Istun tietokoneella ja tutkin tyhjää blogipohjaa, jonka olen juuri luonut. Hahmottelen erilaisia nimiä ja otsikoita. Lopulta kaksi sanaa ilmestyvät ruudulle, minun kirjoittaminani:
Minä elän. Tietysti. Avasin ensimmäisen tyhjän tekstilaatikon ja näpytin ruudulle asian, joka oli jäänyt mieleeni:
"Mikael
Jugner totesi kesällä lööpeissä sydänkohtauksensa jälkeen, että elämä
on nykyään päätös. Jokainen aamu Jugner herää ja ottaa pillerin, joka
pitää hänen sydämensä lyömässä. Pillerin, joka pitää hänet elossa. Elämä
ei enää vain ole ja jatku, vaan sen jatkumisesta pitää tehdä päätös.
Joka ikinen aamu."
Minun tarkoitukseni oli ennen kaikkea kirjoittaa itsestäni, itselleni. Selvittää, kuka minä nyt olen, kun paras ystäväni, toinen puolikkaani, on poissa. Jokainen aamu heräsin epävarmaan maailmaan, jossa kaikki oli vaikeampaa ja jollain tapaa vierasta. Maailmaan, jossa minä olin aivan yksin.
Minä en ole tänäänkään valmis, en lähelläkään. Minä olen niin pieni ja niin kesken. Ikävä ei ole kadonnut minnekään, se on vain muuttunut kauhistuttavasta möykystä, vaativasta kumppanista osaksi minua. Minun on ikävä häntä joka ikinen päivä, mutta minä myös rakastan häntä joka ikinen päivä. Kaikki surun terävät kulmat ovat pyöristyneet, ja sen kauhea musta viitta on saanut värikkäämmän vivahteen. Enää se ei hengitä niskaani, vaan toisinaan ottaa olkapäästäni kiinni ja katsoo minua silmiin. Enää en häädä sitä pois, vaan puhun sille lempeästi: "Niin, sinä olet siinä. Sinä olet muisto hänestä. Minä en koskaan halua jättää sinua taakseni, vaan otan sinut mielummin rinnalleni kävelemään."
Olen alkanut tutustua itseeni. Alan ymmärtää omia ajatuksiani, saada niistä sopivaa otetta. En enää kurista niitä hengiltä kun löydän ne mieleni nurkista piileksimästä. Olen oppinut huomaamaan, että toisinaan minäkin olen kaunis. Olen oppinut, että minullakin on oikeus onnelliseen elämään. Olen alkanut erottaa, mitkä asiat ja toiveet kumpuavat minusta itsestäni, eivätkä ulkopuolisesta painostuksesta. Olen löytänyt ihmisiä, joiden kanssa tahdon viettää aikaa ja olen päästänyt heidät sydämeeni.
Minä teen edelleen päätöksen jokainen aamu. Enää se päätös ei koske elämää ja kuolemaa, vaan elämää ja todellista elämää. Joka päivä haastan itseni sille kinttupolulle, jota olen lähtenyt elämässäni tarpomaan. Yritän nähdä jokaisessa ainutlaatuisessa hetkessä ja ihmisessä jotakin arvokasta. Minä yritän todella elää.
Enkä minä koskaan unohda. Hänen nauruaan, silmiensä pilkettä tai jalkojensa liikettä. Minä en koskaan unohda, että hän rakasti minua, ja minä rakastin häntä. Minä en koskaan unohda parasta ystävääni.
Paras ystäväni polttamassa tupakkaa mökkilaiturilla kesäyönä 2008
"Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,
hajoaa se maahan multaan;
näät sen silti kukkana aina
muistot on kalleinta kultaa."