Käännös

Kun syöksykierre alkaa, se pitää katkaista. Minä katkaisen sen tekemällä tekemättömät asiat pois alta, vähentäen stressiä. Lisäksi aion taas palata asioihin, jotka tekevät minusta onnellisen. Tavata niitä ihmisiä, tehdä niitä asioita.

1. Aloitin pakkaamisen. Sain uuden asunnon. Se ei ole aivan yhtä hyvällä ja keskeisellä paikalla, kuin nykyinen, mutta se on yksiö. Vapautta ja vastuuta. Tosin, yksiössä minun pitää vastata vain itsestäni, ei myös kämppiksistäni. Hyviä puolia on lisääkin, mutta kerron niistä sitten, kun oma uskoni niihin alkaa horjua. Maksimoin hyödyt, siis.

2. Kävelen. Vihaan juoksemista, en osaa käydä kuntosalilla. Voisin sen sijaan mielelläni kävellä kymmenen kilometriä päivässä ja ihmetellä luontoa, ihmisiä, ääniä ja maisemia. On ihmeellistä, mitä kaikkea löytää ympäriltään, kun jaksaa pysähtyä katsomaan. Otin eräällä hieman synkemmällä kävelyreissullani kuvan aivan nykyisen asuntoni vierestä:

3. Suunnittelen tulevaa. Lähden reppureissaamaan Eurooppaan toista kertaa nyt heinäkuussa. Muutan. Alan tekemään omia biisejä. Tein jo yhden, nauhoitan siitä tännekin jonkinlaisen version, kunhan saan sellaisen tehtyä.

4. Tapaan ihmisiä, joita oikeasti haluan tavata. Haluan kertoa näille ihmisille, miten tärkeää heidän näkemisensä on minulle. Miten tärkeä on jokainen hyvän ystävän kanssa vietetty hetki, jokainen pikainen kahvilareissu tai koko illan kestävä löhöily. Se on elintärkeää, kirjaimellisesti.

5. Menen, teen ja nautin elämästä.

Jospa näillä pääsisin taas alkuun?

Kaunista kesää, juuri Sinulle.

Ajatta, paikatta

Tuntuu, että matalalentoni muuttui tuuliajoksi. Olen kolme päivää kiertänyt kavereiden nurkissa, vanhempieni luona, nähnyt yhtä sun toista ihmistä ja ollut töissä. Äsken tulin viimein kotiin omaan asuntooni ja otin jääkaapista maitoa. Se oli pilalla.

Mutta nythän on vasta 24. päivä, tämä menee huomenna vasta pilalle.

Mikä päivä nyt on?

26. päivä, nyt onkin keskiviikko.

Minkä viikon keskiviikko?

Juhannus oli ihan äsken, alle viikko sitten. Vai oliko?

Aloitin unilääkkeet taas ja olen ollut hieman sekava. Erittäin sekava. Nauran, kun itkettää, jään makaamaan kun pitäisi lähteä bussiin, haluan lähteä kun ei ole vielä mikään kiire.

Ihmiset kysyvät, miten voin. Ihmiset, jotka eivät yleensä kysele. Mitä minä vastaisin?

Olen sekaisin.
Vuosipäivä lähenee.
Minua väsyttää, mutten voi nukkua.
Tahdon olla yksin.
En uskalla olla yksin.
Olen kirjoittanut tänään kahdeksan runoa, eilen kymmenen.
Olen vihainen, surullinen ja rauhallinen samaan aikaan.

Kaikkea, olen kaikkea samaan aikaan. Enkö siis sittenkään ole mitään? Minä vastaan, että en tiedä. Tuntuu, että jokaisesta hetkestä voisin kirjoittaa romaanin. Tuntuu, ettei tapahdu mitään, mistä kirjoittaa. Tuntuu, että ajatuksia on niin paljon, etteivät ne mahdu päähän, tuntuu, etten saa yhtäkään ajatusta ulos suustani. Kuinka sellaisesta kertoo?

Matalalento

Tuntuu, että oloni on taas pahenemassa. Kaiken taistelun ja räpiköinnin jälkeen olen vaipumassa takaisin pinnan alle. Enkä vain jaksaisi polskia enää.

En tiedä, olenko jo tänne kirjoittanut ylös vihaista ajatustani siitä, etten ole niitä ihmisiä, jotka romahtavat. Tuntuisi helpolta, jos voisin vain lopettaa, lakata, olla olematta ja ajattelematta. Maata päiviä sängyssä. Se vain en ole minä, minä vain menen, jaksan ja teen. Välillä päätäni särkee ja tulen kipeäksi. Silloin ajattelen, että nyt on se hetki, kun romahdan. Nyt en enää pysty. Mutten koskaan romahda, ja aina minä vain pystyn.

Psykiatrinen sairaanhoitajani sanoi, että minun suruni on normaali reaktio. En reagoinut epäterveesti, sairastunut mieleltäni. En todella, minä vain surin ja suren, mutten ole sairas. Sen ajatuksen pitäisi olla lohduttava, mutta se ei ole. Jos tämä olo, nämät ajatukset, ovat terveitä, miten voin parantua niistä?

En ole nukkunut kunnolla juhannusaaton jälkeen. Menen sänkyyn pyörimään, kunnes laitan lampun takaisin päälle ja kirjoitan päiväkirjaa. Pyörin uudestaan, kunnes kirjoitan lisää. Aamuyön tunteina, kun tiedän kämppikseni nukkuvan, voin viimein itkeä. Itken pääni kipeäksi, otan buranan ja nukahdan.

Lopetin nukahtamislääkkeen syömisen jokin aika sitten, nyt tuntuu, että pitäisi aloittaa uudestaan. Kympin tyttönä, ikuisena suorittajana, en vain tahtoisi mennä takapakkia. Se kai on vain hyväksyttävä, ettei surua voi suorittaa ja käydä läpi. Sen kanssa pitää vain oppia elämään, löytää jokin tasapaino.

"Sä olit mulle kaunista,
Jotakin kaunista,
Aurinko taivaan lomassa
Maailmassa omassa
Kun sitten lähdit, pilvet jäi
Ja rupesi satamaan
Tuntien tien entuudestaan,
Kuljen sen uudestaan"

Kuilu

Vietin juhannukseni poikkeuksellisesti Helsingissä töiden takia. Ilta alkoi mukavissa merkeissä tuttavien tupareissa, joissa juteltiin niitä näitä, kuunneltiin hassuja kesäbiisejä ja kinattiin jatkopaikasta. Päädyimme jatkamaan erääseen Helsingin saareen.

Lautalla ihmiset alkoivat puhua purjehduksesta ja veneilystä.

---
"Hei, koska te ootte viimeks ollu veneessä?"

Uurnan laskussa. Perhe, minä ja muut läheiset kävimme laskemassa parhaan ystäväni tuhkat tähän samaan mereen.

"Mä just kävin risteilyllä, lasketaanko? Heh, lauloin muuten karaokea!"

Minä lauloin parhaalle ystävälleni viimeisen kerran. Sian My Love -kappaleen. En pystynyt laulamaan loppuun.

"Me käytiin joskus ennen purjehtimassa paljonkin perheen kanssa, enää ei olla keretty."

Minä en koskaan käynyt parhaan ystäväni kanssa merellä, en edes risteilyllä. Nyt se on liian myöhäistä.

"Mä sitten jotenkin tykkään aalloista, meri-ilmasta. Tulee ulkomaat mieleen."

Jokainen merenranta, jokainen rantakivi on parhaan ystäväni hautakivi minulle. Muuta kiveä meillä ei ole. Meri sopii hänelle muutenkin paremmin, se ei ole sidottu yhteen paikkaan.

"Hei, ootpas sä hiljaa. Koska sä oot viimeks käyny merellä?"

"Minä? En mä muista. Korkeasaaressa, ehkä. Ootteko muuten hetkeen käyny siellä?"
---

Kuilu minun ja heidän välillään oli suurempi kuin koskaan. Uusia asuntoja, opiskelupaikkoja, seurustelua ja sisustushuolia, risteilyjä, baareja, lauluja ilman kaksoismerkityksiä ja öitä ilman itkua. Onkohan se koskaan kurottavissa kiinni?

P.S. Perustin runoilleni oman blogin, varpustenvaltakunta.blogspot.fi.

Anna anteeksi

Anna anteeksi, etten sua

osannut suojella

annathan anteeksi sen

etten voinut sua tukea

Minä parhaani yritin

ja silti sut menetin

ei oo reilua tää

meistä kenellekään

Kai siellä jossain voit

mulle anteeksi antaa?

Vaikken itse itselleni

koskaan

Kai sinä siellä jossain

minua ajattelet?

Koska minä en sinua

mielestä saa

Joskus mietin että olit

liian hyvä lähtemään

ois mun pitänyt

enemmän yrittää

Vaan en mieltäsi voinut

ilman apuasi lukea

ei toista voi kukaan

oikeasti pelastaa

Kai siellä jossain voit

mulle anteeksi antaa?

Vaikken itse itselleni

koskaan

Kai sinä siellä jossain

minua ajattelet?

Koska minä en sinua

mielestä saa

Unohtunut ystävyys

Eilen kello 00:15 olin lähdössä töistä kotiin. Istuin yksin bussipysäkillä ja hytisin villatakissani viileässä kesäyössä. Koko ruumiini on jo monta päivää ollut kauhean väsymyksen vallassa. Sellaisen väsymyksen, joka ei lähde nukkumalla. Ajatusteni täytyy päästä ulos ruuhkautuneesta päästäni, minun täytyy saada puhua.

Tuijotin kännykkääni ja ajattelin kuollutta ystävääni. Edelleen, lähes vuoden jälkeen, ajattelen tällaisina hetkinä aina ensimmäiseksi soittavani hänelle.

Seuraavaksi tuli ajatus muista parhaan ystäväni läheisistä. Kello oli paljon, he nukkuisivat jo. Siskoni. Hän ei ymmärrä. Ystäväni, jonka luona olin edeltävän yön. Hän kuunteli jo vuorokauden, give her a break.

Siispä valitsin puhelimeni valikosta epätodennäköisen numeron, johon en ollut soittanut aikoihin. Entisen poikaystäväni, jonka minä jätin. Ihmisen, jota en halua piinata olemassaolollani. Mutta vaihtoehdot olivat niin vähissä, minä tarvitsin ystävää. En olkapäätä, en seuraa, en tekemistä tai harhautusta. Minä tarvitsin ystävää. Tämän kerran minun täytyi olla itsekäs.

Menin hänen luokseen. Hän puhui kovin vähän, ja niin tein minäkin. Kerroin, että ahdistaa, että tarvitsin jotakuta, jolle ei tarvitse selittää, miksi. Pelasimme korttia, kerroimme toistemme kuulumisia. Loppuyön hän istui tietokoneella kun minä nukuin, paremmin ja syvemmin kuin moneen viikkoon.

Kävellessäni pois, levänneempänä kuin aikoihin, muistin, mitä paras ystäväni joskus kirjoitti syntymäpäivälahjaksi saamaani leikekirjaan:

"Ystävä on kuin enkeli, joka laulaa sinulle sydämesi laulun, kun itse olet sen unohtanut."

Koti

Olen nyt ollut viikon verran partioleirillä, ja normaaliin elämään paluu on saanut miettimään moinia asioita. Yksi niistä on käsite "koti".

Leirillä kotini on makuualustan paikka teltassa. Rinkka jalkopäässä ja tavarat levällään. Koti on pressukatos, jonka alla syödään. Koti on leirikeittiö, jossa laitoimme koko leirille ruokaa.

Leiriltä ihmisten elämään päästyäni menin yöksi vanhempieni asuntoon. Siellä vanhan huoneeni seinät, sinitarrajäljet, unohtuneet tarrat ovissa ja kolhut parketissa kertovat entisestä kodista. Minun entisestä kodistani.

Äitini toi minut aamulla kimppakämppääni. Kämppikseni huikkasi iloisesti tervetulotoivotuksen. Huoneeni tuntui kodilta. Minun omalta, turvalliselta kodiltani.

Illalla toinen kämppikseni ilmoitti muuttavansa pois. Toinen taas mietti muuttavansa yksiöön lähemmäs kouluaan.

Minä en tiedä, mitä tämä muutos tuo tullessaan, mihin minä päädyn.

Vatsanpohjassa on perhosia, kun kaikki taas muuttuu.

Missä on minun oikea kotini, kuinka sen löytää? Mistä sen tietää? Voisinko asua yksin? Tulenko ikävöimään takaisi tänne?

"Settle down, it'll all be clear
Don't pay no mind to the demons
They fill you with fear
The trouble it might drag you down
If you get lost, you can always be found"

Syntymäpäivä

Tasan vuosi sitten noin tähän aikaan kuiskasin parhaalle ystävälleni "Hei, kello on yli puolen yön! Hyvää syntymäpäivää!"

Paras ystäväni oli pienessä hiprakassa hurmannut Mäkkärissä komean poliisin matkalla vanhemmilleni, jossa olin talonvahtin. Minä odotin tunteja raskaasti huokaillen ja kelloa katsellen, että hän saapuisi. 

Perille tultuaan hän luki minulle ääneen kuuman tekstiviestikeskustelun uuden tuttavuutensa kanssa. Minä tuhahtelin, mutta nauroin. Sellainen hän vain oli.

Soitin pianoa ja lauloin, kun hän puhui puhelimessa. Lopetin hänen tultuaan olohuoneeseen, mutta paras ystäväni rojahti sohvalle ja pyysi jatkamaan. Siihen hän nukahti.

Siirryimme vanhempieni sänkyyn nukkumaan. Nukuimme yön käsi kädessä. Lapsuudesta jäänyt tapa.

Tänään noin tähän aikaan kuiskaan jonnekin hiljaisesti syntymäpäiväonnittelut.

Itsemurhia, numeroita ja ihmisiä

"Suomessa tehdään itsemurhia lähes kaksi kertaa enemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Suomessa oli 1980- ja 90-lukujen vaihteessa maailman ensimmäinen itsemurhien kansallinen ehkäisyhanke, mutta sen hyvät käytännöt ovat jääneet unohduksiin, arvioi mielenterveyspoliittinen neuvottelukunta.
   
Mielenterveysjärjestöjen koolle kutsuma parlamentaarinen neuvottelukunta vaatii nyt uutta ohjelmaa, jotta Suomen itsemurhaluvut saataisiin pudotettua pohjoismaiselle tasolle vuoteen 2018 mennessä.

Neuvottelukunnan mielestä itsemurhien ehkäisyohjelmassa pitäisi muun muassa selvittää, miten koko maahan saataisiin tasapuolisesti tarjolle matalan kynnyksen kriisiapua.

Viranomaisten osaaminen mielenterveysasioissa vaatii neuvottelukunnan mukaan kohentamista, ja myös syrjäytymisen ehkäiseminen on tärkeä osa itsemurhien ehkäisemistä."
www.itsemurha.fi/t/tilastot/

"Vuonna 2011 itsemurhan teki 912 henkilöä. Itsemurhan tehneistä yli kolme neljästä eli 710 oli miehiä. Itsemurhien määrä on ollut tätä pienempi viimeksi 1960-luvulla. Itsemurhien määrä oli suurimmillaan vuonna 1990, jolloin Suomessa tehtiin yhteensä 1 520 itsemurhaa. Varsinkin työikäisten itsemurhat ovat vähentyneet."
http://www.findikaattori.fi/fi/10

Olen ajatellut itsemurhan käsitettä ja mielenterveyttä suhteessa yhteiskuntaamme niin paljon, että alan tuntea kulkevani ympyrää. Itsemurhaan kuolleiden määrä on maassamme vain niin valtava. Jos luvut tuntuvat hankalilta käsittää, niin vertailun vuoksi, tieliikenneonnettumuuksissa kuoli vuonna 2011 292 ihmistä (lähde). Kuinka monta kampanjaa on minun elinaikanani käyty liikenneturvallisuuden parantamiseksi? Kuinka monta itsemurhia vastaan, mielenterveyden puolesta?

En väheksy mitenkään muita yhteiskunnallisia ongelmiamme, mutta kansamme mielenterveyden parantamiseksi vain tehdään liian vähän suhteessa ongelmien suuruusluokkaan. En voisi keksiä subjektiivisempaa mielipidettä tästä asiasta, kuin omani, mutta uskallan avata suuni, sillä tiedän olevani yksi lähes tuhannesta parhaasta ystävästä, jotka jäivät suremaan vuonna 2012. Minä olen yksi noin 10 000:sta läheisestä ihmisestä. Minä olen yksi 100 000:sta tuttavasta.

Niin paljon lukuja ja tilastoja, niiden keskellä meidän rakkaamme, meidän läheisemme. Minun paras ystäväni. Miten heitä olisi voinut auttaa? Mitä voimme tehdä nyt? Voinko minä pelastaa jonkun? Voisitko sinä? Voisimmeko me?

Yksikin itsemurha on liikaa. 912 on aivan liikaa. Vuoden 2012 itsemurhatilastot julkistetaan joulukuussa 2013.