. Hän näkee ihmisten läpi. Parhaan ystäväni äidin kanssa, joka näkee kaiken läpi ja yli ja poikki. Muutaman ystävän kanssa.

Minä en osaa enää teeskennellä. En osaa enkä jaksa. Minä olen onnellinen, murheellinen, henkeni on salpaantunut, oloni on tuskainen, toisinaan olen hyvin vihainen. En enää ole "ihan ok", iloinen, harmistunut tai ärsyyntynyt. Silti teeskentelen niin toisinaan. Silloin lihakseni jännittyvät, pääni sumenee ja lopulta havahdun seuraavana aamuna ohimosärkyyn, kun olen narskutellut hampaitani koko yön.

En tahdo enää teeskennellä, haluan vain olla minä. Haluan, että ahdistus katoaa.

Ensimmäinen vuosipäivä

365 päivää olen selvinnyt. Herännyt ja nukahtanut ajatellen parasta ystävääni, kerraten yhteisiä hetkiämme ja hänen elämäänsä, alusta loppuun. Ensimmäisestä kohtaamisesta viimeiseen tapaamiseen, jokaisen rakkaan muiston, jokaisen hetken, joka osoitti rakkauttamme toisiamme kohtaan ja hänen olemassaolonsa merkityksellisyyttä. Minulle ja muille.

Ensimmäisestä vuodesta läheisen itsemurhan jälkeen sanotaan paljon. "Se on vaikein" ja "silloin se oikea surutyö vasta alkaa" ja "silloin viimeistään helpottaa". Minä uskon jokaisen näistä väittämistä, mutten halua omaksua niistä yhtäkään. Mitä minulle oli ensimmäinen vuosi?

Itsetuhosia ajatuksia, elämän ja kuoleman rajamaita. Suuria, hengellisiä ajatuksia ja oivalluksia. Suurta ymmärrystä. Oman elämänsä traumojen ja vaikeuksien hyväksymistä ja työstämistä. Ikävää, paljon ikävää. Uudenlaista, puhdasta rakkautta ja ystävyyttä. Anteeksi antamista, itselle ja muille. Kirjoittamista, itsensä ilmaisua. Blogi, toisten blogeja. Kannustavia kommentteja. Rohkeuden löytämistä luhistuneesta mielestä. Ihmeellisiä ihmisiä, ymmärtämättömiä ihmisiä. Hyvyyden näkemistä läheisissään. Itkuisia öitä, nukahtamisvaikeuksia. Unilääkkeitä. Levottomia öitä, unia. Toivoa ja epätoivoa. Tatuointi. Epäinhimillistä kestämistä. Muistoja, joita on niin paljon, ettei sitä tahdo käsittää. Kuoleman hyväksymistä osaksi tätä elämää. Toisten ihmisten kuuntelemista. Oman sisäisen ääneni kuuntelemista. Vihaa. Surun hyväksymistä omaan persoonaan. Musiikkia, kirjoja, elokuvia. Rakkautta.

Paljon rakkautta.

Eikä tämä ole ohi, eikä tämä tule koskaan olemaan ohi. Hän on aina kuollut. Hän on aina paras ystäväni. Se on osa minua nyt ja aina.

Vaikka omistankin tämän päivän hänelle, hänen muistolleen, hänen kauniille sielulleen, minä haluan omistaa tämän päivän ennen kaikkea elämälle.

Naiselle, joka teki aina niin kuin huvittaa <3

Matalalento

Tuntuu, että oloni on taas pahenemassa. Kaiken taistelun ja räpiköinnin jälkeen olen vaipumassa takaisin pinnan alle. Enkä vain jaksaisi polskia enää.

En tiedä, olenko jo tänne kirjoittanut ylös vihaista ajatustani siitä, etten ole niitä ihmisiä, jotka romahtavat. Tuntuisi helpolta, jos voisin vain lopettaa, lakata, olla olematta ja ajattelematta. Maata päiviä sängyssä. Se vain en ole minä, minä vain menen, jaksan ja teen. Välillä päätäni särkee ja tulen kipeäksi. Silloin ajattelen, että nyt on se hetki, kun romahdan. Nyt en enää pysty. Mutten koskaan romahda, ja aina minä vain pystyn.

Psykiatrinen sairaanhoitajani sanoi, että minun suruni on normaali reaktio. En reagoinut epäterveesti, sairastunut mieleltäni. En todella, minä vain surin ja suren, mutten ole sairas. Sen ajatuksen pitäisi olla lohduttava, mutta se ei ole. Jos tämä olo, nämät ajatukset, ovat terveitä, miten voin parantua niistä?

En ole nukkunut kunnolla juhannusaaton jälkeen. Menen sänkyyn pyörimään, kunnes laitan lampun takaisin päälle ja kirjoitan päiväkirjaa. Pyörin uudestaan, kunnes kirjoitan lisää. Aamuyön tunteina, kun tiedän kämppikseni nukkuvan, voin viimein itkeä. Itken pääni kipeäksi, otan buranan ja nukahdan.

Lopetin nukahtamislääkkeen syömisen jokin aika sitten, nyt tuntuu, että pitäisi aloittaa uudestaan. Kympin tyttönä, ikuisena suorittajana, en vain tahtoisi mennä takapakkia. Se kai on vain hyväksyttävä, ettei surua voi suorittaa ja käydä läpi. Sen kanssa pitää vain oppia elämään, löytää jokin tasapaino.

"Sä olit mulle kaunista,
Jotakin kaunista,
Aurinko taivaan lomassa
Maailmassa omassa
Kun sitten lähdit, pilvet jäi
Ja rupesi satamaan
Tuntien tien entuudestaan,
Kuljen sen uudestaan"

Kuilu

Vietin juhannukseni poikkeuksellisesti Helsingissä töiden takia. Ilta alkoi mukavissa merkeissä tuttavien tupareissa, joissa juteltiin niitä näitä, kuunneltiin hassuja kesäbiisejä ja kinattiin jatkopaikasta. Päädyimme jatkamaan erääseen Helsingin saareen.

Lautalla ihmiset alkoivat puhua purjehduksesta ja veneilystä.

---
"Hei, koska te ootte viimeks ollu veneessä?"

Uurnan laskussa. Perhe, minä ja muut läheiset kävimme laskemassa parhaan ystäväni tuhkat tähän samaan mereen.

"Mä just kävin risteilyllä, lasketaanko? Heh, lauloin muuten karaokea!"

Minä lauloin parhaalle ystävälleni viimeisen kerran. Sian My Love -kappaleen. En pystynyt laulamaan loppuun.

"Me käytiin joskus ennen purjehtimassa paljonkin perheen kanssa, enää ei olla keretty."

Minä en koskaan käynyt parhaan ystäväni kanssa merellä, en edes risteilyllä. Nyt se on liian myöhäistä.

"Mä sitten jotenkin tykkään aalloista, meri-ilmasta. Tulee ulkomaat mieleen."

Jokainen merenranta, jokainen rantakivi on parhaan ystäväni hautakivi minulle. Muuta kiveä meillä ei ole. Meri sopii hänelle muutenkin paremmin, se ei ole sidottu yhteen paikkaan.

"Hei, ootpas sä hiljaa. Koska sä oot viimeks käyny merellä?"

"Minä? En mä muista. Korkeasaaressa, ehkä. Ootteko muuten hetkeen käyny siellä?"
---

Kuilu minun ja heidän välillään oli suurempi kuin koskaan. Uusia asuntoja, opiskelupaikkoja, seurustelua ja sisustushuolia, risteilyjä, baareja, lauluja ilman kaksoismerkityksiä ja öitä ilman itkua. Onkohan se koskaan kurottavissa kiinni?

P.S. Perustin runoilleni oman blogin, varpustenvaltakunta.blogspot.fi.

Anna anteeksi

Anna anteeksi, etten sua

osannut suojella

annathan anteeksi sen

etten voinut sua tukea

Minä parhaani yritin

ja silti sut menetin

ei oo reilua tää

meistä kenellekään

Kai siellä jossain voit

mulle anteeksi antaa?

Vaikken itse itselleni

koskaan

Kai sinä siellä jossain

minua ajattelet?

Koska minä en sinua

mielestä saa

Joskus mietin että olit

liian hyvä lähtemään

ois mun pitänyt

enemmän yrittää

Vaan en mieltäsi voinut

ilman apuasi lukea

ei toista voi kukaan

oikeasti pelastaa

Kai siellä jossain voit

mulle anteeksi antaa?

Vaikken itse itselleni

koskaan

Kai sinä siellä jossain

minua ajattelet?

Koska minä en sinua

mielestä saa

Suruperhe

Olen keskustellut monessa porukassa itsemurhan tehneiden läheisten kuntoutuksesta. Mitä pitäisi tehdä, mistä olisi hyötyä, ja mitä ei vielä ole? Itse olen todennut, että yhteisöllinen sureminen auttaa. Minun tapauksessani se on vain järjestynyt muutaman välittävän, ihanan ihmisen toimesta, jotka ovat kutsuneet parhaan ystäväni ystäväpiiriä koteihinsa ja pitäneet yhteyttä.

Mitä se yhteinen sureminen sitten on? Se on sitä, kun joku voi aloittaa lauseen kuolleesta ystävästä, ja toinen päättää sen. Se on se hetki, kun kaikki katsovat tiettyä valokuvaa ja ajattelevat samaa asiaa, eikä sitä tarvitse sanoa ääneen. Se on sitä, kun voit vain kirjoittaa isolla sanan IKÄVÄ, ja he ymmärtävät. Se on se laulu, joka kertoo muille parisuhteesta ja meille kuolleesta läheisestä.

Tämä on tärkeää, välttämätöntä. Mistä minä muuten tietäisin, onko se, mitä käyn läpi, täysin normaalia ja oikeutettua? Minulla täytyy olla ihmisiä, joihin tunteitani peilata. Heiltä voin myös oppia selviytymiskeinoja, saada voimaa heidän selviytymisestään. Samalla tutustun ihmisiin, jotka tuntevat itsestäni vain tämän minuuden, avoimen, surevan ja estottomamman minuuden. Vain ollessani siinä roolissa voin rehellisesti kertoa, miltä minusta tuntuu.

Parhaan ystäväni äiti bongasi vanhasta lehtiartikkelista sanan "suruperhe". Jäin maistelemaan sanaa keskustelumme jälkeen. Minä koen tämän yhteisön, parhaan ystäväni lähipiirin, suruperheeksi. Minun perheekseni surussa, joka jatkuu loppuelämäni, jollain muotoa. Yhteisestä traumasta syntynyt perhe on se, joka auttaa jaksamaan huonoimpinakin päivinä, kun kenellekään muulle ei voi puhua. He ymmärtävät, sillä he tietävät. 

Toivon, että jokainen sureva löytää oman suruperheensä. Toivon, että jokainen heistä pitää siitä kiinni, ja antaa sen pitää kiinni itsestään.

Untitled

Tuska laittaa huutamaan

minä muistan sinut

tänään

Hengistys ei kulje

kurkkua pakottaa

jälleen

Polvet taipuvat

en pysty olemaan

taaskaan

Ei auta vaikka

rukoilen huuleni

verille

Sinä et tule takaisin

sinä olet poissa

ikuisesti

"You're gone, gone, gone away,
I watched you disappear.
All that's left is a ghost of you.
Now we're torn, torn, torn apart,
there's nothing we can do,
Just let me go, we'll meet again soon."

Uusi kesä

Kuinka kauan on oikeus surra? Mietin tätä kysymystä usein, päivittäin. Nopeimmat olivat hätyyttämässä minua "eteenpäin" kaksi kuukautta parhaan ystäväni kuoleman jälkeen. Minusta kun tuntuu, ettei kaksi vuottakaan riitä. Koko elinikä ei riitä.

Tänään minua on pelottanut kesä. Sen lämpö, vihreät lehdet ja nurmikko, alkaneet kesätyöt. Työpaikka, jossa kävin viimeksi viime syksynä. Viimeiset kaksi kuukautta viime kesän töistä kuluivat usvassa, kun pidättelin itkua ja teeskentelin asiakkaille hymyä. Oli vaikeaa myydä alkoholia, oli vaikeaa, kun joku osti sitä tupakkamerkkiä, jota paras ystäväni poltti. Kaikki oli vaikeaa.

Kun puihin viimeksi puhkesi lehdet, minä olin niin onnellisen tietämätön. Minä olin rakastunut, minulla oli ystäviä, minä en tiennyt murheesta mitään. Olin nähnyt vain varjon siitä toivottomuudesta, joka voi ihmismielen vallata.

Eilen tuli täyteen kymmenen kuukautta. Heinäkuussa vuosi. Aivan kohta. Edelleen minä muistan, edelleen kipu toisinaan puristaa rintaa. Toisinaan huomaan puhuvani itsekseni parhaalle ystävälleni, katsovani tunteja ja tunteja hänen kuviaan tietokoneella. Edelleen 15. päivä sattuu joka kuussa.

Toisaalta huomaan myös muuttuneeni. En ole enää se sama tyttö, joka tuli kesätöihin vuosi sitten. Se tyttö on poissa. En ole enää se tyttö, joka huoletta antoi sydämensä kysymyksiä kyselemättä. En ole enää se tyttö, joka luuli aina olevansa oikeassa.

Minä suren kai niin kauan, kun elän. Parhaan ystäväni kuolema on surullinen asia, tulee aina olemaan. Mutta minä voin tehdä surusta jotain kaunista, minä voin tehdä siitä omani. Minä teen siitä lyhtypylvästatuoinnin selkääni, valon tielleni. Suruni on voimani, kannattimeni ja kiintopisteeni. Minun oma suruni.

Sinä olet ikuisesti 20-vuotias

Ja muita sitaatteja teksteistä, joita olen kirjoittanut parhaalle ystävälleni hänen kuolemansa jälkeen. Niitä on tällä hetkellä 10 sivua tietokoneella ja noin toiset kymmenen muilla laitteilla ja lisäksi käsin kirjoitettuja kirjeitä. Minulle on tärkeää, että sinä, lukija, ymmärrät, mitä ystäväni minulle merkitsi. Mitä hänen kanssaan jaoin. Miltä se tuntuu, kun hän on poissa, ja miten siitä voi selvitä ja oppia.

"Kaikesta huolimatta en enää tunne suurta surua ja tuskaa. Kaikesta huolimatta näen, että aurinko paistaa taivaalla, iltatee maistuu hyvältä, ja televisiosarja naurattaa. Uusi ongelmani on, että kaikki on laimeaa. Valo on usvaista, maut mauttomia ja ilo vain hetken häivähdys, joka katoaa yhtä nopeasti, kuin tulikin. Ei, en tunne enää tuskaa. Mutten enää tunne mitään muutakaan."

"Olisi aika katsoa eteenpäin. Katsoa tulevaisuuteen. Mitä minulle on siellä? Sinä käytit meistä monessa keskustelussa ja chatissa aivan erityisiä ilmaisuja. ”Tiedäthän, että rakastan sua enemmän kuin ketään muuta koskaan?” Ja minä vastasin tietäväni. Ainakin luulin tietäväni."

"Kun katson kuvia sinusta ja minusta, näen tärkeitä päiviä. Konfikset, peruskoulun päättymisen, ylioppilasjuhlani, meidän molempien tupareita. On vaikeaa kuvitella tärkeää päivää ilman sinua. Yliopistosta valmistumista. Ensimmäistä työpäivää opettajana. Tulevia tupareita. Häitä. Lapsen ristiäisiä. Sinun piti olla se, joka jäisi aina viimeiseksi juhlien jälkeen istumaan kanssani pöydän ääreen. Juttelisimme ja nauraisimme, muistelisimme vanhoja juhlapäiviä. Ja niitä kaikkia muita päiviä, jotka koimme."

"Välillä tuntuu, etten pysty. Olen kaupassa, ostamassa välipalaa, ja yhtäkkiä askeleet tulevat raskaiksi, silmissä mustuu ja päätä pakottaa. Suru tulee tällaisina aaltoina pitkin päivää. Aallon laittaa liikkeelle jokin pieni asia: joku vitsailee itsemurhasta, joku sytyttää tupakan, joku näyttää aivan sinulta. Joku puhuu parhaasta ystävästään, ja siitä, kuinka tärkeä tämä on. Sinäkin olit."

"'Ei ole suurempaa onnea, kuin tuntea olevansa kaivattu.' Sinä kirjoitit minulle näin, kun täytin 15. Uskon, että lause toimii myös toisin päin: 'Ei ole suurempaa surua, kuin tunne siitä, ettei kukaan kaipaa sinua.'"

"Välillä en jaksaisi yrittää. Niin sanottu pahin on kai jo ohi. Jostain syystä silti tuntuu siltä, että sydämeni murskautuu. Että ajatukseni pirstaloituvat. Että sisimpäni hajoaa. Sinä puutut tästä elämästä, jota yritän elää."

"Katsoin tänään elokuvan, The Perks of Being a Wallflower. Se olisi voinut kertoa sinusta. Ja minusta. Teki mieli soittaa sulle, pyytää katsomaan. On muutenkin ollut sellainen päivä. Muutama huono peräkkäin. On niin ikävä sitä varmuutta, minkä toit elämääni, että sinä rakastat minua."

"Mä haluan, että sä tiedät, että mä opin. Mä kehityn ja kasvan. Mä olen enemmän sinut itseni kanssa. Mä haluan olla. Mä haluan selvittää elämän tarkoituksen. Mä en edes uskonu siihen sillon, kun sä vielä elit. Mutta rakas, mä ymmärrän nyt, kaikki kliseet on totta. Joka ikinen."

"Sinua minä en enää voi saada takaisin, en voi. Se on mahdotonta, sitä ei voi tehdä. Rakas. Minä tekisin mitä vain, jotta saisin taas olla hetken kanssasi. Sanoa muutamat sanat. Mutta minä en saa, minä saan vain kirjoittaa ne:

Sinä olit kaunis.

Sinä olit ihmeellinen.

Minä rakastan sinua.

Minä tiedän, että sinä rakastit minua.

Minä olen pahoillani, etten tule vielä luoksesi.

Sinä olit täydellinen.

Sinulla oli kaikki edessäsi.

Minä rakastan sinua."

"Kukaan ei voi olla minulle uusi sinä. Sinä olet poissa, ja se mitä meillä oli, elää vain minun muistoissani ja näissä teksteissä. Se pelottava rehellisyys, mikä välilläämme oli. Minä tunsin sinut, ja sinä tunsit minut. Kuinka kukaan voi enää tuntea minua? Onko se mahdollista, enää koskaan?"

"Sinä olet ikuisesti 20-vuotias. Minä en. Mulla on kohta syntymäpäivät. Ensimmäiset ilman sinua. Menen ottamaan tatuoinnin. Ihan oikeasti! Tykkäisit. Se on lyhtypylväs. Sinä olet se ainoa ihminen, jolle minun ei tarvitse sitä selittää. Sinä tiedät, mitä se tarkoittaa."

Entä tänään?

Huomenta!

Ei. Ei vielä


Huomenta..

Ei, ei. Ei vielä.


Huomenta?

Ei tänään. Minä en jaksa nousta, ei tänään.


Huomenta. HUOMENTA.

Entä jos minä en jaksa tänään. Entä jos minä vain jään tähän sänkyyn. Entä jos minä vain ottaisin kourallisen lääkkeitä ja jäisin tähän. Tähän nukkumaan. Ei tuolla ulkona ole mitään. Ei minulle ole siellä mitään.


Nyt. Ylös. Huomenta.

Minä itken vielä hetken.

Lopulta minä nousen. Minä menen suihkuun. Minä pesen hampaat.


Lopulta minä kuitenkin aina elän.

Kysymyksiä tuuleen

Kysymyksiä tuuleen, sitähän tämä blogin pitäminen on. Sitä ovat myös terapiakäynnit, päiväkirjan kirjoittaminen ja itsekseen puhuminen. Niin monia kysymyksiä, joita ei koskaan tule esittäneeksi oikeille ihmisille, oikeaan aikaan.

Tänään minä ainakin yritin. Kirjoitin miehelle, joka jätti minut syksyllä. On ollut vaikea irrottaa, on ollut vaikea käsitellä koko asiaa, kun on ollut muutenkin henkistä kuormitusta. Totesin, että nyt on aika. Kirjoitin ylös kaikki kysymykset, jotka olen hänelle halunnut esittää. Parasta oli, että sain vastauksia.

Jälleen minulla on siis yksi esimerkki elämän yksinkertaisuudesta. Kysy, ja sinulle vastataan. Luulenpa vielä, että vaikkei vastattaisikaan, olo olisi todennäköisesti silti kevyempi.

Parhaan ystäväni kuolemasta tulee tänään kuluneeksi puoli vuotta. Hänellekin minulla olisi vielä niin paljon kysymyksiä. Niiden kysymysten kanssa minun täytyy vain jäädä toivomaan, että tuuli kuljettaa ne oikeaan paikkaan.

Välistä mietin

mistä jäit paitsi.

Aviosta, lapsista,

minun lapsistani,

minun avioliitostani.

Aikuisuudesta

vastuullisuudesta

oman kodin joulusta.

Sitten aina muistan

että sinä halusit vain

”Live and let die”