Pieni liekki

Pitkästä aikaa olen rauhoittunut. Henkeä ei ahdista, asunto on tarpeeksi siisti. Tietokoneella istuminen ja teen juominen ei tunnu pahalta ja ajatukset muodostuvat ruudulle kokonaisiksi lauseiksi. Viimepäivinä ja -viikkoina ajatukseni ovat olleet täysin tavoittamattomissa, olen jopa puhunut katkonaisesti.

Olin tänään teatterissa katsomassa Luolasto-näytelmää. Se oli aivan uskomattoman hieno ja monipuolinen. Voisin kirjoittaa siitä montakin esseetä, sen välittämistä ajatuksista koskien ydinvoimaa, maailman materialistisuutta ja hengettömyyttä. Sen sijaan keskityn niihin tunteisiin, jotka tekivät siitä minulle juuri tällä hetkellä merkityksellisen ja herättivät minussa ajatuksia.

"Ootko sä tullut uskoon?"
"En, vaan järkiini. Ja suosittelisin sullekin."

Mies löytää päättäväisyyden itsestään. Nainen löytää voiman olla sinut sen kanssa, että sattuu, vaikka se tuntuu mahdottomalta. Pohjimmiltaan kai näytelmässä toiset hahmot löytävät itsensä ja paikkansa päämäärättömän haahuilun keskeltä ja lähtevät rohkeasti uuteen suuntaan. Minäkin haluaisin päästä siihen pisteeseen, että voisin nähdä takanani kaiken kivun ja onnen, ala- ja ylämäet. Tahtoisin jatkaa eteenpäin tietoisena eilisestä, mutta vapaana sen taakoista.

Näytelmän loppukohtaus oli huikea. kaikki näyttelijät sytyttivät kynttilät ja kävelivät ympäri permantoa. Kaikki muut valot sammutettiin. Kynttilöiden valokeilat valaisivat vain näyttelijöiden kasvot, jättäen kaiken muun pimentoon, kun näyttelijät lähtivät liikkeelle.

Minun elämäni liekki palaa tällä hetkellä vielä menneisyydessä. Se valaisee menneitä kasvoja, menneitä hetkiä. Tähän hetkeen ulottuu vain kajastus. ja tulevaisuus on täysin pimeän peitossa. Minä toivon, että voin lähiaikoina siirtää sen liekin lähemmäs ja lähemmäs tätä hetkeä ja tulevaa. Minä tiedän jo, mitä menneisyydessäni on, joten voin jättää sen hiljalleen pimentoon.

Luulen, että alan lopetella tätä blogia. Luulen, että alan olla siihen valmis.

Hetki

Minulla oli aamulla hetki.

Istuin bussin kyydissä, joka kiisi moottoritietä pitkin kohti keskustaa. Kädessäni pyörittelin lämmintä termosmukia, jonka kylkeä koristaa Lontoon silhuetti. Hymyilin ja muistelin, miten ostin sen juna-aseman Starbucksista samana päivänä, kun lähdimme Lontoosta Doveriin, jotta voisin tällaisina kylminä talviaamuina muistaa sen painostavan lämpimän päivän.

Vieressäni istui nuori nainen. Hän näpytti tekstiviestejä ja hymyili itsekseen. Minä katsoin ulos ikkunasta, kun lähestyimme keskustaa. Siellä talojen välissä aurinko nousi ja värjäsi pilvet punaisiksi. Talot kuitenkin peittivät näkymän, ja aurinko katosi taas näkyvistä.

Kännykän radio rätisi, joten vaihdoin nopeasti kanavaa. Seuraavalla kanavalla soi Louis Armstrongin What a Wonderful World ja auringon värjäämä taivas vilahti jälleen talojen välistä ja valaisi hymyn huulilleni.

Bussin keskiosassa neljän hengen paikalla oli vanha nainen, joka istui selkä menosuuntaan päin. Hän huomasi minun hymyilevät kasvoni ja vastasi leveällä virnistyksellä.

Kahvini oli edelleen lämmintä ja tuoksui hyvältä.

Näitä pieniä hetkiä varten elämä on.

Suunta

En saa unta. Mieleni on täynnä ajatuksia ja suunnitelmia. Minun on pakko kirjoittaa ne ylös, että voin palata niihin myöhemmin ja unohtaa ne nyt, kun aamulla on aikainen herätys. Siispä, tässä tavoitteita, joiden avulla pääsen taas hieman lähemmäksi onnellisia päiviä. Lähinnä kyse on epämukavuusalueelle menemisestä pienissä asioissa, saavuttaakseen jotain suurempaa.

Minä haluan oppia saattamaan asioita valmiiksi. Asioita, joista saan hyvää oloa. Tahtoisin saada kotini "valmiiksi", eli hankkia kunnollisen kirjoituspöydän ja toiset verhot. Tahtoisin saattaa projektini valmiiksi. Kirjoittaa minun ja parhaan ystäväni tarinan loppuun ja puristaa bändistäni vaikkapa demon irti.

Minä tahdon päästä näyttelemään. Tahdon oppia olemaan huomion keskipiste ja nauttimaan siitä. Tahdon oppia pois eräänlaisesta pellen roolista, jossa piiloudun herättämäni huomion taakse.

Minä tahdon mennä yksin retkeilemään. Partiota on jatkuvasti vähemmän, ja kevään viikonloput ovat tyhjillään. Ennen toukokuun loppua aion mennä viikonlopuksi yksin metsään vain olemaan, kävelemään ja kirjoittamaan.

Tahdon lähteä keväällä ulkomaille. Tällä kertaa ehkä Eurooppaa kauemmas, New Yorkiin. Miksi säästää rahaa, jos en käytä sitä elämiseen ja unelmiini?

Minä haluan oppia rentoutumaan. En tiedä, olenko koskaan kirjoittanut tästä, mutta rentoutumisharjoitukset ahdistavat minua. Hengitykseni kiihtyy ja tuntuu, että jos annan ajatusteni rauhoittua, putoan pois tästä maailmasta, enkä pääse takaisin. En voi rentouttaa kaikkia ruumiinosiani näissä harjoituksissa itkemättä. Se ei voi olla oikein.

Haluan viettää yhä enemmän aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka kiinnostavat minua ja joiden seurasta nautin. Pääsen vaikka kontaten yli alemmuudentunnoistani ja soitan sellaisille ihmisille, joiden seuran arvoinen en usko olevani. Ehkä minä sitten uskoisin.

Tahdon oppia rakastamaan itseäni. Tämän tavoitteen täyttyminen on kaiken avain, minun selviytymiseni ja tulevaisuuteni. Itsevihani seisoo kaiken haluamani tiellä, joten minun on selätettävä se. Itkien, nauraen ja hammasta purren.

Käännös

Kun syöksykierre alkaa, se pitää katkaista. Minä katkaisen sen tekemällä tekemättömät asiat pois alta, vähentäen stressiä. Lisäksi aion taas palata asioihin, jotka tekevät minusta onnellisen. Tavata niitä ihmisiä, tehdä niitä asioita.

1. Aloitin pakkaamisen. Sain uuden asunnon. Se ei ole aivan yhtä hyvällä ja keskeisellä paikalla, kuin nykyinen, mutta se on yksiö. Vapautta ja vastuuta. Tosin, yksiössä minun pitää vastata vain itsestäni, ei myös kämppiksistäni. Hyviä puolia on lisääkin, mutta kerron niistä sitten, kun oma uskoni niihin alkaa horjua. Maksimoin hyödyt, siis.

2. Kävelen. Vihaan juoksemista, en osaa käydä kuntosalilla. Voisin sen sijaan mielelläni kävellä kymmenen kilometriä päivässä ja ihmetellä luontoa, ihmisiä, ääniä ja maisemia. On ihmeellistä, mitä kaikkea löytää ympäriltään, kun jaksaa pysähtyä katsomaan. Otin eräällä hieman synkemmällä kävelyreissullani kuvan aivan nykyisen asuntoni vierestä:

3. Suunnittelen tulevaa. Lähden reppureissaamaan Eurooppaan toista kertaa nyt heinäkuussa. Muutan. Alan tekemään omia biisejä. Tein jo yhden, nauhoitan siitä tännekin jonkinlaisen version, kunhan saan sellaisen tehtyä.

4. Tapaan ihmisiä, joita oikeasti haluan tavata. Haluan kertoa näille ihmisille, miten tärkeää heidän näkemisensä on minulle. Miten tärkeä on jokainen hyvän ystävän kanssa vietetty hetki, jokainen pikainen kahvilareissu tai koko illan kestävä löhöily. Se on elintärkeää, kirjaimellisesti.

5. Menen, teen ja nautin elämästä.

Jospa näillä pääsisin taas alkuun?

Kaunista kesää, juuri Sinulle.

Koti

Olen nyt ollut viikon verran partioleirillä, ja normaaliin elämään paluu on saanut miettimään moinia asioita. Yksi niistä on käsite "koti".

Leirillä kotini on makuualustan paikka teltassa. Rinkka jalkopäässä ja tavarat levällään. Koti on pressukatos, jonka alla syödään. Koti on leirikeittiö, jossa laitoimme koko leirille ruokaa.

Leiriltä ihmisten elämään päästyäni menin yöksi vanhempieni asuntoon. Siellä vanhan huoneeni seinät, sinitarrajäljet, unohtuneet tarrat ovissa ja kolhut parketissa kertovat entisestä kodista. Minun entisestä kodistani.

Äitini toi minut aamulla kimppakämppääni. Kämppikseni huikkasi iloisesti tervetulotoivotuksen. Huoneeni tuntui kodilta. Minun omalta, turvalliselta kodiltani.

Illalla toinen kämppikseni ilmoitti muuttavansa pois. Toinen taas mietti muuttavansa yksiöön lähemmäs kouluaan.

Minä en tiedä, mitä tämä muutos tuo tullessaan, mihin minä päädyn.

Vatsanpohjassa on perhosia, kun kaikki taas muuttuu.

Missä on minun oikea kotini, kuinka sen löytää? Mistä sen tietää? Voisinko asua yksin? Tulenko ikävöimään takaisi tänne?

"Settle down, it'll all be clear
Don't pay no mind to the demons
They fill you with fear
The trouble it might drag you down
If you get lost, you can always be found"

Minä haluan vielä...

... rakastua.

  ... valvoa kesäöitä.

    ... käpertyä viltin alle talvipakkasilla.

      ... kävellä paljain jaloin pitkin loputonta hiekkarantaa.

         ... istua junassa tietämättä, missä valtiossa tulee seuraavana päivänä olemaan.

      ... tehdä lauluja.

    ... laulaa lauluja.

  ... julkaista kirjan.

... oppia itserakkaaksi.

  ... tutustua uusiin ihmisiin.

    ... opettaa ja kasvattaa.

      ... näytellä.

        ... opetella valokuvaamaan.

      ... käydä ulkomailla festareilla.

    ... omistaa asunnon.

  ... hankkia undulaatin.

... nähdä, kuinka oppilaat kasvavat aikuisiksi.

   ... oppia nauttimaan autolla ajamisesta.

    ... oppia liikkumaan.

      ... oppia soittamaan kitaraa.

        ... pelastaa ihmisiä.

      ... löhötä nurmikolla ja haistaa kevään.

    ... kasvattaa hiukseni pitkiksi.

... tehdä niin paljon, etten tiedä, riittääkö siihen koko elinikä.

Minä rakastan...

Olen päättänyt remontoida elämäni mahtavaksi. Muuten en voi sitä elää. Päätin aloittaa uuden musiikkiprojektin, järjestää pikkujoulut kavereille ja pyysin joululahjaksi lahjakorttia tanssitunneille. Olen koko elämäni tavoitellut jonkinlaista täydellisyyttä: mielessäni on ollut selkeä kuva siitä, millaiseen ammattiin haluan, ja millaiseen koulutukseen minun pitää hankkiutua. Olen aina tiennyt, mitä haluan partiossa saavuttaa, millaisia ansiomerkkejä tahdon ansaita, ja mihin pesteihin päätyä. Olen aina tiennyt, mitä minun pitää tehdä, ollakseni ulkoisesti ihminen, jollaista arvostan. En ajatellut pystyväni olemaan sellaisenani hyvä ja täydellinen, vaikka näen sen arvon jokaisessa muussa ihmisessä.

Kun kävin ensimmäistä kertaa puhumassa psykiatriselle sairaanhoitajalle, tunti loppui siihen, että hän kehoitti minua tekemään asioita, joista pidän ja nautin. En tiedä, ymmärsikö hän, miten tämä kehoitus järisytti maailmaani. Olenhan aina tehnyt asioita, joista en pidä, päästäkseni... niin, johonkin. Nyt ymmärsin, että jos en nauti matkasta, päämäärä ei korvaa menetettyä aikaa. Yleensä. Enkä nyt tarkoita, etten enää aio lukea tentteihin, vaan, että en enää aio ottaa projekteja, joista en saa mitään.

Olin tapaamisen jälkeen niin hämmentynyt, että minun täytyi oikein tehdä lista asioista, joista pidän. Sen listan mukaan yritän pikkuhiljaa oppia elämään, ja asettamaan tavoitteita, jotka todella merkitsevät.

Tässä otteita listastani "Mitä minä rakastan?", kirjoitettu 29.9.2012:

- Auringonnousuja - Auringonlaskuja - Kylmää ilmaa, kun on lämmin paikka, jonne karata - Fantasiakirjoja - Uuden oppimista - Opettamista - Spontaania tekemistä - Ystäviä - Aamu-uinteja - Aikaisia aamuja - Metsiä - Nuotioita - Laittautumista - Keltaista - Väittelemistä - Läheisyyttä - Leffailtoja perheen kanssa - Brunsseja perheen kanssa - Mökkeilyä - Musiikkia - Keikkoja - Lunta - Mummolan rauhaa - Suunnittelua ja visiointia - Itseni kehittämistä - Pysyvyyttä - Luottamusta - Auttamista - Seikkailuja - Puhumista ennen nukkumaanmenoa - Laulamista - Museoita - Satuja ja tarinoita - Hedelmiä - Joulua - Uuttavuotta - Juhannusta - Höttöromaaneja - Toimintaelokuvia - Peter Panin tarinaa - Käsin tekemistä - Tanssimista - Nostalgiaa - Kahviloita - Keikkoja - Kaupunkia - Hiljaisuutta - Kuutamoa - Matkailua - Muistoja

... ja talvea.

Aamut

Mikael Jugner totesi kesällä lööpeissä sydänkohtauksensa jälkeen, että elämä on nykyään päätös. Jokainen aamu Jugner herää ja ottaa pillerin, joka pitää hänen sydämensä lyömässä. Pillerin, joka pitää hänet elossa. Elämä ei enää vain ole ja jatku, vaan sen jatkumisesta pitää tehdä päätös. Joka ikinen aamu.

Sitä on minun elämäni. En koskaan tiedä, mikä aamu on hyvä aamu, ja koska taas herään hätkähtäen painajaisesta. Aamu määrittelee päivän. Siitä lähdetään käyntiin, jos lähdetään. Toisina aamuina olen herännyt ja tuijottanut tunteja kattoon. Näen, kuinka kellon viisari jatkaa kulkuaan. Kuulen, että kerrostalomme ulkopuolella on elämää. Jopa naapurissa on elämää. Elämä saattaa tulla jopa asuntooni: kämppikset ravaavat ulko-ovesta sisään ja ulos. Tällaisina aamuina en aina jaksa nousta ja mennä pakollisille tunneille yliopistoon. Tällaiset aamut minä nukun ja itken jotta jaksan jossain vaiheessa tehdä päätöksen elämästä ja nousta ylös.


Sitten on niitä aamuja, kun kaikki on hieman helpompaa. Herään levänneenä, ulkona paistaa aurinko. Parhaan ystäväni kuva hymyilee minulle ikuista, heleää hymyään pöydällä. "Minä elän tämän päivän juuri, niin kuin sinä aina kannustit elämään kaikki päivät", ajattelen silloin. Niinä päivinä teen parhaani, hymyilen kaupassa, puhun tuntemattomille ja olen opiskelukavereille ystävällinen. Teen rästiin jääneitä hommia.

Tänään oli huonompi aamu. Heräsin, ja maailma oli harmaa. Matkustin yliopistolle, maailma oli harmaa. Opiskelin, mutten voinut keskittyä. Sekin oli harmaata.

Sellainen oli minun tämä päiväni. Väritön, täynnä ikävää. Ja silti jotenkin tunnen, että jokin sisälläni taas hehkuu. Elämä nostaa päätään. Se odottaa uteliaana huomista. Huominen voi olla aamu täynnä valoa ja värejä. Ja minä haluan nähdä sellaisen aamun vielä. Siksi kaivoin esille vanhoja karkkipapereita, joissa lukee rohkaisevia viestejä, jospa niistä saisi elämänohjetta huomiseen?

Smile before bed. You'll sleep better.

Be fearless.

Hey, why not?

Make a list of your dreams.

Decorate your life.

You're allowed to do nothing.

Get your feet massaged.

Laugh uncontrollably... it clears the mind.

Write a real letter, not just an email.

When two hearts race, both win.