tiistai 26. marraskuuta 2013

Tajunnanvirtaa

Olen edelleen kipeänä, vaikka olo onkin parempi, kuin viimeksi kirjoittaessa. Paljon tässä välissä ei ole ehtinyt tapahtua, mutta tunnetusti ajatukset lähtevät liikkelle pienimmästäkin virikkeestä.

Pääsin näyttelemään yliopiston musiikkinäytelmään, ja meillä on treenejä monta kertaa viikossa. Tänään haimme roolihahmojemme olemusta erilaisilla harjoituksilla. Yksi näistä harjoituksista oli hahmon liikkeiden ja ilmeiden hakeminen peilin edessä. Se oli hirvittävän, kauhistuttavan vaikeaa. Katsoa itseään peilistä. Yleensä improaminen ja näytteleminen pysyy muakvasti juuri ja juuri epämukavuusalueeni ulkopuolella, ollen sopivan haastavaa, mutta kuitenkin vielä turvallista. Tämä ei enää tuntunut turvalliselta. Se ei tarkoita, ettenkö kokeilisi tätä harjoitetta uudestaan, päin vastoin: minun on vain laajennettava mukavuusaluettani itseni hyväksymisen suhteen.

Olen joutunut jättämään monia asioita väliin, koska olen ollut kipeä. Partiotapahtuman, pikkujoulut, yliopiston pienryhmätunteja ja luentoja. Maailma ei ole räjähtänyt ja olen edelleen hengissä. Tämä on toiminut erinomaisena muistutuksena siitä, että aina ei tarvitse jaksaa.

Olen jälleen käytännössä todennut, että illan murheet usein haihtuvat yön aikana. Ainakin loputtomalta tuntuva yksinäisyys ja alakulo. Aamulla herätessä huomaa maailman usein olevan siedettävämpi paikka, kuin miltä se illalla kynttilän valossa näytti.

Olen myös mutustellut oivallusta, jonka sain jo jonkin aikaa sitten: sain viimeisimmässä parisuhteessa henkisesti turpaani, ja se sattuu edelleen. Aina kiinnostuessani ihmisessä ajattelen skeptisesti, ettei tämä ihminen kuitenkaan vastaa tunteisiini. Nyt olen alkanut pohtia, etten minä itse välttämättä olisi vielä ensinkään valmis parisuhteeseen, vaikka se oikea osuisikin kohdalle ja retkahtaisi itsekin. Luulen, että tulen tarvitsemaan seuraavan kiinnostavan ihmisen kanssa hieman hitaamman alun.

Olen muutenkin hirveän peloissani rakkauselämän suhteen. Ei ole kivaa saada henkisesti köniinsä, yhtäkään kertaa. Puhumattakaan, että saisi köniinsä kaksi, kolme, neljä, viisi tai kymmenen kertaa. Silti se riski olisi otettava: olisi retkahdettava, jos jotain haluaisi saavuttaa. Jollain tapaa uuvuttava ajatus.

Oikein odotan, että tervehdyn ja aivoni heräävät tästä horroksesta. Pääsisin kirjoittamaan jotain, missä olisi vähän enemmän järkeä.

Mä en jaksa enää nousta
putoamaan takaisin

maanantai 18. marraskuuta 2013

Toipilasmasennus

Olen kipeänä, kuumeessa ja kurkkukivussa. Minä inhoan olla kipeänä. Inhoan löhötä koko päivän vilttien alla ja katsoa tyhjänpäiväisiä televisiosarjoja. Inhoan juoda neljättä kuppia Finrexiä, ei se kuitenkaan mihinkään auta. Inhoan sitä, kun kuume on niin kova, etten voi edes nousta ylös ja keittää vettä hengästymättä. Saati sitten että lähtisi ulos asunnostaan. Inhoan sitä, kun ei ole mitään syytä mennä suihkuun, koska tietää, ettei ole näkemässä ketään koko päivänä.

En minä tietenkään koskaan ole sairastamisesta pitänyt, mutta etenkin nyt se on vastenmielistä. Se muistuttaa liikaa niitä päiviä, jotka vietin vuosi sitten parhaan ystäväni kuoleman ja parisuhteen päättymisen jälkeen. Tarkoituksettomia, loputtomia, yksinäisiä päiviä.

Minusta tuntuu, että mieleni on jälleen sairastuttanut kehoni. Menneet viikot ovat olleet täynnä opiskelua, töitä ja muita sovittuja menoja. Projekteja, jotka valmistuivat perjantaina. Näinpä stressi loppui, ja väsymys siirtyi korvien välistä kehoon. Kehon väsytettyään ja sairastettuaan pahat ajatukset siirtyvät ain vain voimakkaampina takaisin korvien väliin.

Tänään on taas sellainen päivä, kun olen väsynyt. Päästä varpaisiin, ulkoisesti ja sisäisesti. Väsynyt suruun ja selviämiseen. Siihen, että paras ystäväni on kuollut eikä kukaan voi koskaan korvata häntä, enkä minä voi koskaan korvata häntä kenellekään. Olen väsynyt omaan voimattomuuteeni. Olen väsynyt taisteluun itsevihani kanssa, ja haluaisin vain antaa sen rellestää mielessäni. Ilkkua rauhassa toiveikkaita ajatuksiani maailmasta ja tulevaisuudestani.

Kuten yleensäkin tällaisina päivinä, minä katson elokuvia ja nukun, pidän mieleni harhautettuna. Toivon parempaa ja helpompaa huomista.

torstai 14. marraskuuta 2013

Typeryys

Toivottomuudella ja typeryydellä on hyvin vähän eroa. Olen ihastunut jälkimmäiseen sanaan nyt syksyllä historian kursseilla. Sen kaltaista sanaa on käytetty useissa yhteyksissä antiikin Kreikasta 1800-luvulle. Se ei ole niinkään pahantahtoinen, tai yhtä leimaava, kuin sana "tyhmä". Typeryydellä viitataan usein tietämättömyyden ja ylpeyden summaan, josta syntyy ihmisiä, jotka ajattelevat tietävänsä kaiken, mutteivät todella ymmärrä juuri mitään. Typeryksiä.

Typeryyttä on esimerkiksi ajatella, että toinen ihminen on outo. Minä olen outo ja sinä olet outo, ja kaikki muutkin ihmiset ovat outoja. Emme nimittäin ole samanlaisia. Se ei ole outoa, koska me tulemme eri lähtökohdista. Se on kuin tunkisi toisen muovailuvahan neliskulmaiseen astiaan, toisen kartion malliseen, ja nimeäisi mielivaltaisesti toisen oudoksi.

Typeryyttä on myös arvottaa kulttuureita. Kulttuuri on monimutkainen, muuttuva ja mittaamattoman suuri kokonaisuus, jota kaikki kulttuuriin kuuluvat ihmiset olemassaolollaan ja toiminnallaan muokkaavat. Miksi meidän olemassaolomme ja meidän toimintamme olisi oikeampaa, kuin toisten? Enkä nyt tarkoita, että nuorten tyttöjen ympärileikkaaminen tai homojen oikeuksien kieltäminen olisi mitenkään oikein, tai, etten tällaisia kulttuurin ilmentymiä aktiivisesti vastustaisi, mutten usko arvottamisen ja ymmärtämättömyyden olevan ratkaisuja näihinkään ongelmiin.

Typeryyttä on nähdä maailmassa pelkkää pahaa. Jos maailma on täynnä vikoja, ja yhtäkään positiivista kulmaa ei löydy, minä ennemmin vaihtaisin näkökulmaa kuin maisemaa. Tässä maailmassa on paljon kauneutta ja hyvyyttä. Minä yritän mielummin nähdä jokaisesta asiasta niin hyvät kuin huonotkin puolet, enkä vain jompaa kumpaa. Tämän jälkeen voin yrittää ylläpitää ja vahvistaa hyviä puolia ja parantaa huonoja, sen sijaan että vain tuijottaisin ja tuomitsisin.

Typeryyttä on liika itsekkyys. Typeryyttä on myös altruismi. Tämä maailma toimii minun näkökulmastani kuin lentokoneen happimaskit: itselle ensin, muille sitten. Lopputuloksena mielellään se, että kaikki selviävät.

Minä yritän jokaisen päivän jokainen hetki tehdä itsestäni hieman vähemmän typerystä, ja suosittelen samaa projektia ihan jokaiselle.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Hetki

Minulla oli aamulla hetki.

Istuin bussin kyydissä, joka kiisi moottoritietä pitkin kohti keskustaa. Kädessäni pyörittelin lämmintä termosmukia, jonka kylkeä koristaa Lontoon silhuetti. Hymyilin ja muistelin, miten ostin sen juna-aseman Starbucksista samana päivänä, kun lähdimme Lontoosta Doveriin, jotta voisin tällaisina kylminä talviaamuina muistaa sen painostavan lämpimän päivän.

Vieressäni istui nuori nainen. Hän näpytti tekstiviestejä ja hymyili itsekseen. Minä katsoin ulos ikkunasta, kun lähestyimme keskustaa. Siellä talojen välissä aurinko nousi ja värjäsi pilvet punaisiksi. Talot kuitenkin peittivät näkymän, ja aurinko katosi taas näkyvistä.

Kännykän radio rätisi, joten vaihdoin nopeasti kanavaa. Seuraavalla kanavalla soi Louis Armstrongin What a Wonderful World ja auringon värjäämä taivas vilahti jälleen talojen välistä ja valaisi hymyn huulilleni.

Bussin keskiosassa neljän hengen paikalla oli vanha nainen, joka istui selkä menosuuntaan päin. Hän huomasi minun hymyilevät kasvoni ja vastasi leveällä virnistyksellä.

Kahvini oli edelleen lämmintä ja tuoksui hyvältä.

Näitä pieniä hetkiä varten elämä on.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Suunta

En saa unta. Mieleni on täynnä ajatuksia ja suunnitelmia. Minun on pakko kirjoittaa ne ylös, että voin palata niihin myöhemmin ja unohtaa ne nyt, kun aamulla on aikainen herätys. Siispä, tässä tavoitteita, joiden avulla pääsen taas hieman lähemmäksi onnellisia päiviä. Lähinnä kyse on epämukavuusalueelle menemisestä pienissä asioissa, saavuttaakseen jotain suurempaa.

Minä haluan oppia saattamaan asioita valmiiksi. Asioita, joista saan hyvää oloa. Tahtoisin saada kotini "valmiiksi", eli hankkia kunnollisen kirjoituspöydän ja toiset verhot. Tahtoisin saattaa projektini valmiiksi. Kirjoittaa minun ja parhaan ystäväni tarinan loppuun ja puristaa bändistäni vaikkapa demon irti.

Minä tahdon päästä näyttelemään. Tahdon oppia olemaan huomion keskipiste ja nauttimaan siitä. Tahdon oppia pois eräänlaisesta pellen roolista, jossa piiloudun herättämäni huomion taakse.

Minä tahdon mennä yksin retkeilemään. Partiota on jatkuvasti vähemmän, ja kevään viikonloput ovat tyhjillään. Ennen toukokuun loppua aion mennä viikonlopuksi yksin metsään vain olemaan, kävelemään ja kirjoittamaan.

Tahdon lähteä keväällä ulkomaille. Tällä kertaa ehkä Eurooppaa kauemmas, New Yorkiin. Miksi säästää rahaa, jos en käytä sitä elämiseen ja unelmiini?

Minä haluan oppia rentoutumaan. En tiedä, olenko koskaan kirjoittanut tästä, mutta rentoutumisharjoitukset ahdistavat minua. Hengitykseni kiihtyy ja tuntuu, että jos annan ajatusteni rauhoittua, putoan pois tästä maailmasta, enkä pääse takaisin. En voi rentouttaa kaikkia ruumiinosiani näissä harjoituksissa itkemättä. Se ei voi olla oikein.

Haluan viettää yhä enemmän aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka kiinnostavat minua ja joiden seurasta nautin. Pääsen vaikka kontaten yli alemmuudentunnoistani ja soitan sellaisille ihmisille, joiden seuran arvoinen en usko olevani. Ehkä minä sitten uskoisin.

Tahdon oppia rakastamaan itseäni. Tämän tavoitteen täyttyminen on kaiken avain, minun selviytymiseni ja tulevaisuuteni. Itsevihani seisoo kaiken haluamani tiellä, joten minun on selätettävä se. Itkien, nauraen ja hammasta purren.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Usko

Tapasin tänään junassa kaksi amerikkalaista tyttö'. He olivat minun ikäisiäni ja mormonikirkon jäseniä. Keskustelu alkoi, kun he kysyivät minulta käännöstä johonkin sanaan. Kumpikin yritti opetella suomea, ja toinen kirjoitti kääntämiäni sanoja otsa rypyssä pieneen muistikirjaan. Lopulta keskustelu eteni, ja kun tuli puhe heidän uskostaan, toinen kysyi minulta kysymyksen, jota kammoan:

Mihin sinä uskot?

Vastasin, kuten aina ennenkin tähän kysymykseen, etten usko mihinkään, että minulla ei ole jumalaa tai uskontoa. Tyttöjen hymyt hyytyivät hieman, joten kiirehdin selittämään, ettei minulla kuitenkaan ole mitään muiden uskontoja vastaan: minusta jokaisen tulisi saada uskoa juuri niin kuin itsestä tuntuu.

Mutta meistä Jumala on... lohtu. Koti.

Minä olen kadehtinut ihmisten uskoa aina. Minulle oli jo hyvin aikaisin selvää, ettei minun maailmassani ole jumalaa. Eikä minun maailmassani ole henkimaailmaa. Viimeisen vuoden aikana on tullut aina vain selvemmäksi, että toisten maailmassa on, enkä minä voi tietää, ovatko he väärässä. Se ei kuitenkaan ole minun maailmani, eikä minun lohtuni löydy sieltä. Minun on löydettävä se tästä omasta maailmastani, omasta maailmankatsomuksestani.

Minun maailmassani on asioita, jotka tiedän, ja asioita, joita en tiedä. Jälkimmäiset ovat niitä, joita tiede ei ole minulle, tai mahdollisesti kenellekään vielä selittänyt. Ei ehkä koskaan tule selittämäänkään. Tietäminen on minulle omalla tavallaan uskomista: saan erilaisia todisteita erilaisista lähteistä, joita mielessäni punnitsen. Lopulta kaiken keräämäni tiedon ja todisteiden perusteella valitsen ne "totuudet", joihin minä uskon, ja joille maailmani perustuu. Varma en voi olla mistään. Minun maailmani on koottu salapoliisityöllä ja uteliaisuudella, ja siinä on niin hyvät kuin huonot puolensa.

Minä en löydä lohtuani siitä ajatuksesta, että tapaan parhaan ystäväni vielä joskus. Minä löydän lohtua siitä, että hän on nyt kaikki, mikä minua ympäröi. Hänen ruumiinsa hajoaa pienemmiksi ja pienemmiksi osasiksi, ja jokin päivä yksi pieni hiukkanen hänestä päätyy kenties maailmankaikkeuden laidalle, kuuhun tai kaukaiselle rannalle toiselle planeetalle. Tai on ehkä osa syksyn kauniita, värikkäitä lehtiä tai kynttilän palavaa steariinia.

Minua lohduttaa ajatus siitä, että niin minullekin vielä käy. Minä en ole sen tärkeämpi tai vähemmän tärkeä, kuin kukaan muukaan tässä maailmassa. Minun kohtaloni on sama, kuin kenen tahansa muun. Maasta maahan on mielestäni jopa alentava sanonta. Minun maailmassani tähtipölystä tähtipölyksi olisi paljon kuvaavampi.