Onnen palasia

Olen näin sopivasti joulun alla saanut uskomattomia joululahjoja, onnen hippusia. Niitä on vaikea löytää, ja niitä ei pidä sekoittaa ilon jyviin tai tyytyväisyyden tomuun. Onnen hippuset ovat toisinaan elämässä hirveän harvassa, itselläni on ollut varsinainen katovuosi. Menneenä viikkona niitä on kuitenkin tipahdellut varkain päähän sieltä sun täältä.

Pikkujouluihin, jotka järjestin ystäville, ilmestyi valtavasti porukkaa. Vein rappumme alakertaan naapureille pipareita, ja lapun, jossa pahoittelin mahdollista juhlista aiheutuvaa häiriötä. Piparipurkista katosivat lähes kaikki piparit, ja kukaan ei valittanut melusta. Ystävillä oli hauskaa, puhuimme, nauroimme ja söimme yöhön asti.

Kävin yläasteaikaisen hyvän ystäväni uudessa asunnossa. Hän on remontoinut sen yhdessä poikaystävänsä kanssa oman näköisekseen syksyn varrella. Asunto oli ihana, ystäväni ja hänen tuore avomiehensä olivat onnellisia ja iloisia. Tarkoitus oli lähteä yöksi kotiin, mutta juttelu jatkui myöhään yöhön, ja hyviä elokuvia löytyy maailmasta aina liikaa. Koko asunto oli täynnä rakkautta, elämää ja tulevaisuutta.

Opiskeluryhmälläni oli pikkujoulut. Totesimme edelleen puolentoista vuoden jälkeen olevamme mieletön ryhmä, ja tuntuu, etteivät kevään opinnot voi tulla tarpeeksi nopeasti. Mukana oli myös yksi ystävä, joka ei ole syksyllä päässy opiskelemaan kanssamme. Hänkin alkaa nosta jaloilleen elämänmuutostensa jälkeen. Lähdimme vielä loppuyöksi hänen luokseen juoruamaan.

Vaihdoin profiilikuvani Facebookissa. Siinä minulla on suoristetut hiukset. Olen aina jyrkästi välttänyt meikkaamista ja laittautumista, se oli minun juttuni. Ymmärsin, että ihmiset pitävät minusta juuri sellaisena, kun haluan olla, ja jos eivät pidä, sekin on hyväksyttävää.

Pikkuveljeni totesi haluavansa mennä kanssani yhtä matkaa partiotapahtumaan. Ehdotin, että hän tulisi sitä ennen kotiini kaakaolle. Hän ilmestyy minä hetkenä hyvänsä tänne ihan vain oleilemaan siskonsa kanssa.


Pieniä, tavallisia asioita. Pieniä tapahtumia suuren surun ja tuskan keskellä. Satamia myrskyssä. Niitä ovat nämä onnen hippuset, joita olen saanut. Niiden hippusten avulla voin vielä koota itsestäni ihmisen.

Hiljaisuus

Hiljaisuus on saanut uuden merkityksen. Hiljaisuus on sitä, kun olen kuunnellut kaikki kauniit, ystävästäni muistuttavat laulut, enkä keksi enää seuraavaa. Se on sitä, kun herään aamulla siihen, että remonttimiehet poraavat seinääni ulkona ja lopettavat äkisti, kun tauko alkaa. Minä jään tuijottamaan kelloa. Hiljaisuus on nykyään sitä, kun ihmiset lähtevät, sanotaan heipat ja halataan, ja ovi sulkeutuu. Tulee niin hiljaista, ettei uskalla liikkua.

------

Hiljaisuudesta on tullut muistutus. Se ei ole enään äänen puutetta, joka tulisi heti täyttää. Hiljaisuudesta on tullut muistutus siitä, että jossain tikittää kello aikaa eteenpäin. Jokainen hiljaisuus on tauko äänten välissä. Pieni ikuisuus.Ehkä toive siitä, että tuntisin kosketuksen tuonpuoleisesta, saisin viestin. Jonkin merkin siitä, että kyllä tämä tästä.

------

Hiljaisuudesta on tullut tila. Hiljaisuudesta on tullut minun tilani. Niitä pieniä hetkiä, kun voin antaa kyynelten valua, maata ilmeettömänä sängyssä.
------
Koko elämäni oma hiljaisuuteni on ollut minulle kirous. Pääni tulvii sanoja, joita en saa ulos suustani. Nykyään hiljaisuuteni ja pääni sisällä pyörivien lauseiden välillä on valtava ristiriita. "Minun on paha olla." "Minulla on niin ikävä, että haluaisin vain ottaa kourallisen lääkkeitä, nielaista ja nukahtaa." "Minä en jaksa kuunnella, kuinka valitat poikaystävästäsi." "Minä en jaksa." Ja samalla hymyilen ja nyökyttelen.
------

Minut on kasvatettu olemaan hiljaisuudessa. Kärsimään hiljaa. Suuttumaan hiljaa. Väittämään vastaan hiljaa. Paras ystäväni vihasi pidättyväisyyttäni. Hän vihasi minun hiljaisuuttani. Hän vihasi sitä minun puolestani.

Minä luulen, että hiljaisuudelle tulee lähiaikoina loppu. Minä lakkaan odottamasta. Minä lakkaan pidättymästä. Kenties hiljaisuus loppuu huutoon. Huutoon siitä, miten maailma edelleen voi niin vakaasti ja hiljalleen pyöriä, miten se voi toimia, kun se on ollut minua kohtaan niin epäreilu. Huutoon siitä, miten sattuu, kun rakkaimmat hylkäävät. Huutoon siitä, että minullakin on oikeus pitää ääntä.

Alkoholi, myrkkyä vain alkoholistille?

"Sä et juo viinejä, etkä semmosia nautiskelujuomia. Et sä voi sanoa, että alkoholi on pahasta, ethän sä oikeen tiedä sen käytöstä mitään!"

En, en tiedä. En osaa sanoa, millaista se on, kun oikein haluaa sen punaviinilasillisen perjantai-iltana. En oikein osaa kuvitella, millaista olisi haluta huurteista olutta. Sen sijaan minulla on kokemuksia liittyen alkoholiin. Asioita, jotka tiedän.

Isä ja äiti haisivat pahalta, kun meille tuli vieraita. Alkoholiongelmaa ei ollut kummallakaan, mutta se ei tarkoita, etteikö lapsi voisi säikähtää pari kertaa vuodessa, juhannuksena ja uutena vuotena. Aikuiset haisivat pahalle ja nauroivat liian kovaa. Yöllä saattoi kuulla pari riitaakin lasten huoneisiin saakka. Vain muutaman kerran vuodessa.

Soitin ensimmäisen kerran hätäkeskukseen, kun näin humalaisen, minua vuotta vanhemman pojan, kun olin 8.-luokalla. Hän oksenteli, eikä pystynyt puhumaan kunnolla. Meitä pelotti, joten soitimme apua. Ei promilleja ollut kuin muutama, kuulemma.

Vuosi tämän jälkeen hoivasin ensimmäistä kertaa omia kavereitani, kun he olivat tällaisessa kunnossa. Silloin jo tiesimme, ettei tarvitse soittaa apua. Oli pelottavaa, tai ei. Kerran sain puhelun eräältä ystävältäni, oli kahdestaan yhteisen tuttumme kanssa kotonaan, vanhempien ollessa poissa. Tuttu oli juonut liikaa. "Käännä vaan kylkiasentoon," minä totesin. Sehän on ihan normaalia.

Paras ystäväni ilmestyi uutenavuotena ovelleni. Joku mies ei ollut kännissä ymmärtänyt, mitä tarkoittaa, kun tyttö sanoo ei.

Täytin 18-vuotta, enkä vieläkään oikein innostunut alkoholista. Sen sijaan kävin baareissa tanssimassa. Lattiat olivat tahmaisia, täynnä lasinsiruja. Kaikki tanssilattialla haisivat, tupakalle ja viinalle. Miehet lähentelivät törkeästi. Meitä vain nauratti.

Vanhempani tuputtivat minulle skumppaa joka juhlissa. Perhetutuilla minulle kaadettiin kahvin kanssa likööriä, vaikka kieltäydyin. "Se kuuluu asiaan!"

Aloin viimein juomaan. Vedin ensimmäiset överit. Yritin laskuhumalassa jäädyttää itseni ulos tuttavani takapihalla keskellä joululomaa. Sain valtavan mustelman käsivarteeni, en muista mistä. Kamerani ryöstettiin. Sain paniikkikohtauksia, kun otin alkoholia. Kerroin nauraen kännikohelluksiani. En kehdannut kertoa, mitä oli oikeasti tapahtunut.

Sain puhelinsoiton. Paras ystäväni oli ollut kovassa humalassa ja hirttänyt itsensä. "Muista aina, se oli alkoholi, joka tämän teki.", hänen äitinsä sanoi puhelimessa.

"mä rakstaaa sss", tässä kuvattuna parhaan ystäväni kännykästä löytyneen viimeisen viestiluonnoksen sisältö. Se oli ilmeisesti tarkoitettu entiselle poikaystävälle.


Minä en ajatellut unohtaa. Enkä voisikaan. Siinä minun totuuteni alkoholista.