Olen jälleen kasvokkain sen kanssa. Sen, jolla ei ole hahmoa, mutta joka säälimättä tulee ja vie omansa. Kuolema ei tule kysymään, onko juuri nyt hyvä hetki. Se ei varmista ystäviltä ja tutuilta, ottaako liikaa pois aivan väärällä hetkellä. Tällöin sille ei jäisi mitään, sillä kuolemalle on hyvin harvoin oikeaa hetkeä.
Kuulin eilen suru-uutisen. Jälleen yksi ihminen on menettänyt parhaan ystävänsä, ja minä lupauksen tulevasta. Lupauksen tulevista tapaamisista ja tutustumisesta, lupauksen tulevaisuudesta.
Minä olen pohjattoman surullinen. Olen niin surullinen, että täältä lähtee niin moni. Surullinen, koska en voi estää sitä. Onttona ja voimattomana minä tunnen itseni niin pieneksi ja heikoksi kaiken tämän edessä. Minua pelottaa. Ei samalla, kauhealla tavalla, kun silloin, kun auto lähtee luistamaan liukkaalla tiellä. Minua pelottaa, kuin pientä lasta pelottaa, kun aikuiset tappelevat. Minä tuijotan eteeni silmät suurina ja puristan polvet lähemmäs rintakehääni. En aivan uskalla liikkua. Sydämeni ei pamppaile nopeammin, vaan entistä hitaammin.
Minulla oli hyvin nöyrä yö ja päivä. En ole uskaltanut toivoa, kun että kukaan ei nyt hetkeen kuolisi. Minä tahdon, että ihmiset pysyvät hengissä, tahdon, että voin luottaa siihen. Haluan luottaa siihen, että kaikki eivät valitse kuolemaa ja tahdon uskoa, että voin itse valita elämän niin kauan, kun se on mahdollista. Kunnes kuolema raahaa minut pois niin, että edelleen kynsin lattiaa. Minä tahdon tahtoa elää niin raivokkaasti, ja tahdon, että läheiseni tekevät myös niin.
Olen tutkinut omia ajatuksiani suru-uutisesta. Olen löytänyt surua, pelkoa, epäuskoa ja turhautumista. Olen myös löytänyt rauhaa, jota en tiennyt sisälläni olevan. Alun kuoleman hyväksymiseen, paikan, josta pelko on kadonnut, mutta jossa halu taistella on syttynyt. Siellä en vapise surusta ja itsesäälistä, vaan olen surullinen hänen kohtalonsa puolesta. En ole epätoivoinen, vaan jaksan toivoa tulevalta jotain parempaa. En ole turhautunut, vaan näen selkeästi oman rajallisuuteni. Sitä rauhaa minun on ruokittava.
Minä olen niin pahoillani hänen puolestaan, ja sen ajan puolesta, jota hänellä ei koskaan ole. Meillä ei koskaan ole. Se on surullista, katsoo sitä mistä päin tahansa. Minä haluan silti ajatella, että opin tämän jälkeen rvostamaan elämää enemmän ja vaalimaan sitä aikaa, joka minulla on vielä käytettävissäni. Kuka tietää, koska minunkin aikani loppuu kesken, ja kuolema päättää tulla lähemmäs kuin koskaan?
Do not go gentle into that good night,
Old age should burn and rave at close of day;
Rage, rage against the dying of the light.
Though wise men at their end know dark is right,
Because their words had forked no lightning they
Do not go gentle into that good night.
Good men, the last wave by, crying how bright
Their frail deeds might have danced in a green bay,
Rage, rage against the dying of the light.
Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night.
Grave men, near death, who see with blinding sight
Blind eyes could blaze like meteors and be gay,
Rage, rage against the dying of the light.
And you, my father, there on the sad height,
Curse, bless, me now with your fierce tears, I pray.
Do not go gentle into that good night.
Rage, rage against the dying of the light.
- Dylan Thomas
