Elämän pieniä iloja

Kirjoitan aivan pikaisesti asioista, joihin olen juuri tällä hetkellä tässä sohvalla istuessani enemmän kuin tyytyväinen:


Hyvä kurssikirja. Minulla on kirja, jota saan lukea tuntematta huonoa omaatuntoa opiskelun laiminlyömisestä.

Viltit. Minulla on kotona kaksi vilttiä, enkä voi näiden pakkaspäivien jälkeen kuin ihmetellä, miten olen joskus pärjännyt yhdellä.

Puhtaan pyykin tuoksu. Sain pitkästä aikaa pyykättyä näin hyppytunnin ja lukemisen lomassa. Koko asunto tuoksuu puhtaalta.

Pakkanen. Puuterilumi lenteli kaikkialle edessäni kun harpoin pihan yli pyykkitupaan.

Ystävät. Kun huomaa yksinäisessä kiireessään ikävöivänsä valtavaa määrää ihmisiä. Vaikka paras ystäväni on poissa, minulla on valtavasti rakkaita ihmisiä elämässäni.

Lämmin kahvikuppi. Pyykit ovat kuivumassa, viltit harteilla ja kurssikirjan lukeminen hyvässä vauhdissa. Käsissäni haudon lämmintä kupillista tuoretta kahvia.


Elämän pieniä iloja sinunkin iltaasi, lukija!

Tunnustuksia

Entinen poikaystäväni kerran sanoi, etten voi koskaan jättää häntä, sillä kaikki muut maailman miehet pitäisivät minua hulluna, jos tietäisivät, mitä ajattelen. Toisinaan palaan mielessäni tähän lauseeseen ja huolestun, sillä epäilen itsekin sen olevan totta.

Minä olen aina ollut sisimmässäni idealisti, puunhalaaja, romantikko ja runotyttö. Olen omimmillani, kun saan avoimesti kertoa, kuinka paljon rakastan Disneyn piirrettyjä tai miten auttamattoman ihastunut olen kirjoihin ja elokuviin, joita en aivan tajua, mutta joita ei välttämättä ole tarkoituskaan. Minusta oli ihanaa leikkiä hoitolasten kanssa aikoinaan, kun leikin suunta vaihtui sekunneissa ja sain itsekin heittäytyä keksimään tarinaa ja ihailemaan lasten rajatonta mielikuvitusta.

Minusta, kun aurinko laskee, on parasta katsoa vastakkaiseen suuntaan. Kaikki se, minkä auringonlaskun oranssi väri valaisee, näyttää katsovan aurinkoon päin. Puut, talot, kaikki.

Minusta on hienoa lukea tentteihin kalliissa kahvilassa keskustassa, sillä tunnen olevani akateemisempi siellä.

Minusta on ihanaa kuunnella rokkia asunnossani ja jorata sen tahtiin. Toissailtana tein sitä, kun en saanut unta.

Toisinaan kirjoitan omaa, kuvitteellista tulevaisuuttani novelleiden muotoon ja luen niitä saadakseni motivaatiota. Lisäksi kirjoitan säännöllisesti kirjeitä parhaalle ystävälleni, joissa myös usein viittaan siihen, ettei hän koskaan lue niitä. Saatan myös kirjoittaa siitä ikään kuin vitsailisin siitä hänen kanssaan.

Pienenä puhuin linnuille viheltämällä, siskoni jaksaa nauraa tälle edelleen. Nykyään tajuan enemmän, ja puhun linnuille ihan vain puhumalla. Vain, jos kukaan ei kuule, tosin.

Jos vietän paljon aikaa yksin, saatan vahingossa alkaa hyräillä tai viheltää julkisella paikalla.

Välillä kuuntelen bussissa radiota ja otan sattumanvaraisen kanavan ja kuvittelen kadulla kävelevien ihmisten olevan osa musiikkivideota parhaillaan soivaan biisiin. Parhainta on huomata joku, joka kävelee tai tekee jotain muuta musiikin tahtiin.

Vertaan omaa elämääni suurissa määrin kaikkiin elokuviin ja sarjoihin, joita katson. Eläydyn toisinaan elokuviin niin, että hihkun, kiljun ja tipun tuolilta. Oikeastaan lähes aina.

Henkilöin esineitä. Olen hirvittävän kiintynyt esimerkiksi kaikkiin neljään erilaiseen ruokapöydän tuoliin, jotka ostin kotiini. Olen mielessäni kehittänyt jokaiselle aivan oman persoonan ja roolin pöydän ympärillä.

Jos minua stressa oikein kovasti, laitan soimaan Iron Maidenin levyjä ja makaan lattialla kädet vatsan päällä.
Noniin. Se teki hyvää. Hyvää ja juuri omannäköistäsi alkavaa vuotta juuri Sinulle, toivottavasti se tuo tullessaan kaikkea hyvää, paljon ihania ihmisiä ja ennen kaikkea elämäniloa.

Usko

Tapasin tänään junassa kaksi amerikkalaista tyttö'. He olivat minun ikäisiäni ja mormonikirkon jäseniä. Keskustelu alkoi, kun he kysyivät minulta käännöstä johonkin sanaan. Kumpikin yritti opetella suomea, ja toinen kirjoitti kääntämiäni sanoja otsa rypyssä pieneen muistikirjaan. Lopulta keskustelu eteni, ja kun tuli puhe heidän uskostaan, toinen kysyi minulta kysymyksen, jota kammoan:

Mihin sinä uskot?

Vastasin, kuten aina ennenkin tähän kysymykseen, etten usko mihinkään, että minulla ei ole jumalaa tai uskontoa. Tyttöjen hymyt hyytyivät hieman, joten kiirehdin selittämään, ettei minulla kuitenkaan ole mitään muiden uskontoja vastaan: minusta jokaisen tulisi saada uskoa juuri niin kuin itsestä tuntuu.

Mutta meistä Jumala on... lohtu. Koti.

Minä olen kadehtinut ihmisten uskoa aina. Minulle oli jo hyvin aikaisin selvää, ettei minun maailmassani ole jumalaa. Eikä minun maailmassani ole henkimaailmaa. Viimeisen vuoden aikana on tullut aina vain selvemmäksi, että toisten maailmassa on, enkä minä voi tietää, ovatko he väärässä. Se ei kuitenkaan ole minun maailmani, eikä minun lohtuni löydy sieltä. Minun on löydettävä se tästä omasta maailmastani, omasta maailmankatsomuksestani.

Minun maailmassani on asioita, jotka tiedän, ja asioita, joita en tiedä. Jälkimmäiset ovat niitä, joita tiede ei ole minulle, tai mahdollisesti kenellekään vielä selittänyt. Ei ehkä koskaan tule selittämäänkään. Tietäminen on minulle omalla tavallaan uskomista: saan erilaisia todisteita erilaisista lähteistä, joita mielessäni punnitsen. Lopulta kaiken keräämäni tiedon ja todisteiden perusteella valitsen ne "totuudet", joihin minä uskon, ja joille maailmani perustuu. Varma en voi olla mistään. Minun maailmani on koottu salapoliisityöllä ja uteliaisuudella, ja siinä on niin hyvät kuin huonot puolensa.

Minä en löydä lohtuani siitä ajatuksesta, että tapaan parhaan ystäväni vielä joskus. Minä löydän lohtua siitä, että hän on nyt kaikki, mikä minua ympäröi. Hänen ruumiinsa hajoaa pienemmiksi ja pienemmiksi osasiksi, ja jokin päivä yksi pieni hiukkanen hänestä päätyy kenties maailmankaikkeuden laidalle, kuuhun tai kaukaiselle rannalle toiselle planeetalle. Tai on ehkä osa syksyn kauniita, värikkäitä lehtiä tai kynttilän palavaa steariinia.

Minua lohduttaa ajatus siitä, että niin minullekin vielä käy. Minä en ole sen tärkeämpi tai vähemmän tärkeä, kuin kukaan muukaan tässä maailmassa. Minun kohtaloni on sama, kuin kenen tahansa muun. Maasta maahan on mielestäni jopa alentava sanonta. Minun maailmassani tähtipölystä tähtipölyksi olisi paljon kuvaavampi.

Kauneus

Lähden tänään pää edellä pusikkoon ja alan kirjoittaa, vaikka en vielä tiedä mistä. Minä tahdon kirjoittaa teille siitä kauneudesta, mitä maailmassa näen. Minä puhun niin pienistä, kuin suuristakin asioista. Olen puhunut monen parasta ystävääni surevan ihmisen kanssa siitä, miten suuren surun aikana ja sen jälkeen on herkistynyt asioille: hengellisyydelle, toisten tunteille, surulle ja kauneudelle.

Minä koen edelleen näkeväni kauneutta herkemmin nyt, kuin ennen parhaan ystäväni itsemurhaa. Se riisui minut kaikesta siitä, mitä olin ympärilleni kasannut aikuistuessani. Yhtäkkiä kuljin eteenpäin kuin lapsi, huomaten kummallisia asioita, muistaen ne kuin valokuvina. Ensimmäisen kerran todella huomasin sen, kun kuljin yliopistolta kotiin keväällä ja katsoin sulavaa lunta ja siitä muodostuvia pieniä puroja, jotka juoksivat ihmisten jalkojen alitse, uurtaen itselleen pienen pieniä kulkureittejä hiekkaan. Minä pysähdyin keskelle hiekkatietä ja nauroin ääneen ihastuksesta. Tuntui, kuin en koskaan olisi nähnyt mitään niin ihmeellistä. Toiset ihmiset tuijottivat, joten jatkoin kävelemistä, sisälläni veden keväinen leikki, rinnallani se pienen pieni puro, joka ei kestä montaa päivää.

Ulkomailla huomasin kuuntelevani ihmisiä aivan uudella tavalla. Minä imin itseeni heidän elämäntarinoitaan, heidän hymyään. Minä halusin painaa heidät sydämeeni osaksi matkaani. Ihmiset olivat kauniita, heidän tarinansa olivat kauniita. He kertoivat ikävästään kotia kohtaan, ne ihmiset, jotka olivat olleet matkallaan jo vuoden päivät. Heidän varovainen hymynsä kosketti tällaista paljasta ihmistä, kun he kertoivat, miltä heidän kotonaan näyttää. Kuinka he tuijottivat ulos ikkunasta, ja mielessään kuitenkin kiipeilivät vuorilla tai uivat järvessä tai halasivat tyttöystävää. Se oli niin kaunista, kohdata ihmisiä niin vähän aikaa ja saada nähdä heistä niin paljon.

Eilen. Eilen oli kaunis päivä. Aamulla pesin pyykkiä ensimmäisellä pyykkivuorolla kerrostalon pyykkituvassa. Aurinko nousi ja nurmikko oli yön jäljiltä märkä. Kun pyykit pyörivät koneessa, minä menin keittämään kahvit ja istuin parvekkeelle. Ulkoilma oli raikas ja viileä, ja aurinko kipusi jatkuvasti korkeammalle. Kun hain pyykit, törmäsin naapuriin. Puhuimme vartin verran ihanasta aamusta. Hän kiitti juttuseurasta, sitä ei kuulemma liikaa ole. Hänen hymynsä oli ystävällinen.

Päivällä törmäsin tuttuun, joka oli löytänyt elämänsä rakkauden kesällä. Hän huokui sitä, varmuutta ja tyytyväisyyttä. Rakkautta. Illalla kävin tyhjentämässä vanhan asuntoni kellarikomeron pikkuveljieni kanssa. Ulkona aurinko laski ja maalasi kaiken oranssiksi. Ilmassa lentelivät kesän viimeiset hyönteiset ja puiden siemenet. Miten etuoikeutettua nähdä sellainen maisema. Uudessa kodissani sain katsoa, kuinka pikkuveljet leikkisästi kinastellen kävivät läpi kuulumisensa ja valtavan innostuksen vallassa kiinnittivät riippukeinun parvekkeelleni. Kun he lähtivät, minä rojahdin riippukeinuun ja sain silmieni eteen tähtitaivaan. Siinä minä riipuin ja ajattelin kauneutta.

En tiedä, saatteko te kiinni siitä pohjattomasta, syvästä kauneudesta, jota otsikollani hain sen kirjoittaessani. Sitä on kaikkialla, kun vain katsoo, herkistyy sille. Lapsena sen näkee jokainen, minä ainakin näin. Herkemmin, kuin koskaan lapsuuteni jälkeen. Silloin kukaan ei vielä ole onnistunut iskostamaan meihin ajatusta siitä, ettei saa jäädä tuhlaamaan aikaa keskelle hiekkatietä purojen takia, että vieraille ihmisille ei voi puhua, eikä heihin saa luottaa. Että jokainen aamu on ihan nätti, ja ilta. Että tähtitaivas ei kaupungissa näytä miltään. Lapsena me vielä osaamme nähdä. Minä olen aika onnellinen, että osaan nähdä taas.

P.S. Olen jälleen mobiililaitteen varassa, enkä voi vastata kommentteihin, joita minulle on tullut. Vastaan kaikkiin ensi viikolla!