Tajunnanvirtaa

Olen edelleen kipeänä, vaikka olo onkin parempi, kuin viimeksi kirjoittaessa. Paljon tässä välissä ei ole ehtinyt tapahtua, mutta tunnetusti ajatukset lähtevät liikkelle pienimmästäkin virikkeestä.

Pääsin näyttelemään yliopiston musiikkinäytelmään, ja meillä on treenejä monta kertaa viikossa. Tänään haimme roolihahmojemme olemusta erilaisilla harjoituksilla. Yksi näistä harjoituksista oli hahmon liikkeiden ja ilmeiden hakeminen peilin edessä. Se oli hirvittävän, kauhistuttavan vaikeaa. Katsoa itseään peilistä. Yleensä improaminen ja näytteleminen pysyy muakvasti juuri ja juuri epämukavuusalueeni ulkopuolella, ollen sopivan haastavaa, mutta kuitenkin vielä turvallista. Tämä ei enää tuntunut turvalliselta. Se ei tarkoita, ettenkö kokeilisi tätä harjoitetta uudestaan, päin vastoin: minun on vain laajennettava mukavuusaluettani itseni hyväksymisen suhteen.

Olen joutunut jättämään monia asioita väliin, koska olen ollut kipeä. Partiotapahtuman, pikkujoulut, yliopiston pienryhmätunteja ja luentoja. Maailma ei ole räjähtänyt ja olen edelleen hengissä. Tämä on toiminut erinomaisena muistutuksena siitä, että aina ei tarvitse jaksaa.

Olen jälleen käytännössä todennut, että illan murheet usein haihtuvat yön aikana. Ainakin loputtomalta tuntuva yksinäisyys ja alakulo. Aamulla herätessä huomaa maailman usein olevan siedettävämpi paikka, kuin miltä se illalla kynttilän valossa näytti.

Olen myös mutustellut oivallusta, jonka sain jo jonkin aikaa sitten: sain viimeisimmässä parisuhteessa henkisesti turpaani, ja se sattuu edelleen. Aina kiinnostuessani ihmisessä ajattelen skeptisesti, ettei tämä ihminen kuitenkaan vastaa tunteisiini. Nyt olen alkanut pohtia, etten minä itse välttämättä olisi vielä ensinkään valmis parisuhteeseen, vaikka se oikea osuisikin kohdalle ja retkahtaisi itsekin. Luulen, että tulen tarvitsemaan seuraavan kiinnostavan ihmisen kanssa hieman hitaamman alun.

Olen muutenkin hirveän peloissani rakkauselämän suhteen. Ei ole kivaa saada henkisesti köniinsä, yhtäkään kertaa. Puhumattakaan, että saisi köniinsä kaksi, kolme, neljä, viisi tai kymmenen kertaa. Silti se riski olisi otettava: olisi retkahdettava, jos jotain haluaisi saavuttaa. Jollain tapaa uuvuttava ajatus.

Oikein odotan, että tervehdyn ja aivoni heräävät tästä horroksesta. Pääsisin kirjoittamaan jotain, missä olisi vähän enemmän järkeä.

Mä en jaksa enää nousta

putoamaan takaisin

Muutama sana rakkaudesta

En ole keskittynyt blogissani mitenkään erityisesti tuntemuksiin eroistani. Vuosi sitten lopetin vuosia kestäneen parisuhteen. Olimme kasvaneet yhdessä, mutta emme yhteen. Meistä oli tullut kaksi aikuista, jotka halusivat erilaisia asioita ja kulkivat aivan eri suuntiin.

Jättämisessä vaikeaa oli syyllisyys ja oman päätöksen tuoma epävarmuus. Minulla oli lähes viisi vuotta joku, jolle soittaa koska tahansa. Joku muukin, kuin paras ystäväni. Poikaystävä, joka palvoi maata, jolla astelin. Totesin kuitenkin, ettei hyvä suhde ole sellainen, jossa yksi on toiselle kaikki kaikessa, mutta toinen toiselle vain pieni osa elämää. Minä ymmärsin, ettei sellainen suhde voi toimia pitkään, ja päätin lopettaa sen mielummin ennemmin, kuin myöhemmin. Minä rakastin häntä, kyllä, mutta se ei aina riitä.

Melko pian eromme jälkeen tutustuin uuteen mieheen. Hän oli täydellinen. Ahkera, mukava, hellä, ymmärtävä, älykäs ja komea. Ajattelin aluksi, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia. Toisin kävi. Aloimme nopeasti seurustella ja viettää paljon aikaa yhdessä. Rakastuin aivan päätä pahkaa puolituntemattomaan.

Kun paras ystäväni kuoli, olimme uuden poikaystäväni kanssa jo eron partaalla. Ainakin minä tiesin sen. Hän seisoi vieressäni vielä kaksi kuukautta ystäväni kuoleman jälkeen, tuki, halasi ja lohdutti. En voisi olla kiitollisempi. Niinpä, kun hän lopulta totesi suhteemme olevan ohi, minä poistin hänet elämästäni. Päätin, etten enää koskaan aio häiritä häntä, en koskaan aio soittaa tai lähettää viestiä, en koskaan anele häntä takaisin. Vaikka miten rakastaisin, se ei aina riitä.

Kaksi täysin erilaista suhdetta. Kaksi täysin erilaista alkua, keskikohtaa ja loppua. Kaksi rakkautta. Mihin ne ovat tuoneet minut?
Ymmärrän nyt, etten voi rakastaa toisia ennen itseäni.
Minun täytyy tuntea itseni, jotta voin olla oma itseni toiselle.
Järjellä ja sydämellä tehdyt päätökset ovat rakkaudessa molemmat yhtä kipeitä, mutta niitä täytyy tehdä.
Eron jälkeen ihmiset eivät muutu. Entisestä, ihanasta poikaystävästä ei yhdessä yössä tule hirveää kusipäätä.
Jätetyksi tulemisen tunne on murskaava, mutta se ei tee minusta huonoa ihmistä.
Jättämisen jälkeinen tunne on murskaava, mutta se ei tee minusta pahaa ihmistä.
Jos tietää suhteen loppuvan lähitulevaisuudessa, voi aivan yhtä hyvin lähteä heti, paremmalla mielellä.
Ystävyys vaatii entisiltä suhteen osapuolilta rehellisyyttä ja asioiden selvittämistä. Mutta se on mahdollista.

Ei ole oikeaa tapaa löytää toista puoliskoaan, eikä oikeaa tapaa tai aikaa rakastua. Ei myöskään ole oikeaa aikaa, tapaa tai paikkaa erota. Kyse ei ole siitä, miten saa itsensä pysymään ehjänä, vaan siitä, miten saa itsensä korjattua.