Ikävä

Tänään on ikävä-päivä. On hassua, miten pitkälle menee ihmisen tarve luokitella. Minä olen pakonomaisesti alkanut etsiä tunteideni vuoristoradasta jotain kaavoja, jotain samankaltaisuutta päivien välillä. On olemassa päiviä, jolloin herään jotenkin rauhallisena. Muistelen hyviä muistoja, tunnen lämpöä. Sitten on olemassa tuska-päiviä. Sellaiset päivät koostuvat kahdesta aktiviteetista: itkemisestä ja itkun pidättämisestä. Sitten on olemassa näitä päiviä, ikävä-päiviä. Minun paras ystäväni ei koskaan nähnyt tätä lunta. Minun paras ystäväni ei naura kanssani myöhästeleville junille. Tämä on ensimmäinen talvi, kun minun paras ystäväni on kuollut. Ensimmäinen niistä monista.

Joitakin viikkoja sitten oli juuri tällainen päivä. Kaikki muistutti ystävästäni. Paikat, joissa olimme käyneet, paikat, joissa emme käyneet, puhe, musiikki, sää, ihmiset. Ikävä oli niin musertava, että yritin kirjoittaa sen ylös. Tämän sain puserrettua ulos, enkä enää voi paremmin kuvata tätä ikävän tunnetta:

Tänään minulla on ikävä. Minulla on ikävä sitä, miten nauroit. Minulla on ikävä sitä, miten sait minut tuntemaan itseni riittäväksi. Minulla on ikävä Sinun viisaita sanojasi. Minä ikävöin sinun kehoasi.  

Olkapäitä, jotka olivat mielestäsi liian leveät. Kreikkalaista nenää, jonka kanssa sinulla oli välillä myrskyisiä vaiheita, kun se tuntui liian isolta. Hiuksiasi, kaikissa niissä väreissä, miksi ne ehdit värjätä. Ikävä sinun vahvaa niskaasi, pettämätöntä ryhtiäsi. Ikävä pieniä käsiäsi; olit ainoa, jonka kanssa minulla on ollut täysin saman kokoinen kämmen. Ikävöin Sinun korkeita poskipäitäsi ja hymykuoppia niiden alla. Jokaisen sormesi jokaista kynttä, jonka olit pureskellut. Ikävä Sinun vatsaasi, jota esittelit, vatsalihakset näkyvillä tai ei. Ikävä sitä itsevarmuutta, joka sinusta huokui. Minulla on ikävä jalkojasi, jotka eivät koskaan olleet paikallaan. Pyörittelit nilkkojasi, kipristelit varpaitasi, juoksit, hypit ja pompit.

Minulla on ikävä Sinun silmiäsi. Niitä minulla on kova ikävä. Sinun sinisiä silmiäsi, joilla kerroit, että rakastat minua. Aina, ehdoitta. Niin kauan kuin on tarvis. Vaikka olenkin minä, kaikkine vikoineni. Sinun silmiäsi minä ikävöin. Sinun katsettasi. Sinua.

Minä rakastan...

Olen päättänyt remontoida elämäni mahtavaksi. Muuten en voi sitä elää. Päätin aloittaa uuden musiikkiprojektin, järjestää pikkujoulut kavereille ja pyysin joululahjaksi lahjakorttia tanssitunneille. Olen koko elämäni tavoitellut jonkinlaista täydellisyyttä: mielessäni on ollut selkeä kuva siitä, millaiseen ammattiin haluan, ja millaiseen koulutukseen minun pitää hankkiutua. Olen aina tiennyt, mitä haluan partiossa saavuttaa, millaisia ansiomerkkejä tahdon ansaita, ja mihin pesteihin päätyä. Olen aina tiennyt, mitä minun pitää tehdä, ollakseni ulkoisesti ihminen, jollaista arvostan. En ajatellut pystyväni olemaan sellaisenani hyvä ja täydellinen, vaikka näen sen arvon jokaisessa muussa ihmisessä.

Kun kävin ensimmäistä kertaa puhumassa psykiatriselle sairaanhoitajalle, tunti loppui siihen, että hän kehoitti minua tekemään asioita, joista pidän ja nautin. En tiedä, ymmärsikö hän, miten tämä kehoitus järisytti maailmaani. Olenhan aina tehnyt asioita, joista en pidä, päästäkseni... niin, johonkin. Nyt ymmärsin, että jos en nauti matkasta, päämäärä ei korvaa menetettyä aikaa. Yleensä. Enkä nyt tarkoita, etten enää aio lukea tentteihin, vaan, että en enää aio ottaa projekteja, joista en saa mitään.

Olin tapaamisen jälkeen niin hämmentynyt, että minun täytyi oikein tehdä lista asioista, joista pidän. Sen listan mukaan yritän pikkuhiljaa oppia elämään, ja asettamaan tavoitteita, jotka todella merkitsevät.

Tässä otteita listastani "Mitä minä rakastan?", kirjoitettu 29.9.2012:

- Auringonnousuja - Auringonlaskuja - Kylmää ilmaa, kun on lämmin paikka, jonne karata - Fantasiakirjoja - Uuden oppimista - Opettamista - Spontaania tekemistä - Ystäviä - Aamu-uinteja - Aikaisia aamuja - Metsiä - Nuotioita - Laittautumista - Keltaista - Väittelemistä - Läheisyyttä - Leffailtoja perheen kanssa - Brunsseja perheen kanssa - Mökkeilyä - Musiikkia - Keikkoja - Lunta - Mummolan rauhaa - Suunnittelua ja visiointia - Itseni kehittämistä - Pysyvyyttä - Luottamusta - Auttamista - Seikkailuja - Puhumista ennen nukkumaanmenoa - Laulamista - Museoita - Satuja ja tarinoita - Hedelmiä - Joulua - Uuttavuotta - Juhannusta - Höttöromaaneja - Toimintaelokuvia - Peter Panin tarinaa - Käsin tekemistä - Tanssimista - Nostalgiaa - Kahviloita - Keikkoja - Kaupunkia - Hiljaisuutta - Kuutamoa - Matkailua - Muistoja

... ja talvea.

Hetki elämää

Kävin katsomassa tänään Hectorin konserttia. Mikä ääni, mitkä laulut, mikä karisma! Hymyssä suin kuuntelin lauluja. Ja itkin.

Tämä laulu pääsi oikeuksiinsa oikeastaan vasta tänään keikalla, tämä YouTube-versio on vain varjo siitä, minkälaisen tunteen Hectorin tämäniltainen tulkinta herätti:

"Tuon valvotun yön aina muistan,
Kun tuulee ja sua ikävöin.
Sinun naurusi, laulusi muistan;
Ne mielessäin käy päivin, öin,
 Kun tuulee, ja sua ikävöin"

Kynttilöitä

Olin tänään kynttilätapahtumassa, joka järjestettiin itsemurhan tehneiden muistolle. Nämä ympäri Suomea järjestettävät tapahtumat yrittävät tuoda tämän tabun päivänvaloon. Itsemurhasta on vaikea puhua, ihan jokaisen, riippumatta siitä, onko omalle kohdalle tämä pommi tipahtanut. Miksi itsemurha on tabu? Pitäisikö sen olla?

Kun sytytin kynttilän ja jätin sen palamaan ystävälleni, toivoin, että se nähtäisiin. Toivon, että voisin kertoa ystäväni kuolintavasta avoimesti tutuilleni. Ilman, että näen paheksuvan järkytyksen häivähtävän kenenkään kasvoilla, ilman kärkästä kyselyä siitä, miksi näin tapahtui, ja mikä oli se syy? Ei ymmärretä itsemurhaa, paheksutaan sitä, ja syytellään itsemurhaan päätyneitä. "Millaisen painolastin se jättikään sulle!" Niin. Vaan millaista painolastia hän itse kantoi sinä aamuyönä?

Aina ei vain ole mitään syytä. Jokus syy voi olla, että maailma tuntuu pahalta paikalta. Joskus se voi olla tunne siitä, ettei ole enää tietä eteenpäin. Näin luulen sen ystävälläni olleen. Hän hetkellisesti humalassaan ajatteli, että elämä tulee olemaan ikuisesti sitä kaipausta ja tyhjyyden tunnetta, jota hän todennäköisesti jossain vaiheessa sitä iltaa tunsi. Olen itse joutunut nyt kohtaamaan tämän ajatuksen, monesti. Kun ei enää ole sitä elämän valoa, ja kun se varavalokin jätti. On vain välillä niin kauhean pimeää, eikä näe valoa tulevassa.

Suomessa näistä asioista on vaikea puhua ääneen. On vaikeaa sanoa, ettei jaksa. Ei voi noin vain ottaa aikaa kriisien ja elämän vaikeiden vaiheiden käsittelyyn. Kahden viikon sairasloma? Kolmen kuukauden? Herran jumala, mistä sitä tietää? Monet ovat sanoneet minulle, että surusta toipuminen kestää 1-2 vuotta. Keskimäärin. Minulla ei ole varaa olla sellaista aikaa poissa ympäröivästä maailmasta, sairaslomalla pois tavallisten ihmisten silmistä. Tässä kulttuurissa tuntuu, etten voi olla suruaikaa myöskään yhteisössä. Suru on heikkoutta.

Tunteet ovat tällaisen päivän jälkeen hyvin sekavat. Sytytin kotonakin ystävälleni kynttilän, rauhoittamaan. Se palaa hänen kuvansa edessä, ja jotenkin liekki tuo kuvaan eloa. Kuvassa hän ei katso kameraan, vaan vienosti hymyillen kaukaisuuteen. Joskus jopa odotan, että hän kääntäisi päänsä ja katsoisi minuun. Lohduttaisi ja sanoisi, että nyt on vain jaksettava mennä eteenpäin niillä eväillä, mitä minulla on.

"Sun täytyy vaan puhua, puhua, puhua ja puhua, siitä mistä pelkäät puhua", hän sanoi minulle keväällä, kun oli menossa hieman hankala jakso elämässä. Se on erinomainen neuvo. Neuvo, jonka voisi antaa kaikille suomalaisille.

Flashback

Jokainen tietää sen tunteen, kun on tehnyt jotain noloa, ja se tulee mieleen. Kurtistaa eihkä kulmat pakostakin yhteen ja kätkee kasvonsa käden taakse. Se on flashback siitä, kun on tehnyt jotain noloa.

Minä olen alkanut kokea paljon flashbackeja, monista erilaisista tilanteista. Välillä muistan elävästi sen hetken, kun parhaan ystäväni äiti soitti minulle, ja kysyi, missä olen ja kenen kanssa. Kertoi, että nyt on todella, todella huonoja uutisia. Välillä tämä välähdys, se rajapinta kahden maailmani, kahden todellisuuden välillä, valtaa mieleni.

Välillä mieleeni välähtää se hetki, kun istuin partion kokouksessa, ja sain tekstiviestin, jossa poikaystäväni totesi, että tulee hakemaan minut kokouspaikalta, kun on niin ikävä sää. Tiesin heti, mitä on tulossa. Se hetki epätoivoisen elämän ja todellisen pakokauhun välillä.

Välillä näen selkeästi edessäni parhaan ystäväni sellaisena, kun näin hänet viimeistä kertaa. Kauniina, tyylikkäänä, täydellisenä. Hän juoksi bussiin, mutta kääntyi nauraen bussin ovelta huikkaamaan minulle, ettei bussi lähdekään vielä viiteen minuuttiin. Kohautin olkapäitäni ja nauroin, hän vastasi samoin ja heilautti kättään. Sitä hetkeä edelsi maailma, jossa minä pystyin näkemään hänet, koskettamaan, saamaan vastauksia kysymyksiini. Sen jälkeen vallan sai lohduton yksipuolisuus.

Toisinaan tunnen, millaista oli herätä sellaisen ihmisen vierestä, jota ihaili. Kun joka ikinen aamu oli onnellinen siitä, että sai olla niin etuoikeutettu.

Toisinaan tuntuu, että elän kummallista rinnakkaistodellisuutta. Kuin kaikki olisi yhtäkkiä mennyt jotenkin hirvittävällä tavalla väärin, ja minä vain seison suu auki tapahtumien keskellä ja ihmettelen, koska menetin ajoneuvon hallinnan ja menin satasta tolppaa päin. Yhtenä hetkenä kaikki oli niin hyvin, enkä edes ymmärtänyt, kuinka hyvin. Nyt olen tässä, poljettuna, lyötynä, hylättynä. En osaa kuin ihmetellä ja toivoa. Toivoa, että pahinkin myrsky menee ohi ajallaan. Myös, vaikka se riepottelisi pääni sisusta.

Tätä päivää lohduttaa musiikki. Yleensä kuuntelen raskaampaa, mutta tänään meni ihan Katri Helenaksi. Eikä edes hävetä.

Katri Helena - Minä toivon

"Minä toivon lohtua yksinäisille
Minä toivon siltoja toistemme luo
Minä toivon lämpöä kaipaaville
Se sydämille suojan vain suo
Ja turvan parhaimman tuo
Minä toivon että saa kuolla pois pelkomme nuo
Että vois oikeasti kuin ensikertaa rakastaa
Jo unet väistyä saa
Minä toivon elämän riemua pulppuavaa"

Sattumaa(ko?)

Mikä sai minut elämään? Miksi minä olen edelleen tässä, vaikka minulta vietiin jotain niin tärkeää?

Minä en usko jumalaan, enkä liiemmin myöskään kohtaloon. Tiedän, miten hurjalta se kuulostaa, jos sellaiseen uskoo. Uskonko, että kaikki on pelkkää sattumaa, lohdutonta kaaosta? Niin, niin minä kai uskon. Minä vain en näe sitä lohduttomana, enkä kaaoksena. Pelkkänä suurena sattumana. Sitä minun elämäni on ja tulee olemaan, sattumien sarjaa, suurta epätodennäköisyyttä, hyvässä ja pahassa.

Olen jossitellut parhaan ystäväni kuolemaa niin pitkälle, ettei siinä ollut enää mitään järkeä. Mietin aikaa taaksepäin: olisiko paras ystäväni ollut minun luonani sinä aamuyönä, jos asuisin lähempänä paikkaa, jossa hän kuoli? Jos en olisi päässyt opiskelemaan? Olisiko paras ystäväni hengissä, jos emme olisi koskaan tavanneet. Jos minun perheeni ei olisi muuttanut, jos hänen perheensä ei olisi muuttanut. Olisiko hän elänyt, jos emme olisi koskaan tavanneet? Jos minua ei olisi koskaan syntynyt?

Sattumaa sattuman perään oli se, että me tapasimme. Sattumaa sattuman perään olivat tapahtumat, jotka johtivat siihen, ettemme me enää tapaa. Sattumia, joihin minä osaltani olin vaikutamassa, ja tuhannet muut. Miljoonat muut. Miljardit muut.

Siksi minä haluan elää. Haluan nauraa vielä elämän suurille sattumille. Haluan vielä päivitellä vuosien päästä, että miten tähän päädyttiin. Minä tahdon nähdä, mihin nenäni minua vie.

Tänään on kaunis päivä. Eilen oli kaunis ilta ystävien kanssa. Kaksi kaunista sattumaa, uskomatonta yksityiskohtaa. Eikö jo tällaista auringonpaistetta varten, tällaista täydellistä alkutalven päivää varten, kannata olla hengissä?

Kirjoitin tämän muutama viikko sitten, kai tästä samasta tunteesta, toivosta:

Haluan löytää onnellisuuden

uudestaan jotain hyvää

maailman kirkkaamman puolen.

Tahdon taas nähdä kauneuden

syksyn ruskan väreissä

Sateen ropinassa

Ihmisten silmissä

Itsemurha

On olemassa ilmauksia, jotka menettävät merkityksensä, kun ne tulevat lähelle ja liian tosiksi. Kuolema. Kuollut. Itsemurha. Tappaa itsensä. Käydä psykiatrilla. Unilääkkeet. Hautakynttilä. Haudata. Hyvästellä. Suru. Ikävä. Lopullisuus.

Minä en enää pelkää kertoa, mitä parhaalle ystävälleni tapahtui. Minä päätin myös olla karsastamatta omista selviytymiskeinoistani puhumista. Jos joku on tarpeeksi hömelö kysyäkseen, mitä minulle kuuluu, en enää vastaa "ihan jees". Vastaan "et edes halua tietää". Sillä se on totuus. Jos joku kysyy, miten minä oikein pärjään tämän kaiken keskellä, vastaan, että käyn viikottain psykiatrisella sairaanhoitajalla ja syön nukahtamislääkkeitä. Sillä sekin on totuus.

Minun totuudestani on tullut erilaista. Siihen sisältyy niin paljon sellaista rujoutta, mitä tuttavapiirini ei ole koskaan kohdannut. Elämä kohtelee perunankuorimahansikkain. Moni ei ole, ainakaan vielä, kokenut, miltä se oikeasti tuntuu. Kun elämässä on ensin kaikki melko raiteillaan, ja yhtäkkiä elämän tärkein henkilö tappaa itsensä, poikaystävä sanoo moikat ja opinnoissa jää pakostakin jälkeen, kun pyörittelee päässään lähinnä elämä suuria kysymyksiä.

Mitä minä haluan?
Miksi minä elän?
Haluanko elää?
Pystynkö elämään?

Tästä kuplasta on vaikea tulla ulos, edes hetkeksi. Tässä kuplassa on normaalia, ettei pysty nukkumaan, koska käy mielessään läpi uudestaan ja uudestaan sitä puhelinsoittoa, jossa kerrottiin parhaan ystävän kuolleen. Tässä kuplassa on normaalia puhua kuolemasta. Täällä ei ole yhtään outoa, että mietin itsemurhaa päivittäin.

Kuplan ulkopuolellahan minä olen ihan hullu. Täysin kaheli. Epänormaali. Sanoja, joita ei kuplani sisällä edes ole olemassa. Niillä ei ole minun elämässäni enää merkitystä.

Aamut

Mikael Jugner totesi kesällä lööpeissä sydänkohtauksensa jälkeen, että elämä on nykyään päätös. Jokainen aamu Jugner herää ja ottaa pillerin, joka pitää hänen sydämensä lyömässä. Pillerin, joka pitää hänet elossa. Elämä ei enää vain ole ja jatku, vaan sen jatkumisesta pitää tehdä päätös. Joka ikinen aamu.

Sitä on minun elämäni. En koskaan tiedä, mikä aamu on hyvä aamu, ja koska taas herään hätkähtäen painajaisesta. Aamu määrittelee päivän. Siitä lähdetään käyntiin, jos lähdetään. Toisina aamuina olen herännyt ja tuijottanut tunteja kattoon. Näen, kuinka kellon viisari jatkaa kulkuaan. Kuulen, että kerrostalomme ulkopuolella on elämää. Jopa naapurissa on elämää. Elämä saattaa tulla jopa asuntooni: kämppikset ravaavat ulko-ovesta sisään ja ulos. Tällaisina aamuina en aina jaksa nousta ja mennä pakollisille tunneille yliopistoon. Tällaiset aamut minä nukun ja itken jotta jaksan jossain vaiheessa tehdä päätöksen elämästä ja nousta ylös.


Sitten on niitä aamuja, kun kaikki on hieman helpompaa. Herään levänneenä, ulkona paistaa aurinko. Parhaan ystäväni kuva hymyilee minulle ikuista, heleää hymyään pöydällä. "Minä elän tämän päivän juuri, niin kuin sinä aina kannustit elämään kaikki päivät", ajattelen silloin. Niinä päivinä teen parhaani, hymyilen kaupassa, puhun tuntemattomille ja olen opiskelukavereille ystävällinen. Teen rästiin jääneitä hommia.

Tänään oli huonompi aamu. Heräsin, ja maailma oli harmaa. Matkustin yliopistolle, maailma oli harmaa. Opiskelin, mutten voinut keskittyä. Sekin oli harmaata.

Sellainen oli minun tämä päiväni. Väritön, täynnä ikävää. Ja silti jotenkin tunnen, että jokin sisälläni taas hehkuu. Elämä nostaa päätään. Se odottaa uteliaana huomista. Huominen voi olla aamu täynnä valoa ja värejä. Ja minä haluan nähdä sellaisen aamun vielä. Siksi kaivoin esille vanhoja karkkipapereita, joissa lukee rohkaisevia viestejä, jospa niistä saisi elämänohjetta huomiseen?

Smile before bed. You'll sleep better.

Be fearless.

Hey, why not?

Make a list of your dreams.

Decorate your life.

You're allowed to do nothing.

Get your feet massaged.

Laugh uncontrollably... it clears the mind.

Write a real letter, not just an email.

When two hearts race, both win.