sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Luola

On jo iltapäivä, kun herään tunkkaisten, myttyyn potkimieni peittojen keskeltä. Verhot ovat kiinni, en jaksa avata niitä heti. Kävelen suihkuun ja pukeudun kylpytakkiin ja villasukkiin. Istuudun pöydän ääreen ja painan tietokoneen virtanapista. En vaivaudu avaamaan verhoja, ulkona on harmaata, tiedän sen katsomattakin.

Tarkoitus oli tehdä koulujuttuja. Vai oliko niitä enää? Onhan niitä, täällä jossakin, kansioiden syövereissä...

Eksyn lukemaan uutisia. Vietän tunteja hakiessani uutisten taustoja netistä. On pakko avata ikkuna, täällä on jatkuvasti niin tunkkaista, että päätäni särkee. Onkin jo ilta, kuinka kello käykin niin nopeasti toisinaan? Sytytän kynttilän.

Sytytän toisen kynttilän, ja kolmannen. Vien yhden niistä parvekkeen lyhtyyn. Keitän teetä ja istun jälleen tietokoneen ääreen. Tarkistan, tuleeko televisiosta illan mittaan mitään. Ei tietenkään tule, ei sieltä koskaan tule.

Merkityksettömiä sarjoja ja artikkeleita. On jo aamuyö. Menen Facebookiin ja kiusaan itseäni katsomalla, mitä entiselle poikaystävälleni kuuluu. Hän on muuttanut yhteen uuden tyttöystävänsä kanssa, vai niin. Katson parhaan ystäväni kuvia ja videoita hänestä. Tuijotan uutta sivua tiedostossa, jolla on hänen nimensä. En saa mitään kirjoitettua.

Itku särkee jo päätä. Tai ehkä se, että unohdin syödä. Voi helvetti. Löntystän jääkaapille ja teen muutaman leivän. Kyllähän ihmisen nyt syödä täytyy.

Väsymys, mikä ihana tunne. Menen pesemään kasvot ja harjaan hampaat. Minä harjaan ne kiltisti kaksi kertaa päivässä, harjasin huonoimpinakin päivinä. Ainakin luulisin, en muista tarkkaan.

Menen takaisin tunkkaisten peittojen sekaan ja tuijotan verhoja, joita en avannut tänään. En ehkä eilenkään. Mikä päivä tänään on?

Niin, ehkä tämä jo riittää. Huomenna minä tiskaan, siivoan ja lähden keskustaan.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Yhteys sadan vuoden taa

Olen aina rakastanut lukemista. Saatan uppoutua kirjaan niin, etten näe tai kuule ympärilläni tapahtuvia asioita. Aina silloin tällöin käsiini ajautuu kirja, jonka kirjoittajan kanssa tunnen suurta yhteyttä. Tällainen oli Juhani Siljo, suomalainen runoilija, joka eli vuosina 1888-1918. Luin hänen runojaan syksyllä tuttavien kirjahyllystä, kun olin hoitamassa heidän koiraansa, ja nyt sain hänen runonsa ja aforisminsa kovissa kansissa joululahjaksi. Tässä otteita teillekin, joulun välipäiviin hieman mietittävää:

"Äiti neuvoo minua viisaasti luopumaan runoilu-haaveistani - runoilemisesta ei saa leipää. Minä kysyn: mitä auttaa ihmistä, jos hän saavuttaa varman toimeentulon ja murheettoman rauhan, mutta saa sielulleen vahingon? Jos minulla jotain 'varsinaista alaa' on, josta Te puhutte, niin se on juuri runouden ala; se on minulle vakavampi asia kuin mikään muu maailmassa, sillä se on elämän asia. Sen, minkä minä kulutan muihin töihin, sen minä kulutan hukkaan."
- Juhani Siljo äidilleen kirjoittamassaan kirjeessä

Jos kukkaan puhkeaa
uus elo, kauneus,
min heikko aavistus
jo syömess' orastaa,

niin turhat ollehet
ei uhrit vaikeat,
ne, joita vaativat
taa jääneet taipalet;

täys onnen mitta ois,
ois elo juhlaa vaan,
mi tuloon kuolonkaan
viel' loppua ei vois

Siljon tekstit ottivat aikansa, ennen kuin avautuivat. Nyt voisin ahmia näitä runoja uudestaan ja uudestaan, aina uusia puolia ja tulkintoja löytäen. Minä näen sieluni silmin, miten hän on osannut leikkiä päässään pyörivillä sanoilla, asettaa ne juuri oikeaan järjestykseen. Juuri sellaiseen järjestykseen, jossa ne aukeavat minulle ja monille muille sata vuotta myöhemmin.

Se tappio vielä ei murra:
meni liian heikot haavehes.
Sitä ei ole oikeus surra,
sen kautta sa saavutit vapautes.

Sen kautta sa löysit vasta
oman sielusi, voimasi tunnet nyt.
Taas taivalta alkamasta
sua estä ei tappiot kestetyt.

Minusta tuntuu, että minulla ja Siljolla olisi ollut paljon puhuttavaa. Hän ikävä kyllä kuoli Suomen sisällissodassa 1918. Tuskin olisi muutenkaan elänyt aivan tähän päivään saakka.

"Olen elänyt kuoleman uhalla. Voin kuolla elämän uhalla."
- Juhani Siljo

torstai 26. joulukuuta 2013

Tyhjyyden tuoma hiljaisuus

Olen ollut omassa kodissani jo muutaman tunnin, pikkuveljeni toi minut tänne. En enää voinut olla vanhempien talossa, siinä tyhjässä kuoressa.

Minä muistan, kun sitä taloa alettiin rakentaa. Siitä on yli kymmenen vuotta. Kävimme ensimmäistä kertaa tontilla, ja se oli täynnä puita. Tiekin oli niin onneton, että hieman lapsen mielessäni epäilin, saadaanko sinne rakennettua mitään. Rakentaminen kuitenkin alkoi ja hiljalleen perustukset oli valettu. Isä kävelytti meitä jonossa kuin pieniä kananpoikasia ympäri perustuksia ja kertoi, missä olisi kenenkin huone.

Aikanaan lattiat oli hiottu, laminaatti hakattu kiinni ja tapetit valittu. Muuttoilta oli syksyllä, elokuun lopussa. Ensimmäinen ilta oli kylmä, koska lämmitys ei toiminut kaikissa huoneissa kunnolla. Katsoimme jotakin elokuvaa illalla viltteihin kääriytyneinä olohuoneeseen kerätyillä huonekaluilla. Oli vaikea saada unta, olin ensimmäistä kertaa aivan omassa huoneessani, valitsemieni tapettien ympäröimänä. Istuin huoneen eri nurkissa ja yritin päättää, mihin olisi paras käpertyä lukemaan kirjoja tulevina syysiltoina.

Aika kului, huoneeni seinät täyttyivät ensin hevosjulisteilla ja sitten bändien kuvilla. Joku lapsista luki tai katsoi telkkaria olohuoneessa aina, ja koulu- ja työpäivien jälkeen istuttiin yläkerrassa ruokapöydän ympärillä. Viikonloppuisin ruokapöytä täyttyi brunssiherkuista, kun koko perhe kerääntyi syömään "yhteisaamiaista" ja miettimään, mitä viikonloppuna tehtäisiin.

Siskoni poistui näistä aamiaisista ja viikonlopuista pian täytettyään 16. Riidat olivat liikaa selvitettäväksi, joten hän vain poistui perheestä. Muutamaa vuotta myöhemmin hän muutti pois, ja ei sen jälkeen enää viettänyt öitä lapsuudenkodissaan kuin jouluisin. Lopulta ei välttämättä enää silloinkaan. Kului muutama vuosi, ja minäkin muutin pois. Minulla ei ollut enää aikaa käydä vanhempieni luona, kunnes paras ystäväni kuoli ja aloin jälleen viettää viikonloppuja vanhassa kodissani.

Tämä oli ensimmäinen joulu, kun huomasin sen. Miten pölyinen olohuone on. Siellä ei istu enää kukaan, eikä juttele. Huomasin, miten paljon kaksi tyhjää huonetta vaikuttavat. Kaksi huonetta täynnä pölyisiä nurkkia ja unohtuneita tavaroita, kummittelevia muistoja, joista ei aivan saa kiinni. Pitkä ruokapöytämme on puolillaan tavaroita, sillä eihän se ole enää pitkään aikaan ollut aktiivisessa käytössä. Siitä tarvitaan vain osaa, kun perheenjäsenet käyvät nappaamassa jääkaapista ruokansa eri aikoihin.

Koko perhe oli tänän jouluna koossa alle vuorokauden. Minä en oikein tahdo saada rauhaa siltä hiljaisuudelta, joka oli lapsuudenkotini vallannut. Tuntuu kuin se olisi seurannut minua tänne, omaan, pieneen kotiini. Omaan, yhden hengen talouteeni. Pahoin pelkään, että kaikista historian möröistä perhe on kaikkein takertuvin ja kovaäänisin.

torstai 19. joulukuuta 2013

Kulttuuria

"Hän ei kuollut, koska ajatteli hienoja ja yleviä ajatuksia. Hän ei kuollut, koska niin moni ihminen rakasti häntä. Hän kuoli, koska hänen sydämensä lakkasi lyömästä ja keuhkonsa täyttymästä." - Ensimmäinen muistojuhla, Kellariteatteri

Toisinaan minun on vaikea ajatella parhaasta ystävästäni niitä aivan tavallisia asioita. Kuinka hän tuli väsyneen näköisenä suoraan töistä ja tilasi karpalolonkeron baarissa, kun puhuimme niitä näitä, yhdentekeviä asioita. Kun etsimme YouTubesta hassun videon, jossa melankolinen pingviini vilkuilee sivusilmällä vieressään piipittäviä tipuja ja me nauroimme katketaksemme. Kun löhösimme sängylläni ja katsoimme Gossip Girliä läppäriltäni ja kuolasimme sen miesnäyttelijöitä.

Sillä ihminen ei suurinta osaa elämästään mietiskele syvällisiä ajatuksia ja elämänsä päämäärää. Suurimman osan elämästään ihminen nukkuu, hengittää, syö ja liikkuu paikasta toiseen. Ihminen jonottaa erilaisiin paikkoihin, odottaa asioita ja ihmisiä. Sitä elämä on. Toisinaan tuntuu, että itsemurhan tapahtuessa tämä seikka on vielä vaikeampi käsittää. Paras ystäväni kun ei kuollut miettiessään seuraavan päivän kauppalistaa kävellessään vahingossa punaisia päin. Hän ei poiminut kännykkäänsä autosta ja ajanut harhaan. Hän ei ihmetellyt väsymystä ja saanut sairaskohtausta. Hän ajatteli kuolemaa.

Tämä on ollut kulttuurintäyteinen viikko. Tänään kävin Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan laulajien joulukonsertissa. Käyn siellä joka vuosi, minun jouluni ei tule ilman Maailma jääkukkien takana -kappaletta. Vuosi sitten muistan, kuinka sen kappaleen soidessa ajattelin parasta ystävääni lapsena. Kuinka hän on joskus ehkä katsellut ikkunaan muodostuvia jääkukkia lapsekkaasti ihmetellen, tietämättä lainkaan, mikä niiden takana odottaa.

Tänä vuonna minä ajattelin itseäni ja entistä elämääni. Ajattelin itseäni lapsena, nuorena, ennen tätä kaikkea.

Sitä katselee lasin läpi tyttönen;
koti turvan suo jääkukkasilta,
talikynttilän hehku on niin lämpöinen,
tummuu ihana jouluilta.

Ei tunne hän vielä maailmaa.
joka jääkukkien takana aukeaa,
mutta kerran on johtava polkunsa tuo
ihmeistä suurimpienkin luo,
ihmeitten suurten luo.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Melankolia

Edelleen toisinaan on niitä päiviä, kun olen seurassa täysin apaattinen. en pysty kuuntelemaan, en jaksa esittää, että minulla olisi mitään sanottavaa. Kotimatkalla itkettää.

On vaikea sanoa, miksi. Silti, kun viimein pääsen ovestani sisälle, olen hukannut itkun taas jonnekin sisääni. Tuijotan parhaan ystäväni kuvia, katson videoita, joissa hän nauraa. Elävänä. Muistelen sitä hetkeä, kun aloin seurustella entisen poikaystäväni kanssa, otan vanhan päiväkirjan esiin. Muistelen alusta loppuun surullisia päiviä, niitä kaikkein surullisimpia.

Poistan hetkeksi kannen sen kaivon päältä, jonne olen laittanut kaikki pelkoni. Punnitsen vanhoja tekstejä, joita olen kirjoittanut itsestäni. Tunnen sen järjettömän vihan, jota olen tuntenut ja toisinaan edelleenkin tunnen itseäni kohtaan.

Silti näinä päivinä itku harvoin enää löytyy, kun on yksin kotona. Tuijotan elämäni raskauttavaa todistusaineistoa kylmän viileästi, antaen sen pyyhkiä mieleni läpi. Se ei tartu mihinkään.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Kivusta

Poltin käsivarteni eilen laittaessani ruokaa. Hölmö lipsahdus ja kyllä kirveli, koko illan. Välillä pidin kättä ämpärissä, joka oli täynnä kylmää vettä, mutta kirvely alkoi heti, kun otin käden pois sieltä.

Nukkuminen oli hieman vaikeaa. Ei ollut väliä, mihin asentoon käännyin, kaikki tuntui epämukavalta. Jatkuvasti muistin käteeni nousseet ikävät rakkulat. Jatkuvasti jotakin kohtaa sattui.

Päivä oli väsyttävä, tunsin oloni rammaksi. Kättä oli vaikea taittaa, ja sillä oli vaikea tehdä yhtään mitään. Kyseessä oli tietysti oikea käsi, se vahvempi käteni. Kaikki tekeminen oli ylimääräisen ponnistuksen takana. Käteen myös sattui jatkuvasti, keskittyminen oli vaikeaa.

Tulin kotiin kolmen jälkeen ja nukahdin sohvalle.


Fyysinen ja henkinen kipu eivät eroa toisistaan juurikaan. Ne voivat aiheutua uskomattomista tapahtumaketjuista, olla täysin odottamattomia. Ne saattavat myös aiheuttaa ajatteluketjuja, joissa jossittelee paljon: entä jos en olisikaan läikyttänyt kiehuvaa nestettä? Entä jos olisinkin kertonut hänelle useammin, miten paljon välitän? Usein aluksi kivun kanssa on niin shokissa, ettei edes ymmärrä, miten paljon sattuu. Hiljalleen järkytys valuu pois ja vie mennessään turtuneisuuden, päästäen kivun todella sisään.

Toisinaan saattaa löytää paikan, jossa ei satu niin paljon. Niissä ei kuitenkaan voi viettää koko elämäänsä, vaan vain hetkellisesti helpottaa oloaan. Muualla kipu onkin päällimmäisenä mielessä haitaten keskittymistä kaikkeen muuhun. Lisäksi tuntee, miten joutuu ponnistelemaan ylimääräistä selviytyäkseen aivan tavallisista asioista ja tilanteista.

Kivun kanssa eläminen on hirvittävän väsyttävää. Tuntuu, että puolet aivokapasiteetista menee pelkkään kivun pois työntämiseen.


Näinkin ikävien palovammojen pitäisi parantua viikossa, mutta jonkinlainen arpi saattaa jäädä. Henkinen kipu paranee usein hitaammin ja jättää huonommin näkyvissä olevia arpia. Kummastakin kivusta saattaa oppia jotakin.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Kirje

Tänään minä tulin kotiin töistä myöhään yöllä. Laitoin musiikkia ja istuin tietokoneelle kirjoittamaan sinulle. On taas niin monia asioita, joista haluaisin keskustella juuri sinun kanssasi. On tuskallista ajatella, ettet sinä koskaan vastaa.

Minua pelottaa. Olen kauhuissani. Olen tutustunut kivaan tyyppiin, joka kiehtoo ja kiinnostaa minua. Sinäkin tunsit hänet, ja minua ärsyttää niin paljon, etten muista, mitä puhuit hänestä. Muistan vain, että mainitsit hänen nimensä silloin tällöin. Muistan, että pidit hänestä. Minua pelottaa tutustua häneen enemmän, sillä saatan kiinnostua hänestä enemmän. Toisaalta pelottaa, etten edes yritä, vaan tapan kaikki tunteeni heti alkuunsa.

Olen kuukausi sitten kirjoittanut sinulle, etten halua enää rakastua. Olen kirjoittanut, että rakkaus on heikkoutta. Että ilman rakkautta minua ei voi satuttaa tai koskettaa. Sitä minä halusin, enemmän kuin onnea. Koskemattomuutta, turvan. Sillä hetkellä sentään tiesin, mitä halusin. Nyt tuntuu, että mielessäni käydään tappelua, johon järjelläni ei ole osaa eikä arpaa. Se on vihan ja kyynisyyden taistelua toivoa vastaan.

Minä haluaisin, että olisit täällä neuvomassa minua. Kertomassa, mikä on vääristyneen minäkuvani ja poljetun itsetuntoni vääristämää ja mikä totta. Olisit toimimassa peilinäni, kun normaali peili ei riitä.

Kävin entisessä koulussamme vähän aikaa sitten. Muistojeni määrä on valtava, niiden muistojen, joita en enää jaa kenenkään kanssa. Sinä ja minä, meillä oli oma kupla niin pitkään. Nyt täällä ovat enää minä ja muistoni sinusta. 

Tajusin tällä viikolla, että olen tiputtanut ystäväpiiristäni pois kymmeniä, ehkä lähemmäs sata ihmistä. En vain ole jaksanut pitää heihin yhteyttä. Minulla on siitä valtava syyllisyyden tunto. Minusta on tullut se kaveri, joka ei vastaa puhelimeen tai ilmesty bileisiin.

Toisinaan olen vain edelleen niin yksin tässä maailmassa ilman sinua enkä tiedä, mitä tehdä.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Kultainen keskitie

Olen joutunut viimeisen vuoden aikana hakemaan statustani muiden ihmisten seurassa aivan uudesta lähtökohdasta: minä en olekaan vastuussa jokaisesta tilanteesta ja kaikkien keskusteluun osallistuvien viihtymisestä, eikä minun tarvitse aina myötäillä vain välttääkseni muille ihmisille aiheutuvaa mielipahaa. Olen siis lyhyesti sanottuna kasvattanut hieman selkärankaa ja todennut, ettei kaikkia voi miellyttää, ja alkanut puhumaan todellisia mielipiteitäni ääneen.

Toisaalta elämässäni on muutamia ihmisiä, joiden seurassa joudun hakemaan rajoja sille, mikä on minun aikani arvoista. Jos väittelen työnjaosta opiskelukaverin kanssa, joka ei koskaan anna tuumaakaan periksi, voitanko silloin mitään? Tai jos ajaudun keskustelemaan opiskelualastani isäni kanssa, jolla ei ole väittämilleen minkäänlaista pohjaa, mutta joka ei aio perääntyä, tekeekö riitely minusta paremman, kokonaisemman ihmisen?

Olen koko elämäni ollut riidanvälttäjä, erittäin taitava sellainen. Joudun ihmisten kanssa konflikteihin äärimmäisen harvoin, sillä pyrin ymmärtämään kaikkien osapuolien kannat, enkä pidä omiani sen parempia, kuin muidenkaan. Kätevä taito, muttei terveen itsetunnon merkki millään muotoa. En koskaan joudu riitoihin ja osaan olla miellyttävä, mutta puolustan oikeuksiani aivan liian harvoin.

Toisinaan ajattelen, että kultainen keskitie on mahdoton saavuttaa. Heiluri heiluu ääripäästä toiseen, mutta vasta aivan lopuksi asettuu keskelle. Elämässä heilureita on tuhansia erilaisia, ja tuntuu, ettei niistä yksikään koskaan asetu. Epätoivoisesti me hypimme puolelta toiselle ja toivomme saavuttavamme tilan, joka edes lähentelisi tasapainoa. Jotenkin tähän sekamelskaan pitäisi vielä olla tyytyväinen, ja hyväksyä oma keskeneräisyytensä.

Minä totesin viime keväänä käytyäni pitkällisen riidan erään opiskelukaverini kanssa, ettei minun aikani ole sen arvoista, että yrittäisin saada hänen päätään kääntymään. Toisinaan opiskeluni kärsii siitä, etten sano hänelle asioita suoraan, mutta olen jo kerran kokenut, ettei se vain kannata. Toisinaan sekin voi olla osa selkärankaa, toisen ihmisen asenteiden toteaminen ja omaan arvoonsa jättäminen.

Päätelmäni? Taidan vain jatkaa puolelta toiselle hyppelyä ja antaa itselleni hieman enemmän armoa, rajan kummallakin puolella.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Mitä tekisit, jos...

Aina toisinaan löydän uusia paikkoja, joista en ole etsinyt jälkiä parhaasta ystävästäni. Tällä kertaa se oli vanha sähköpostitili, täynnä yläasteikäisten kiertoviestejä ja kavereille lähetettyjä biisejä siltä ajalta, kun kaikki ei ollut Youtubessa tai Spotifyssa. Parhaalta ystävältäni en ollut saanut paljoakaan viestejä tuohon sähköpostiin, vain muutaman sympaattisen kiertoviestin. Yhden otsikko oli YSTÄVÄT.

Hän oli lähettänyt sen minulle melko myöhään, olin jo toista vuotta lukiossa. En ollut koskaan avannut viestiä, sillä tästä sähköpostistilistä oli tullut roskapostitili jo aikoja sitten. Nyt vuosia myöhemmin viesti saapui perille, kun osaan jo vastata sen esittämiin kysymyksiin.

"MITÄ TEKISIT JOS JOKA KERTA KUN RAKASTUT, JOUTUISIT SANOMAAN HYVÄSTI?

MITÄ TEKISIT JOS AINA KUN KAIPAAT JOTAKUTA, HÄN EI KOSKAAN OLISI SIELLÄ?

MITÄ TEKISIT JOS JOKAISTA HETKEÄ KOHDEN JOLLOIN OLET AIDOSTI ONNELLINEN OLISI 10 HETKEÄ SURUA?

MITÄ TEKISIT JOS PARAS YSTÄVÄSI KUOLISI HUOMENNA ETKÄ KOSKAAN SAISI KERTOA HÄNELLE TUNTEITASI?

MITÄ TEKISIT JOS RAKASTAISIT JOTAKUTA ENEMMÄN KUIN MITÄÄN MUUTA ETKÄ KOSKAAN VOISI SAADA HÄNTÄ?

TOISET IHMISET ELÄVÄT JA TOISET KUOLEVAT...

MUTTA HALUAN KERTOA SINULLE, ETTÄ RAKASTAN SINUA JA OLET TOSIYSTÄVÄ...

...ETTÄ OLEN OLEMASSA SINUA VARTEN AINA KUN TARVITSET MINUA.

JOS KUOLISIN HUOMENNA, SINÄ OLISIT IKUISESTI SYDÄMESSÄNI...

OLISINKO MINÄ SINUN?

JOS VÄLITÄT IHMISESTÄ JOKA TÄMÄN LÄHETTI SINULLE, LÄHETÄ TÄMÄ HÄNELLE TAKAISIN.

SAATATTE OLLA PARHAITA YSTÄVIÄ VUODEN, HYVIÄ KAVEREITA SEURAAVAN VUODEN, ETTE PUHU ENÄÄ NIIN USEASTI SITÄ SEURAAVANA VUONNA JA SEN JÄLKEEN ETTE ENÄÄ HALUA PUHUA TOISILLENNE OLLENKAAN

JOTEN, HALUSIN VAIN SANOA, VAIKKA EN ENÄÄ KOSKAAN PUHUISI SINULLE UUDESTAAN ELÄMÄNI AIKANA, OLET MINULLE ERITYINEN JA OLET SAANUT MUUTOKSEN AIKAAN ELÄMÄSSÄNI.

MINÄ IHAILEN SINUA, KUNNIOITAN JA TODELLA ARVOSTAN SINUA.

LÄHETÄ TÄMÄ KAIKILLE YSTÄVILLESI, HUOLIMATTA SIITÄ KUINKA USEIN PUHUTTE TAI KUINKA LÄHEISIÄ OLETTE, JA LÄHETÄ TÄMÄ MYÖS HENKILÖLLE JOLTA SAIT TÄMÄN VIESTIN.

KERRO VANHOILLE YSTÄVILLESI ETTET OLE UNOHTANUT HEITÄ JA KERRO UUSILLE YSTÄVILLESI ETTET KOSKAAN TULE UNOHTAMAAN.

MUISTA , ETTÄ JOKAINEN TARVITSEE YSTÄVÄÄ JA JONAIN PÄIVÄNÄ SINUSTA VOI TUNTUA ETTEI SINULLA OLE AINOATAKAAN YSTÄVÄÄ, MUISTA TÄMÄN VIESTIN LÄHETTÄJÄÄ JA LOHDUTTAUDU TIETÄEN ETTÄ JOKU VÄLITTÄÄ SINUSTA JA TULEE AINA VÄLITTÄMÄÄN.

RAKASTAN YSTÄVIÄNI AINA JA IKUISESTI!" 

Minulla on parasta ystävääni niin valtava ikävä.