Luola

On jo iltapäivä, kun herään tunkkaisten, myttyyn potkimieni peittojen keskeltä. Verhot ovat kiinni, en jaksa avata niitä heti. Kävelen suihkuun ja pukeudun kylpytakkiin ja villasukkiin. Istuudun pöydän ääreen ja painan tietokoneen virtanapista. En vaivaudu avaamaan verhoja, ulkona on harmaata, tiedän sen katsomattakin.

Tarkoitus oli tehdä koulujuttuja. Vai oliko niitä enää? Onhan niitä, täällä jossakin, kansioiden syövereissä...

Eksyn lukemaan uutisia. Vietän tunteja hakiessani uutisten taustoja netistä. On pakko avata ikkuna, täällä on jatkuvasti niin tunkkaista, että päätäni särkee. Onkin jo ilta, kuinka kello käykin niin nopeasti toisinaan? Sytytän kynttilän.

Sytytän toisen kynttilän, ja kolmannen. Vien yhden niistä parvekkeen lyhtyyn. Keitän teetä ja istun jälleen tietokoneen ääreen. Tarkistan, tuleeko televisiosta illan mittaan mitään. Ei tietenkään tule, ei sieltä koskaan tule.

Merkityksettömiä sarjoja ja artikkeleita. On jo aamuyö. Menen Facebookiin ja kiusaan itseäni katsomalla, mitä entiselle poikaystävälleni kuuluu. Hän on muuttanut yhteen uuden tyttöystävänsä kanssa, vai niin. Katson parhaan ystäväni kuvia ja videoita hänestä. Tuijotan uutta sivua tiedostossa, jolla on hänen nimensä. En saa mitään kirjoitettua.

Itku särkee jo päätä. Tai ehkä se, että unohdin syödä. Voi helvetti. Löntystän jääkaapille ja teen muutaman leivän. Kyllähän ihmisen nyt syödä täytyy.

Väsymys, mikä ihana tunne. Menen pesemään kasvot ja harjaan hampaat. Minä harjaan ne kiltisti kaksi kertaa päivässä, harjasin huonoimpinakin päivinä. Ainakin luulisin, en muista tarkkaan.

Menen takaisin tunkkaisten peittojen sekaan ja tuijotan verhoja, joita en avannut tänään. En ehkä eilenkään. Mikä päivä tänään on?

Niin, ehkä tämä jo riittää. Huomenna minä tiskaan, siivoan ja lähden keskustaan.

Toipilasmasennus

Olen kipeänä, kuumeessa ja kurkkukivussa. Minä inhoan olla kipeänä. Inhoan löhötä koko päivän vilttien alla ja katsoa tyhjänpäiväisiä televisiosarjoja. Inhoan juoda neljättä kuppia Finrexiä, ei se kuitenkaan mihinkään auta. Inhoan sitä, kun kuume on niin kova, etten voi edes nousta ylös ja keittää vettä hengästymättä. Saati sitten että lähtisi ulos asunnostaan. Inhoan sitä, kun ei ole mitään syytä mennä suihkuun, koska tietää, ettei ole näkemässä ketään koko päivänä.

En minä tietenkään koskaan ole sairastamisesta pitänyt, mutta etenkin nyt se on vastenmielistä. Se muistuttaa liikaa niitä päiviä, jotka vietin vuosi sitten parhaan ystäväni kuoleman ja parisuhteen päättymisen jälkeen. Tarkoituksettomia, loputtomia, yksinäisiä päiviä.

Minusta tuntuu, että mieleni on jälleen sairastuttanut kehoni. Menneet viikot ovat olleet täynnä opiskelua, töitä ja muita sovittuja menoja. Projekteja, jotka valmistuivat perjantaina. Näinpä stressi loppui, ja väsymys siirtyi korvien välistä kehoon. Kehon väsytettyään ja sairastettuaan pahat ajatukset siirtyvät ain vain voimakkaampina takaisin korvien väliin.

Tänään on taas sellainen päivä, kun olen väsynyt. Päästä varpaisiin, ulkoisesti ja sisäisesti. Väsynyt suruun ja selviämiseen. Siihen, että paras ystäväni on kuollut eikä kukaan voi koskaan korvata häntä, enkä minä voi koskaan korvata häntä kenellekään. Olen väsynyt omaan voimattomuuteeni. Olen väsynyt taisteluun itsevihani kanssa, ja haluaisin vain antaa sen rellestää mielessäni. Ilkkua rauhassa toiveikkaita ajatuksiani maailmasta ja tulevaisuudestani.

Kuten yleensäkin tällaisina päivinä, minä katson elokuvia ja nukun, pidän mieleni harhautettuna. Toivon parempaa ja helpompaa huomista.

Ahdistusta ja oikeita kysymyksiä

Olen ollut hieman kipeä jo muutamia päiviä. En mennyt tenttiin, en lähtenyt pois kotoa. Lähinnä istuin neljän seinän sisällä etsien uutta musiikkia, uusia kirjoja, uusia tuulia elämääni.

Eilen illalla ahdistus muuttui lähes sietämättömäksi. Revin kynsinauhojani, kunnes tajusin tahrineeni näppäimistöni veritahroilla. Makasin sohvalla ja itkin. Kävin kaksi kertaa lämpimässä suihkussa. Itkin lisää. Nukahdin ja näin unia kuolemasta, omastani ja muiden. En tahtonut enää nukkua. Katsoin hauskoja televisio-ohjelmia netistä, kunnes havahduin jälleen tietoisuuteen siitä, että kynsinauhani vuotavat verta. Pesin kädet, laitoin uudet laastarit ja nukahdin kauniin musiikin tahdittamana.

Minun ahdistukseni ja suruni on usein suurinta iltaisin ja öisin. Juuri niinä aikoina, kun kaikki nukkuvat, eikä ole ketään, kenelle soittaa vain puhuakseen niitä näitä. Ehkä juuri tämä tietoisuus tekee öistä pahimpia. Ehkä pelko siitä, että joku läheiseni potee samassa yksinäisyydessä vielä pahempia tunteita ja tekee paljon huonompia päätöksiä, kuin kynsinauhojen repiminen.

Minä onneksi tunnen heikot hetkeni ja tiedän seuraavan aamun olevan valoisampi. Usein se on. Tämä päivä alkoi kuitenkin lähes yhtä suuren ahdistuksen vallassa, kuin eilinen ilta päättyi. Illan sukujuhlat ahdistivat. Pieni sukuni osaa olla suuri riesa, kun laitetaan yhteen salatut kaunat ja alkoholintäyteiset juhlat. Niinpä tämäkin ilta alkoi isäni mielenosoituksellisella poissaololla ja äitini hermostuneilla näpäytyksillä. Se loppui, kun juhlien synttärisankari soitti äidilleni, että poliisit olivat hakeneet humalaisen ja hysteerisen siskoni juhlapaikalta. "Kaikkea se keksii", totesi äiti silmiään pyöritellen puhelun lopuksi. Minä ajattelin mielessäni, että luojan kiitos siskoni on turvassa, eikä yksin kotona tunnemyrskynsä kourissa.

Minä tulin vanhemmilleni yöksi, että ahdistus hieman lientyisi. Niin kävi. Tuntuu, että olen myös jälleen saanut niitä kuuluisia oikeita kysymyksiä päähäni:

Mitä voin tehdä toisten puolesta?

Mitkä polut ihmisten on kuljettava yksin?

Kuinka tuen toista tuputtamatta apuani liikaa?

Missä menevät minun jaksamiseni rajat?

Kuuluuko ihmisen uhrata oma jaksamisensa toisten selviytymisen puolesta?

Vastaukset jätän seuraavan valoisamman aamun huoleksi.

Ikävästä ja yksinäisyydestä

Ikävä on ollut valtava monta päivää. En tiedä, miksi juuri nyt. Ehkä nyt tarvitsisin ystävää, kun muutto lähenee. Olen nähnyt vain muutaman ihmisen Suomeen paluuni jälkeen, loput eivät ole soittaneet.

Eilen yritin, yritin tosissani. Oli vapaapäivä ja päätin haluavani yliopistolle lounaalle. Lähetin viestejä ja soitin puheluita, mutten saanut lounasseuraa. Söin lounaan yksin kotona. Ehkä kahville sitten? Ei vastauksia. Illaksi menin ystävän uuteen asuntoon auttamaan remontin viimeistelyssä siskoni kanssa, se oli mukavaa. Silti minua hieman ahdisti. Minne elämäni ihmiset ovat kadonneet?

Kun poikaystäväni vuosi sitten jätti minut, tilasimme reili-kaverini kanssa hetken mielijohteesta Cosmopolitan-lehdet. Se on ollut hauskaa ajanvietettä partioretkillä ja aamukahvin äärellä parvekkeella. Elokuun lehdessä oli (hassun naiivi) juttu siitä, mitä tehdä, jos tuntee jäävänsä kaveriporukassa ulkopuolelle, kun ei omaa poikaystävää. Mutta mitä tehdä, kun on jäänyt kaveriporukastaan pois, koska on joutunut paljon suurempien kysymysten äärelle, kuin he? Kun paras ystäväni hirttäytyi. En minä halua enää keskustella kahvipöydässä säästä ja ärsyttävistä asiakkaista, minä haluan puhua universumista, elämän tarkoituksesta ja pienistä hyvistä asioista. Minä tahtoisin kuulla, mitä ihmisille todella kuuluu.

Olen edelleen ihmisille raskasta seuraa. Vuosi sitten uskalsin sanoa sen ääneen, minä olen huonoa seuraa nyt, anteeksi. Nyt jostain syystä koen, ettei minulla enää ole siihen oikeutta. Minulla ei enää ole oikeutta olla huonoa seuraa, vaikka minua masentaa ja itkettää. Silti minä olen, eivätkä ihmiset jaksa sitä.

Viikonloppuna muutan yksiöön. Muuttoavuksi on tulossa siskoni. Isäni tulee kuskiksi tavaroille. Ehkä yksi kaveri auttamaan. Kun muutin nykyiseen asuntooni, muuttoapuna oli paras ystäväni, poikaystävä kavereineen, perheeni ja lukiokavereitani.

En voi ajatella muuta, kuin että laatu korvaa määrän. Silti ikävä on juuri nyt aivan valtava. Minä tarvitsisin häntä nyt. Parasta ystävääni, joka osasi aina kääntää asiat parhain päin.

Riitänkö minä?

Minä riitän. Mikä siinä lauseessa on niin vaikea sisäistää? Se on lyhyt lause, kaksi sanaa.

Minä, se mitä näen peilistä ja toisten katseista, se minkä näen rakastamissani asioissa ja ihmisissä, se mitä teen, ajattelen ja olen. Minä.

Riittää, olla tarpeeksi universaalisti, vertaamatta ympäristöön tai muihin tapauksiin, riittäminen on täydellisyyttä annetuissa olosuhteissa. Eli jos puhumme käytännössä, täydellisyys ja riittäminen ovat sama asia. Täydellisyyttä vain pidetään jotenkin valmiina olevana ominaisuutena, kun taas riittämiseen vaaditaan hyväksyntää. Riittää.

Minulla on ongelmia oikeastaan molempien sanojen kanssa. Voin määritellä ne kenelle tahansa toiselle, ketä tahansa toista katsoen. Itsessäni en osaa nähdä sellaista minää, joka voisi riittää. Koskaan, kenellekään, mihinkään. Minä niin kovasti haluaisin, ja minä yritän, mutta en näe. Aina löydän jonkun, johon verrata itseäni, koen aina olevani keskinkertainen.

Kun tutustuin parhaan ystäväni lähipiiriin, ensimmäinen ajatukseni oli kysymys, joka tuntui leijuvan minun ja muiden välissä: miksi sinä ikinä tuhlasit vähää aikaasi minun kanssani olemiseen, kun sinulla oli tällaisia ihmisiä? Nykyään, kun he kertovat minulle minun olevan tärkeä, kun he haluavat viettää aikaa kanssani, jokin minussa epäilee. Sääliä? Sosiaalista pakkoa? Parhaan ystäväni muiston kunnioittamista? Jatkuvasti minä etsin syitä sille, miksi he haluavat minua nähdä, ja keksin niitä niin paljon kun on tarvis.

Minun on välillä vaikea avautua uusille ihmisille. Puhun tietysti paljon, mutta todellisuudessa en mitään. Voin tuntea ihmisiä vuosia kertomatta heille mitään, millä olisi todellista arvoa. En usko, että ne asiat todella kiinnostavat ketään. En halua sanoa, että minä en usko. Siispä jokin minussa ei usko.

Toisinaan tuntuu, että jokainen lause, joka suustani tulee huutaa samaa kysymystä: riitänkö minä? Ääni jossain sisälläni vastaa joka ikinen kerta samalla tavalla. Et nyt, et koskaan. Siitä äänestä olisi nyt vain päästävä eroon.

Vanhasta elämästä

Minä haluaisin kertoa teille, kuinka se kävi. Kuinka kaikki muuttui. Nyt, kun parhaan ystäväni kuoleman vuosipäivä lähenee, minä muistelen tapahtumia vuoden takaa. Niitä päiviä, joita silloin elin, elän niitä uudestaan. Aikaa ennen kaikkea muuttanutta päivää.

Tässä otteita päiväkirjastani vuoden takaa, olen muokannut niistä nimet pois.

8.7.2012
Mentiin mökille, mutta riitelin siskon kanssa jo ekana iltana. Hyperventiloin 1,5 tuntia saunan eteisessä. Totesin, että pian olisi jo helppo luovuttaa, keksiä enemmän syitä siihen, miksi ei olla. Mutta ei. Olen liian utelias näkemään, mikä on elämäni tuleva käänne. Mikä toteutuu, mikä ei? Tarvitsen itselleni syitä, jotain, mikä antaisi voimaa. Projektin, tavoitteen, tarkoituksen.

10.7.2012
Yritän nukkua, mutta en saa unta. Päässäni pyörii kasa lauseita, jotka olen kuullut jostain. Poikaystävältä, ystäviltä, en muista. Ajattelin, että jos kirjoitan ne ylös, se helpottaisi:
- Ihmistä ei rakasteta pienistä vioista huolimatta, vaan niiden takia.
- Minut voi saada pyyteettömästi ja aidosti, kokonaan itselleen, tai sitten ei ollenkaan.
- Ihmistä ei voi häätää pois kuin koiraa. Se, mikä viedään kauemmas, tuntuu yhä houkuttelevammalta.
- Toisen laiminlyönti on aina toisen ylityö.
- Mikään tavara ei tee kotia, kotona asuu aina perhe.
- Ketään ei voi pakottaa tuntemaan mitään.
- Saamme vain yhden elämän, kuolema on ääretöntä tyhjyyttä.
- Ikävä on välittämistä. Mustasukkaisuus on luottamuksen puutetta. Jos on aihetta olla mustasukkainen, on aika päästää irti ja toivottaa hyvää jatkoa.
- Ystävät voivat auttaa ja tukea, eivät parantaa.

15.7.2012
Tänään piti nähdä poikaystävää. No, nähdään, mutta lyhyesti. Se oli sopinut itselleen aamuvuoron huomiselle. Pitää heti, kun nähdään, kysyä, että haluaako se jatkaa vai ei. Ei tämä ole mikään suhde. Ei olla edes ystäviä, ei mitään.
    Eilen oli hulppeat bileet kaverilla. Oli ihanaa nähdä lukiokavereita, tuntuu, että muistin hetken, kuka olen ja kuka haluan olla.
     Olen jo 5min myöhässä aikataulusta. Päätin käydä pitkässä suihkussa, näyttää mahdollisimman hyvältä. En halua olla ruma, kun mut jätetään.

Tuntia myöhemmin sain puhelinsoiton parhaan ystäväni äidiltä.

"Minulla on hirveän, hirveän huonoja uutisia."

Kuilu

Vietin juhannukseni poikkeuksellisesti Helsingissä töiden takia. Ilta alkoi mukavissa merkeissä tuttavien tupareissa, joissa juteltiin niitä näitä, kuunneltiin hassuja kesäbiisejä ja kinattiin jatkopaikasta. Päädyimme jatkamaan erääseen Helsingin saareen.

Lautalla ihmiset alkoivat puhua purjehduksesta ja veneilystä.

---
"Hei, koska te ootte viimeks ollu veneessä?"

Uurnan laskussa. Perhe, minä ja muut läheiset kävimme laskemassa parhaan ystäväni tuhkat tähän samaan mereen.

"Mä just kävin risteilyllä, lasketaanko? Heh, lauloin muuten karaokea!"

Minä lauloin parhaalle ystävälleni viimeisen kerran. Sian My Love -kappaleen. En pystynyt laulamaan loppuun.

"Me käytiin joskus ennen purjehtimassa paljonkin perheen kanssa, enää ei olla keretty."

Minä en koskaan käynyt parhaan ystäväni kanssa merellä, en edes risteilyllä. Nyt se on liian myöhäistä.

"Mä sitten jotenkin tykkään aalloista, meri-ilmasta. Tulee ulkomaat mieleen."

Jokainen merenranta, jokainen rantakivi on parhaan ystäväni hautakivi minulle. Muuta kiveä meillä ei ole. Meri sopii hänelle muutenkin paremmin, se ei ole sidottu yhteen paikkaan.

"Hei, ootpas sä hiljaa. Koska sä oot viimeks käyny merellä?"

"Minä? En mä muista. Korkeasaaressa, ehkä. Ootteko muuten hetkeen käyny siellä?"
---

Kuilu minun ja heidän välillään oli suurempi kuin koskaan. Uusia asuntoja, opiskelupaikkoja, seurustelua ja sisustushuolia, risteilyjä, baareja, lauluja ilman kaksoismerkityksiä ja öitä ilman itkua. Onkohan se koskaan kurottavissa kiinni?

P.S. Perustin runoilleni oman blogin, varpustenvaltakunta.blogspot.fi.

Yksinäisyys

Selasin läpi blogini tekstejä. Etsin ja etsin. Einkö todella ole kirjoittanut yksinäisyydestä? Enkö ole kertonut tästä tunteesta, joka saa minut kiemurtelemaan mielessäni? Enkö ole kuvaillut, millaista on mennä nukkumaan yksin yö toisensa perään, kun ei mitään muuta haluaisi kuin käpertyä toisen kylkeen? Missä ovat blogissani ne sadat kerrat, kun olen tuijottanut kännykkää ja yhtäkkiä ymmärtänyt, ettei ole ihmistä, jolle soittaa muuten vaan?

Minua pelottaa ajatella, miten harvasta ihmisestä minun elämäni riippuu ja on riippunut. Minun yksin jäämiseni ei vaatinut montaakaan sattumaa. Ei niin kovinkaan montaa päätöstä. Toiselle aamuyön tunnit, joina hän teki päätöksen kuolemastaan. Toiselle rakkauden puuttumisen myöntäminen, rehellisyys itselle. Niin he lähtivät elämästäni.

Minua inhottaa rypeä yksinäisyydessä. Onhan minulla monia ihmisiä ympärilläni, ystäviä. On oma vikani, etten osaa päästää heitä osaksi elämääni. On minun omaa vainoharhaisuuttani ajatella, että hekin kuolisivat tai lähtisivät pois. Yksinäisyyteni on itse valittua, itse aiheutettua. Silti en osaa olla sen kanssa. Itseni kanssa.

Toivon välillä, että musiikki alkaisi soida. Että elämä lähtisi käyntiin yhdestä hetkestä. Että se hetki olisi tämä, kun kuuntelen Pariisin Kevättä huoneessani ja kirjoitan ajatellen kuollutta parasta ystävääni. Yhtäkkiä ovikello soisi. Sen takana seisoisi joku. Se joku halaisi, pyyhkisi kyyneleet pois. Ottaisi syliin. Kuuntelisi ja silittäisi päätä. Nyökkäilisi. Pitäisi sylissä, kun itku tulee yöllä. Kuiskaisi korvaan kauniita sanoja.

Toisaalta taas tiedän, etten voi ottaa ketään elämääni nyt. En voi rakastaa muita, ennen kuin opin rakastamaan itseäni. Kukaan ei voi rakastaa minua, ennen kuin osaa olla minä. Tämä henkinen kasvu vain vie aikaa, enemmän aikaa kuin ajattelin. Välillä se aika tuntuu liian pitkältä ajalta lusittavaksi.