Kirje

Tänään minä tulin kotiin töistä myöhään yöllä. Laitoin musiikkia ja istuin tietokoneelle kirjoittamaan sinulle. On taas niin monia asioita, joista haluaisin keskustella juuri sinun kanssasi. On tuskallista ajatella, ettet sinä koskaan vastaa.

Minua pelottaa. Olen kauhuissani. Olen tutustunut kivaan tyyppiin, joka kiehtoo ja kiinnostaa minua. Sinäkin tunsit hänet, ja minua ärsyttää niin paljon, etten muista, mitä puhuit hänestä. Muistan vain, että mainitsit hänen nimensä silloin tällöin. Muistan, että pidit hänestä. Minua pelottaa tutustua häneen enemmän, sillä saatan kiinnostua hänestä enemmän. Toisaalta pelottaa, etten edes yritä, vaan tapan kaikki tunteeni heti alkuunsa.

Olen kuukausi sitten kirjoittanut sinulle, etten halua enää rakastua. Olen kirjoittanut, että rakkaus on heikkoutta. Että ilman rakkautta minua ei voi satuttaa tai koskettaa. Sitä minä halusin, enemmän kuin onnea. Koskemattomuutta, turvan. Sillä hetkellä sentään tiesin, mitä halusin. Nyt tuntuu, että mielessäni käydään tappelua, johon järjelläni ei ole osaa eikä arpaa. Se on vihan ja kyynisyyden taistelua toivoa vastaan.

Minä haluaisin, että olisit täällä neuvomassa minua. Kertomassa, mikä on vääristyneen minäkuvani ja poljetun itsetuntoni vääristämää ja mikä totta. Olisit toimimassa peilinäni, kun normaali peili ei riitä.

Kävin entisessä koulussamme vähän aikaa sitten. Muistojeni määrä on valtava, niiden muistojen, joita en enää jaa kenenkään kanssa. Sinä ja minä, meillä oli oma kupla niin pitkään. Nyt täällä ovat enää minä ja muistoni sinusta. 

Tajusin tällä viikolla, että olen tiputtanut ystäväpiiristäni pois kymmeniä, ehkä lähemmäs sata ihmistä. En vain ole jaksanut pitää heihin yhteyttä. Minulla on siitä valtava syyllisyyden tunto. Minusta on tullut se kaveri, joka ei vastaa puhelimeen tai ilmesty bileisiin.

Toisinaan olen vain edelleen niin yksin tässä maailmassa ilman sinua enkä tiedä, mitä tehdä.

Mitä tekisit, jos...

Aina toisinaan löydän uusia paikkoja, joista en ole etsinyt jälkiä parhaasta ystävästäni. Tällä kertaa se oli vanha sähköpostitili, täynnä yläasteikäisten kiertoviestejä ja kavereille lähetettyjä biisejä siltä ajalta, kun kaikki ei ollut Youtubessa tai Spotifyssa. Parhaalta ystävältäni en ollut saanut paljoakaan viestejä tuohon sähköpostiin, vain muutaman sympaattisen kiertoviestin. Yhden otsikko oli YSTÄVÄT.

Hän oli lähettänyt sen minulle melko myöhään, olin jo toista vuotta lukiossa. En ollut koskaan avannut viestiä, sillä tästä sähköpostistilistä oli tullut roskapostitili jo aikoja sitten. Nyt vuosia myöhemmin viesti saapui perille, kun osaan jo vastata sen esittämiin kysymyksiin.

"MITÄ TEKISIT JOS JOKA KERTA KUN RAKASTUT, JOUTUISIT SANOMAAN HYVÄSTI?

MITÄ TEKISIT JOS AINA KUN KAIPAAT JOTAKUTA, HÄN EI KOSKAAN OLISI SIELLÄ?

MITÄ TEKISIT JOS JOKAISTA HETKEÄ KOHDEN JOLLOIN OLET AIDOSTI ONNELLINEN OLISI 10 HETKEÄ SURUA?

MITÄ TEKISIT JOS PARAS YSTÄVÄSI KUOLISI HUOMENNA ETKÄ KOSKAAN SAISI KERTOA HÄNELLE TUNTEITASI?

MITÄ TEKISIT JOS RAKASTAISIT JOTAKUTA ENEMMÄN KUIN MITÄÄN MUUTA ETKÄ KOSKAAN VOISI SAADA HÄNTÄ?

TOISET IHMISET ELÄVÄT JA TOISET KUOLEVAT...

MUTTA HALUAN KERTOA SINULLE, ETTÄ RAKASTAN SINUA JA OLET TOSIYSTÄVÄ...

...ETTÄ OLEN OLEMASSA SINUA VARTEN AINA KUN TARVITSET MINUA.

JOS KUOLISIN HUOMENNA, SINÄ OLISIT IKUISESTI SYDÄMESSÄNI...

OLISINKO MINÄ SINUN?

JOS VÄLITÄT IHMISESTÄ JOKA TÄMÄN LÄHETTI SINULLE, LÄHETÄ TÄMÄ HÄNELLE TAKAISIN.

SAATATTE OLLA PARHAITA YSTÄVIÄ VUODEN, HYVIÄ KAVEREITA SEURAAVAN VUODEN, ETTE PUHU ENÄÄ NIIN USEASTI SITÄ SEURAAVANA VUONNA JA SEN JÄLKEEN ETTE ENÄÄ HALUA PUHUA TOISILLENNE OLLENKAAN

JOTEN, HALUSIN VAIN SANOA, VAIKKA EN ENÄÄ KOSKAAN PUHUISI SINULLE UUDESTAAN ELÄMÄNI AIKANA, OLET MINULLE ERITYINEN JA OLET SAANUT MUUTOKSEN AIKAAN ELÄMÄSSÄNI.

MINÄ IHAILEN SINUA, KUNNIOITAN JA TODELLA ARVOSTAN SINUA.

LÄHETÄ TÄMÄ KAIKILLE YSTÄVILLESI, HUOLIMATTA SIITÄ KUINKA USEIN PUHUTTE TAI KUINKA LÄHEISIÄ OLETTE, JA LÄHETÄ TÄMÄ MYÖS HENKILÖLLE JOLTA SAIT TÄMÄN VIESTIN.

KERRO VANHOILLE YSTÄVILLESI ETTET OLE UNOHTANUT HEITÄ JA KERRO UUSILLE YSTÄVILLESI ETTET KOSKAAN TULE UNOHTAMAAN.

MUISTA , ETTÄ JOKAINEN TARVITSEE YSTÄVÄÄ JA JONAIN PÄIVÄNÄ SINUSTA VOI TUNTUA ETTEI SINULLA OLE AINOATAKAAN YSTÄVÄÄ, MUISTA TÄMÄN VIESTIN LÄHETTÄJÄÄ JA LOHDUTTAUDU TIETÄEN ETTÄ JOKU VÄLITTÄÄ SINUSTA JA TULEE AINA VÄLITTÄMÄÄN.

RAKASTAN YSTÄVIÄNI AINA JA IKUISESTI!" 

Minulla on parasta ystävääni niin valtava ikävä.

Bussin ikkunasta

Kotini ja keskustan välillä kulkevat bussilinjat kulkevat parhaan ystäväni kuolinpaikan ohitse. Kaksi kertaa päivässä istun, kuuntelen käynnkän radiota ja tuijotan metallista aitaa, johon hän ripustautui kaulahuivistaan. Katson ihmisiä, jotka seisovat aidan edessä bussipysäkillä ja koen vastustamatonta halua kiljua ääneen.

Tapasin erään uuden ihmisen vähän aikaa sitten. Hänet, joka myöskin ripusti itsensä johonkin. Näin hänet viimeisen kerran parhaan ystäväni kuolinpaikalla, hän tahtoi viedä sinne kynttilän. Hän itki avoimesti, kun sytytimme kynttilämme syksyn ensimmäisenä päivänä. Oli kylmää ja tuuli, minä halasin häntä ja sanoin ajatukseni ääneen: yritäthän sinä pysyä hengissä?

Hän varmasti yritti, en epäile sitä hetkeäkään. Hän yritti kaikkensa. Aina kovinkaan yritys ei vain riitä. Kaikesta huolimatta olen onnellinen, että sain tavata niin inspiroivan, ihmeellisen ihmisen. Siitäkin huolimatta, että sydämeni särkyy, kun ajattelen hänen läheisiään. Hänen parasta ystäväänsä.

Nykyään, kun bussi ajaa sen paikan ohitse, minä näen heidät molemmat. Parhaan ystäväni sitomassa kaulahuiviaan aitaan aamuyöllä. Uuden, lyhyeksi jääneen tuttavuuteni vilkuttamassa bussilleni hämärtyvässä illassa, kasvoilla vielä äsken sanotut lupaukset tulevista tapaamisista. Lupauksen siitä, että aikaa on.

Minä pelkää enemmän kuin koskaan uusia soittoja ja viestejä, joissa kuulen jonkun kuolleen. Olen väsynyt, päätäni särkee jatkuvasti. Kuljen varpaillani. Minun ja maailman välissä on jälleen tuttu sumu.

Miten tämän kaiken kuoleman voi kestää? Miten voin tuntea enää mitään yhteyttä ihmisiin, jotka eivät tiedä, mitä suru on? Miten voin lakata pelkäämästä? Miten voin kestää kaiken sen väärän, mitä näen ja kuulen? Miten voin valaa uskoa keneenkään, jos en aina onnistu siinä edes omalla kohdallani?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Ainakin tänään, ainakin nyt.

Sillisalaatti

On ollut kiire, en ole ehtinyt kirjoittaa. En ole ehtinyt ajatella, enkä pysähtyä. En edes nukkuessani, unet ovat vain vieneet minut toisiin todellisuuksiin jatkamaan askareitani.

Nyt olen pysähtynyt. Istun lattialla vanhassa huoneessani vanhempieni talossa ja ajattelen menneitä päiviä. Niin paljon on taas tapahtunut.

Tiistaina oli kansainvälinen itsemurhien muistopäivä. Englanninkielinen nimi, Suicide Awareness Day kuvaa päivää minusta paremmin. Itsemurhien tiedostamisen päivä. Kuljin läpi päivän sanomatta asiasta mitään. Illalla vein kynttilän parhaan ystäväni kuolinpaikkaan, seisoin siellä hiljaa jonkin aikaa, puhuin hänelle mielessäni. Kun lähdin pois, eräs ohi kulkeva nainen pysähtyi hetkeksi katsomaan laittamaani hautakynttilää mietteissään. Ajattelin, että on parempi, ettei hän tiedä, että minun parhaan ystäväni ruumis on roikkunut siinä. Se tieto on minullekin välillä liikaa.

Keskiviikkona tapasin opiskelukavereita. Heillä menee hyvin, olen onnellinen siitä. Lähintä opiskelukaveriani en saanut kiinni, mutta se ei ole tavatonta. Hän ei tullut paikalle.

Torstaina olin esiintymässä opiskelijatapahtumassa. Olen ehkä ihastunut. Silti aivan liian vahvana jossain mielessäni huutaa tyttö, joka ei halua tulla satutetuksi. Kuvitella olevansa toiselle tärkeämpi kuin onkaan. Se ääni, joka menee asioiden edelle, kun minulla on vasta ihania perhosia vatsassa. Aloin myös sopia tapaamista ihmisen kanssa, jonka todella odotan tapaavani. En tiedä, koska olen viimeksi odottanut ihmiseen tutustumista näin paljon. En pitkään aikaan.

Perjantaina kuulin, että opiskelukaverini ei ollut vastannut kännykkäänsä, koska oli ollut sairaalassa. Joudun jatkuvasti muistuttamaan itselleni, että jokaisen on itse löydettävä itsearvostuksensa ja tahtonsa selvitä ja elää. Joudun muistuttamaan itseäni siitä, sillä en vielä osaa uskoa sitä. Huoli tukehduttaa minua jatkuvasti. En vain voi tehdä enempää, kuin olla läsnä. Siihen minun on uskottava.

Lauantaina sisustin uutta kotiani, ostin käytettyjä huonekaluja. Pöydän ympärille neljä erilaista valkoista tuolia. Minun näköisiäni, sekalaisia. Matkasin yöllä töistä kotiin hitaasti ja kiertoteitä. Nuori poika sammui yöbussissa olkapäätäni vasten. Kysyin, millä pysäkillä hän jäisi, ja annoin hänen nukkua sinne asti. Talutin hänet ulos bussista ja toivoin, ettei hän kännipäissään tekisi koskaan tyhmä päätöksiä.

Tänään on taas viidestoista päivä. 14 kuukautta hänen kuolemastaan. Heräsin ikävään, ja kuljin siinä koko päivän. Toivoin aktiivisesti mielessäni voimia opiskelukaverilleni, jolla on vaikeaa. Toivoin kaikille ihmisille voimia toivoa parempia aikoja. Toivoin ymmärrystä toisiamme kohtaan tässä maailmassa, jossa ymmärryksen määrä tuntuu vain vähenevän. Toivoin, että oppisin vielä sietämään tätä ikävää ja oppisin vaalimaan ja jakamaan muistoja meidän kahdenkeskisistä hetkistämme sen sijaan, että ajattelen niiden olevan nyt vain minun harteillani, kun hän on poissa. Toivon, että joskus vielä näen itseni, kuten hän minut näki.

Toivon kärsivällisyyttä tuleviin viikkoihin, kun olen sitä kerran menneeseenkin löytänyt.

Ikävästä ja yksinäisyydestä

Ikävä on ollut valtava monta päivää. En tiedä, miksi juuri nyt. Ehkä nyt tarvitsisin ystävää, kun muutto lähenee. Olen nähnyt vain muutaman ihmisen Suomeen paluuni jälkeen, loput eivät ole soittaneet.

Eilen yritin, yritin tosissani. Oli vapaapäivä ja päätin haluavani yliopistolle lounaalle. Lähetin viestejä ja soitin puheluita, mutten saanut lounasseuraa. Söin lounaan yksin kotona. Ehkä kahville sitten? Ei vastauksia. Illaksi menin ystävän uuteen asuntoon auttamaan remontin viimeistelyssä siskoni kanssa, se oli mukavaa. Silti minua hieman ahdisti. Minne elämäni ihmiset ovat kadonneet?

Kun poikaystäväni vuosi sitten jätti minut, tilasimme reili-kaverini kanssa hetken mielijohteesta Cosmopolitan-lehdet. Se on ollut hauskaa ajanvietettä partioretkillä ja aamukahvin äärellä parvekkeella. Elokuun lehdessä oli (hassun naiivi) juttu siitä, mitä tehdä, jos tuntee jäävänsä kaveriporukassa ulkopuolelle, kun ei omaa poikaystävää. Mutta mitä tehdä, kun on jäänyt kaveriporukastaan pois, koska on joutunut paljon suurempien kysymysten äärelle, kuin he? Kun paras ystäväni hirttäytyi. En minä halua enää keskustella kahvipöydässä säästä ja ärsyttävistä asiakkaista, minä haluan puhua universumista, elämän tarkoituksesta ja pienistä hyvistä asioista. Minä tahtoisin kuulla, mitä ihmisille todella kuuluu.

Olen edelleen ihmisille raskasta seuraa. Vuosi sitten uskalsin sanoa sen ääneen, minä olen huonoa seuraa nyt, anteeksi. Nyt jostain syystä koen, ettei minulla enää ole siihen oikeutta. Minulla ei enää ole oikeutta olla huonoa seuraa, vaikka minua masentaa ja itkettää. Silti minä olen, eivätkä ihmiset jaksa sitä.

Viikonloppuna muutan yksiöön. Muuttoavuksi on tulossa siskoni. Isäni tulee kuskiksi tavaroille. Ehkä yksi kaveri auttamaan. Kun muutin nykyiseen asuntooni, muuttoapuna oli paras ystäväni, poikaystävä kavereineen, perheeni ja lukiokavereitani.

En voi ajatella muuta, kuin että laatu korvaa määrän. Silti ikävä on juuri nyt aivan valtava. Minä tarvitsisin häntä nyt. Parasta ystävääni, joka osasi aina kääntää asiat parhain päin.

Viimeinen muisto

Huomenna aamulla, 13.7.2013 minä herään ja lähden töihin. On luvattu puolipilvistä ja lämmintä säätä. Töiden jälkeen lähden mökille ystävien kanssa. Niiden ystävien, joihin olen tutustunut nyt vuoden aikana.

13.7.2012 heräsin myöhään. Oli perjantai ja minulla oli vapaapäivä. Löhösin parvekkeellani ja toivoin auringon tartuttavan edes jotain väriä kalpeisiin jalkoihini. Ajattelin parisuhdettani, kuinka se ajautui vääjäämättä kohti katastrofia. Onneksi oli kesä ja rusketus.

Puhelimeni soi. Paras ystäväni soitti.

"Moi. Miten sulla oikeasti menee?"
"Ihan hyvin, kai, mitä nyt?"
"On tapahtunu jotain kauheeta, ja mua vaan jotenkin ahdistaa."
"Ookkei..?"
"Siis älä pelästy, mä olen ihan kunnossa."

Puhuimme muutakin, mutta minä muistan vain tämän alun. Mä olen ihan kunnossa. Saman toivoin kuulevani kaksi päivää myöhemmin, kun hänen äitinsä soitti. "Älä pelästy, hän on ihan kunnossa."

Jotain oli kyllä tapahtunut, mutta ei suoraan hänelle. Läheisen ystävän saama suruviesti oli saanut parhaan ystäväni ahdistumaan ja huolestumaan ihmisistä ympärillään. Puhelun lopuksi sovimme, että näemme myöhemmin illalla, jos hän vain ehtii.

Minä istuin kämppikseni ja yhteisen kaverimme kanssa minun ja parhaan ystäväni kantakahvilassa. Hän oli kaksi tuntia myöhässä sopimastamme ajasta. Lopulta hän saapui, näin hänet kahvilan isoista ikkunoista. Korkokengät, siisti hame, valkoinen kauluspaita ja kaulahuivi. Pään päällä sotkuinen nuttura. Hän väläytti tervehdykseksi leveän hymyn, mutta silmissä painoivat päivän huolet. Sisälle astuttuaan hän halasi minua pitkään ja kovaa.

Siirryimme kahvilan kiinni mennessä kahdestaan toisaalle, joimme hedelmäsmoothiet. Hän kyseli minulta paljon, oli huolissaan mielialastani. Jos totta puhutaan, niin olin minäkin. Lähinnä keskustelimme hänen ystävänsä voinnista.

Lopulta hän kertoi minulle lyhyesti myös miesseikkailuistaan ja kertoi näpäyttäneensä entistä poikaystäväänsä, josta minä en koskaan pitänyt. Koko tarinasta minulle jäi mieleen vain ajatus siitä, että suhde ei ollut kokonaan ohi, ainakaan parhaan ystäväni puolelta..

Kun aurinko ei einää paistanut kahvilan terassille, paras ystäväni päätti lähteä kotiin lohduttamaan ystäväänsä, jonka läheinen oli kuollut. Näin, että parasta ystävääni huolestutti. Yritimme vielä ladata aikaa hänen bussikortilleen. Tarjouduin maksamaan, tiesin hänen rahojensa olevan loppu. Kortilla oli kuitenkin yllättäen kaksi viikkoa aikaa jäljellä, ja lähdimme helpottuneina kohti bussien lähtölaitureita.

Nähdessään oman bussinsa paras ystäväni halasi minua nopeasti ja tiukasti, huikkasi "olet rakas" ja pinkaisi juoksuun. Laiturin ovelta hän käännähti ja nauroi, "Ei se lähdekään vielä viiteen minuuttiin!" Olin jo lähtemässä kävelemään takaisin päin, mutta hän heittikin lentosuukon ja astui bussiin. Naureskelin hänen korkokenkäjuoksulleen kävellessäni omalle bussilleni.

En nähnyt parasta ystävääni enää koskaan.

Syntymäpäivä

Tasan vuosi sitten noin tähän aikaan kuiskasin parhaalle ystävälleni "Hei, kello on yli puolen yön! Hyvää syntymäpäivää!"

Paras ystäväni oli pienessä hiprakassa hurmannut Mäkkärissä komean poliisin matkalla vanhemmilleni, jossa olin talonvahtin. Minä odotin tunteja raskaasti huokaillen ja kelloa katsellen, että hän saapuisi. 

Perille tultuaan hän luki minulle ääneen kuuman tekstiviestikeskustelun uuden tuttavuutensa kanssa. Minä tuhahtelin, mutta nauroin. Sellainen hän vain oli.

Soitin pianoa ja lauloin, kun hän puhui puhelimessa. Lopetin hänen tultuaan olohuoneeseen, mutta paras ystäväni rojahti sohvalle ja pyysi jatkamaan. Siihen hän nukahti.

Siirryimme vanhempieni sänkyyn nukkumaan. Nukuimme yön käsi kädessä. Lapsuudesta jäänyt tapa.

Tänään noin tähän aikaan kuiskaan jonnekin hiljaisesti syntymäpäiväonnittelut.

Yksinäisyys

Selasin läpi blogini tekstejä. Etsin ja etsin. Einkö todella ole kirjoittanut yksinäisyydestä? Enkö ole kertonut tästä tunteesta, joka saa minut kiemurtelemaan mielessäni? Enkö ole kuvaillut, millaista on mennä nukkumaan yksin yö toisensa perään, kun ei mitään muuta haluaisi kuin käpertyä toisen kylkeen? Missä ovat blogissani ne sadat kerrat, kun olen tuijottanut kännykkää ja yhtäkkiä ymmärtänyt, ettei ole ihmistä, jolle soittaa muuten vaan?

Minua pelottaa ajatella, miten harvasta ihmisestä minun elämäni riippuu ja on riippunut. Minun yksin jäämiseni ei vaatinut montaakaan sattumaa. Ei niin kovinkaan montaa päätöstä. Toiselle aamuyön tunnit, joina hän teki päätöksen kuolemastaan. Toiselle rakkauden puuttumisen myöntäminen, rehellisyys itselle. Niin he lähtivät elämästäni.

Minua inhottaa rypeä yksinäisyydessä. Onhan minulla monia ihmisiä ympärilläni, ystäviä. On oma vikani, etten osaa päästää heitä osaksi elämääni. On minun omaa vainoharhaisuuttani ajatella, että hekin kuolisivat tai lähtisivät pois. Yksinäisyyteni on itse valittua, itse aiheutettua. Silti en osaa olla sen kanssa. Itseni kanssa.

Toivon välillä, että musiikki alkaisi soida. Että elämä lähtisi käyntiin yhdestä hetkestä. Että se hetki olisi tämä, kun kuuntelen Pariisin Kevättä huoneessani ja kirjoitan ajatellen kuollutta parasta ystävääni. Yhtäkkiä ovikello soisi. Sen takana seisoisi joku. Se joku halaisi, pyyhkisi kyyneleet pois. Ottaisi syliin. Kuuntelisi ja silittäisi päätä. Nyökkäilisi. Pitäisi sylissä, kun itku tulee yöllä. Kuiskaisi korvaan kauniita sanoja.

Toisaalta taas tiedän, etten voi ottaa ketään elämääni nyt. En voi rakastaa muita, ennen kuin opin rakastamaan itseäni. Kukaan ei voi rakastaa minua, ennen kuin osaa olla minä. Tämä henkinen kasvu vain vie aikaa, enemmän aikaa kuin ajattelin. Välillä se aika tuntuu liian pitkältä ajalta lusittavaksi.

 

Untitled

Tuska laittaa huutamaan

minä muistan sinut

tänään

Hengistys ei kulje

kurkkua pakottaa

jälleen

Polvet taipuvat

en pysty olemaan

taaskaan

Ei auta vaikka

rukoilen huuleni

verille

Sinä et tule takaisin

sinä olet poissa

ikuisesti

"You're gone, gone, gone away,
I watched you disappear.
All that's left is a ghost of you.
Now we're torn, torn, torn apart,
there's nothing we can do,
Just let me go, we'll meet again soon."

Kesän ensimmäinen päivä

"On mielettömän kaunis päivä. Olen koko aamupäivän soitellut ihmisille ja pyytänyt mukaan puistoilemaan. Olisin halunnut soittaa myös sulle, niin kuin viime kesänä. Ethän sinä yleensä päässyt paikalle, mutta toivotit ihanaa päivää, kerroit taas jonkun jännän jutun. Välillä tulit mukaan ja sait minut kiusaantumaan puhumalla vieraille ihmisille. Olit oma ihana itsesi.

Pääskysillä on pesiä tämän Töölönlahden ylittävän sillan alla. Ne lentelevät vallattomasti ilmassa, välillä yksin, välillä kaksin. Toisinaan ne hiljentyvät hetkeksi, ja vain muutama rauhallinen lokki kaartelee lahden väreilevän pinnan yllä. Pääskysestä ei päivääkään, kesä on täällä.

Kohta tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun lähdit pois. Vuosi ensimmäisiä kertoja. Joulu ilman sinua, synttärit ilman sinua, kevät ilman sinua. Reililtä en enää lähetä sinulle postikorttia. Minulla on niin hirveä ikävä.

Mutta nyt on kaunis ilta, kaunis kesäpäivä. Minä en murehdi, minä istun ja kirjoitan sinulle tällä puisella penkillä, joka tuoksuu Linnanmäen vuoristoradalta. Vielä hetken minä kuvittelen, että sinä olet jossain täällä. Ihailemassa aurinkoa, nauttimassa lämmöstä. Minä en vain saa sinuun yhteyttä juuri nyt. Hetkeksi minä unohdan, ja katson kaunista maisemaa."

Sinä olet ikuisesti 20-vuotias

Ja muita sitaatteja teksteistä, joita olen kirjoittanut parhaalle ystävälleni hänen kuolemansa jälkeen. Niitä on tällä hetkellä 10 sivua tietokoneella ja noin toiset kymmenen muilla laitteilla ja lisäksi käsin kirjoitettuja kirjeitä. Minulle on tärkeää, että sinä, lukija, ymmärrät, mitä ystäväni minulle merkitsi. Mitä hänen kanssaan jaoin. Miltä se tuntuu, kun hän on poissa, ja miten siitä voi selvitä ja oppia.

"Kaikesta huolimatta en enää tunne suurta surua ja tuskaa. Kaikesta huolimatta näen, että aurinko paistaa taivaalla, iltatee maistuu hyvältä, ja televisiosarja naurattaa. Uusi ongelmani on, että kaikki on laimeaa. Valo on usvaista, maut mauttomia ja ilo vain hetken häivähdys, joka katoaa yhtä nopeasti, kuin tulikin. Ei, en tunne enää tuskaa. Mutten enää tunne mitään muutakaan."

"Olisi aika katsoa eteenpäin. Katsoa tulevaisuuteen. Mitä minulle on siellä? Sinä käytit meistä monessa keskustelussa ja chatissa aivan erityisiä ilmaisuja. ”Tiedäthän, että rakastan sua enemmän kuin ketään muuta koskaan?” Ja minä vastasin tietäväni. Ainakin luulin tietäväni."

"Kun katson kuvia sinusta ja minusta, näen tärkeitä päiviä. Konfikset, peruskoulun päättymisen, ylioppilasjuhlani, meidän molempien tupareita. On vaikeaa kuvitella tärkeää päivää ilman sinua. Yliopistosta valmistumista. Ensimmäistä työpäivää opettajana. Tulevia tupareita. Häitä. Lapsen ristiäisiä. Sinun piti olla se, joka jäisi aina viimeiseksi juhlien jälkeen istumaan kanssani pöydän ääreen. Juttelisimme ja nauraisimme, muistelisimme vanhoja juhlapäiviä. Ja niitä kaikkia muita päiviä, jotka koimme."

"Välillä tuntuu, etten pysty. Olen kaupassa, ostamassa välipalaa, ja yhtäkkiä askeleet tulevat raskaiksi, silmissä mustuu ja päätä pakottaa. Suru tulee tällaisina aaltoina pitkin päivää. Aallon laittaa liikkeelle jokin pieni asia: joku vitsailee itsemurhasta, joku sytyttää tupakan, joku näyttää aivan sinulta. Joku puhuu parhaasta ystävästään, ja siitä, kuinka tärkeä tämä on. Sinäkin olit."

"'Ei ole suurempaa onnea, kuin tuntea olevansa kaivattu.' Sinä kirjoitit minulle näin, kun täytin 15. Uskon, että lause toimii myös toisin päin: 'Ei ole suurempaa surua, kuin tunne siitä, ettei kukaan kaipaa sinua.'"

"Välillä en jaksaisi yrittää. Niin sanottu pahin on kai jo ohi. Jostain syystä silti tuntuu siltä, että sydämeni murskautuu. Että ajatukseni pirstaloituvat. Että sisimpäni hajoaa. Sinä puutut tästä elämästä, jota yritän elää."

"Katsoin tänään elokuvan, The Perks of Being a Wallflower. Se olisi voinut kertoa sinusta. Ja minusta. Teki mieli soittaa sulle, pyytää katsomaan. On muutenkin ollut sellainen päivä. Muutama huono peräkkäin. On niin ikävä sitä varmuutta, minkä toit elämääni, että sinä rakastat minua."

"Mä haluan, että sä tiedät, että mä opin. Mä kehityn ja kasvan. Mä olen enemmän sinut itseni kanssa. Mä haluan olla. Mä haluan selvittää elämän tarkoituksen. Mä en edes uskonu siihen sillon, kun sä vielä elit. Mutta rakas, mä ymmärrän nyt, kaikki kliseet on totta. Joka ikinen."

"Sinua minä en enää voi saada takaisin, en voi. Se on mahdotonta, sitä ei voi tehdä. Rakas. Minä tekisin mitä vain, jotta saisin taas olla hetken kanssasi. Sanoa muutamat sanat. Mutta minä en saa, minä saan vain kirjoittaa ne:

Sinä olit kaunis.

Sinä olit ihmeellinen.

Minä rakastan sinua.

Minä tiedän, että sinä rakastit minua.

Minä olen pahoillani, etten tule vielä luoksesi.

Sinä olit täydellinen.

Sinulla oli kaikki edessäsi.

Minä rakastan sinua."

"Kukaan ei voi olla minulle uusi sinä. Sinä olet poissa, ja se mitä meillä oli, elää vain minun muistoissani ja näissä teksteissä. Se pelottava rehellisyys, mikä välilläämme oli. Minä tunsin sinut, ja sinä tunsit minut. Kuinka kukaan voi enää tuntea minua? Onko se mahdollista, enää koskaan?"

"Sinä olet ikuisesti 20-vuotias. Minä en. Mulla on kohta syntymäpäivät. Ensimmäiset ilman sinua. Menen ottamaan tatuoinnin. Ihan oikeasti! Tykkäisit. Se on lyhtypylväs. Sinä olet se ainoa ihminen, jolle minun ei tarvitse sitä selittää. Sinä tiedät, mitä se tarkoittaa."

Välikuolema

Olen jatkanut Minä ja hän -tekstin kirjoittamista. Se on vain muuttunut vaivalloisemmaksi, mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan. Sitä enemmän löytyy muistoja, kuvia ja merkintöjä. Toisinaan kirjoittaessani heittäydyn muistoihin kokonaan ja tuntuu, kuin paras ystäväni voisi hypätä ulos tekstistä antamaan minulle elämänohjeita ja kertomaan seikkailuistaan.

Edessä on muutama viikko vapaata yliopistolta. Sain tänään siivottua ja pyykättyä kaikki pyykkini. Tulevat viikot pelottavat. Kenelle soittaa?

On hassua löytää itsensä kahdenkymmenen elinvuoden jälkeen tilanteesta, jossa ei ole ystäviä. Minulla on kavereita, paljon. Kaksi kämppistä. Perhe. Tuttuja. Minulla on lähes kaksisataa Facebook-kaveria, karsinnan jälkeen. SIlti minulla ei ole ystävää.

Olen joutunut kysymään itseltäni useasti, mitä vaadin ystävältä? Mikseivät kaverini ole ystäviäni? Olen jotenkin aina onnistunut huijaamaan itseni ajattelemaan, että olen avoin ihminen. Olenhan sosiaalinen, puhun vieraille ihmsille kassajonossa, saan helposti uusia tuttavia vieraasta joukosta. Mutta avoin?

Psykiatrini totesi syksyllä, että on ajatusteni ja käytökseni välillä on valtava ristiriita. Juttelen juhlissa ihmisten kanssa opiskelusta, nauran ja juhlin, kun samalla mietin, etten vain juo liikaa ja päädy roikkumaan samaan aitaan, kuin ystäväni. Minä annan itsestäni asioita hyvin valikoidusti, hyvin valikoiduille ihmisille.

On vain vaikeaa hankkia ystäviä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Minulla on aina ollut paras ystäväni. Kuinka sellaista aukkoa voi täyttää?

You see the smile that's on my mouth
It's hiding the words that don't come out
And all of my friends who think that I'm blessed
They don't know my head is a mess
No, they don't know who I really am
And they don't know what I've been through like you do
And I was made for you...

Ikävä

Tänään on ikävä-päivä. On hassua, miten pitkälle menee ihmisen tarve luokitella. Minä olen pakonomaisesti alkanut etsiä tunteideni vuoristoradasta jotain kaavoja, jotain samankaltaisuutta päivien välillä. On olemassa päiviä, jolloin herään jotenkin rauhallisena. Muistelen hyviä muistoja, tunnen lämpöä. Sitten on olemassa tuska-päiviä. Sellaiset päivät koostuvat kahdesta aktiviteetista: itkemisestä ja itkun pidättämisestä. Sitten on olemassa näitä päiviä, ikävä-päiviä. Minun paras ystäväni ei koskaan nähnyt tätä lunta. Minun paras ystäväni ei naura kanssani myöhästeleville junille. Tämä on ensimmäinen talvi, kun minun paras ystäväni on kuollut. Ensimmäinen niistä monista.

Joitakin viikkoja sitten oli juuri tällainen päivä. Kaikki muistutti ystävästäni. Paikat, joissa olimme käyneet, paikat, joissa emme käyneet, puhe, musiikki, sää, ihmiset. Ikävä oli niin musertava, että yritin kirjoittaa sen ylös. Tämän sain puserrettua ulos, enkä enää voi paremmin kuvata tätä ikävän tunnetta:

Tänään minulla on ikävä. Minulla on ikävä sitä, miten nauroit. Minulla on ikävä sitä, miten sait minut tuntemaan itseni riittäväksi. Minulla on ikävä Sinun viisaita sanojasi. Minä ikävöin sinun kehoasi.  

Olkapäitä, jotka olivat mielestäsi liian leveät. Kreikkalaista nenää, jonka kanssa sinulla oli välillä myrskyisiä vaiheita, kun se tuntui liian isolta. Hiuksiasi, kaikissa niissä väreissä, miksi ne ehdit värjätä. Ikävä sinun vahvaa niskaasi, pettämätöntä ryhtiäsi. Ikävä pieniä käsiäsi; olit ainoa, jonka kanssa minulla on ollut täysin saman kokoinen kämmen. Ikävöin Sinun korkeita poskipäitäsi ja hymykuoppia niiden alla. Jokaisen sormesi jokaista kynttä, jonka olit pureskellut. Ikävä Sinun vatsaasi, jota esittelit, vatsalihakset näkyvillä tai ei. Ikävä sitä itsevarmuutta, joka sinusta huokui. Minulla on ikävä jalkojasi, jotka eivät koskaan olleet paikallaan. Pyörittelit nilkkojasi, kipristelit varpaitasi, juoksit, hypit ja pompit.

Minulla on ikävä Sinun silmiäsi. Niitä minulla on kova ikävä. Sinun sinisiä silmiäsi, joilla kerroit, että rakastat minua. Aina, ehdoitta. Niin kauan kuin on tarvis. Vaikka olenkin minä, kaikkine vikoineni. Sinun silmiäsi minä ikävöin. Sinun katsettasi. Sinua.