Viesti menneisyydestä

Minulla on ollut aivan kauhea viikko, ja olen aivan lopussa. Tulin tänään vanhempieni kotiin tutkailemaan viime muutossa minulta tänne jääneitä käyttökelpoisia tavaroita. Eräästä hyllystä löysin kasan vanhoja papereita ja valokuvia; ripariraamattua, pääsylippuja ulkomailta, valokuvia ala-asteen viimeisestä päivästä. Ja kirjeen. Kuin tilauksesta.

Minä ja paras ystäväni kirjoitimme toisillemme vuonna 2005 kirjeet vuodelle 2009, emmekä avanneet niitä ennen sitä.

"2005 "Possulta", toivon et tunnetaan viel 2009 (USKON NIIN) <3:llä xxxxx.

Sä oot tosi kiva koska: sun kanssa voi puhua ihan mistä vaan. Sä oot ymmärtäväinen. Sä oot hauska. Sulla on mahtavia ideoita. Heti kun aloin olemaan sun kanssa mun numerot nousivat. Sä "innostutit mua kouluun".

Ja _yleensä_ tällaisissa kirjeissä annetaan hyvää palautetta, mutta tää ei oo "yleensä kirje"! Sä et sano asioita tarpeeksi suoraan.... Mä tarkotan että esität pitäväs henkilöstä josta et pidä (paitsi Nina, englannin maikka xD). Sulla oli _karmea_ tyyli _ennen_ kun _mä_ stailasin sut (sorix). Mut nyt ei tuu muut huonoo mieleen ;P

Terveisin: Xxxxx <3:llä Xxxxx, Onnea loppuelämään!"

Ja toisella puolella:

"Me oltiin 2,5 [luokalla] kun tulin... Ei mitään hyviä ystäviä

3-n.4 me suurin piirtein riideltiin

5 olit mukiin menevä ystävä

6 sä oot mahtava tyyppi!

SÄ oot auttanu mua kun mulla on ollu vaikeeta

SÄ oot yhtä hyvä kuuntelija ku puhuja (se on tärkeetä)

SÄ oot ilonen, siis yleensä, ja jos sä valitat mä piristän tai sitten me molemmat itketään ja kun katotaan toisiamme (samalla ku itketään) me aletaan molemmat nauraa kun me näytetään niin tyhmiltä!

Sanasi on unelmani,

Unelmani ovat lakini,

Tahtosi on tahtoni,

Käskysi ovat tekoni

Hauskuutesi on hauskuuteni

Oma yksityisyys pitää tietty olla...

SÄ oot niin kiva"

Ikävästä ja yksinäisyydestä

Ikävä on ollut valtava monta päivää. En tiedä, miksi juuri nyt. Ehkä nyt tarvitsisin ystävää, kun muutto lähenee. Olen nähnyt vain muutaman ihmisen Suomeen paluuni jälkeen, loput eivät ole soittaneet.

Eilen yritin, yritin tosissani. Oli vapaapäivä ja päätin haluavani yliopistolle lounaalle. Lähetin viestejä ja soitin puheluita, mutten saanut lounasseuraa. Söin lounaan yksin kotona. Ehkä kahville sitten? Ei vastauksia. Illaksi menin ystävän uuteen asuntoon auttamaan remontin viimeistelyssä siskoni kanssa, se oli mukavaa. Silti minua hieman ahdisti. Minne elämäni ihmiset ovat kadonneet?

Kun poikaystäväni vuosi sitten jätti minut, tilasimme reili-kaverini kanssa hetken mielijohteesta Cosmopolitan-lehdet. Se on ollut hauskaa ajanvietettä partioretkillä ja aamukahvin äärellä parvekkeella. Elokuun lehdessä oli (hassun naiivi) juttu siitä, mitä tehdä, jos tuntee jäävänsä kaveriporukassa ulkopuolelle, kun ei omaa poikaystävää. Mutta mitä tehdä, kun on jäänyt kaveriporukastaan pois, koska on joutunut paljon suurempien kysymysten äärelle, kuin he? Kun paras ystäväni hirttäytyi. En minä halua enää keskustella kahvipöydässä säästä ja ärsyttävistä asiakkaista, minä haluan puhua universumista, elämän tarkoituksesta ja pienistä hyvistä asioista. Minä tahtoisin kuulla, mitä ihmisille todella kuuluu.

Olen edelleen ihmisille raskasta seuraa. Vuosi sitten uskalsin sanoa sen ääneen, minä olen huonoa seuraa nyt, anteeksi. Nyt jostain syystä koen, ettei minulla enää ole siihen oikeutta. Minulla ei enää ole oikeutta olla huonoa seuraa, vaikka minua masentaa ja itkettää. Silti minä olen, eivätkä ihmiset jaksa sitä.

Viikonloppuna muutan yksiöön. Muuttoavuksi on tulossa siskoni. Isäni tulee kuskiksi tavaroille. Ehkä yksi kaveri auttamaan. Kun muutin nykyiseen asuntooni, muuttoapuna oli paras ystäväni, poikaystävä kavereineen, perheeni ja lukiokavereitani.

En voi ajatella muuta, kuin että laatu korvaa määrän. Silti ikävä on juuri nyt aivan valtava. Minä tarvitsisin häntä nyt. Parasta ystävääni, joka osasi aina kääntää asiat parhain päin.

Riitänkö minä?

Minä riitän. Mikä siinä lauseessa on niin vaikea sisäistää? Se on lyhyt lause, kaksi sanaa.

Minä, se mitä näen peilistä ja toisten katseista, se minkä näen rakastamissani asioissa ja ihmisissä, se mitä teen, ajattelen ja olen. Minä.

Riittää, olla tarpeeksi universaalisti, vertaamatta ympäristöön tai muihin tapauksiin, riittäminen on täydellisyyttä annetuissa olosuhteissa. Eli jos puhumme käytännössä, täydellisyys ja riittäminen ovat sama asia. Täydellisyyttä vain pidetään jotenkin valmiina olevana ominaisuutena, kun taas riittämiseen vaaditaan hyväksyntää. Riittää.

Minulla on ongelmia oikeastaan molempien sanojen kanssa. Voin määritellä ne kenelle tahansa toiselle, ketä tahansa toista katsoen. Itsessäni en osaa nähdä sellaista minää, joka voisi riittää. Koskaan, kenellekään, mihinkään. Minä niin kovasti haluaisin, ja minä yritän, mutta en näe. Aina löydän jonkun, johon verrata itseäni, koen aina olevani keskinkertainen.

Kun tutustuin parhaan ystäväni lähipiiriin, ensimmäinen ajatukseni oli kysymys, joka tuntui leijuvan minun ja muiden välissä: miksi sinä ikinä tuhlasit vähää aikaasi minun kanssani olemiseen, kun sinulla oli tällaisia ihmisiä? Nykyään, kun he kertovat minulle minun olevan tärkeä, kun he haluavat viettää aikaa kanssani, jokin minussa epäilee. Sääliä? Sosiaalista pakkoa? Parhaan ystäväni muiston kunnioittamista? Jatkuvasti minä etsin syitä sille, miksi he haluavat minua nähdä, ja keksin niitä niin paljon kun on tarvis.

Minun on välillä vaikea avautua uusille ihmisille. Puhun tietysti paljon, mutta todellisuudessa en mitään. Voin tuntea ihmisiä vuosia kertomatta heille mitään, millä olisi todellista arvoa. En usko, että ne asiat todella kiinnostavat ketään. En halua sanoa, että minä en usko. Siispä jokin minussa ei usko.

Toisinaan tuntuu, että jokainen lause, joka suustani tulee huutaa samaa kysymystä: riitänkö minä? Ääni jossain sisälläni vastaa joka ikinen kerta samalla tavalla. Et nyt, et koskaan. Siitä äänestä olisi nyt vain päästävä eroon.

Matkalta kotiin

Kirjoitin matkalta vielä muutamia tekstejä, mutta en koskaan ehtinyt niitä julkaisemaan; Google päätti, että viestien lähettäminen ulkomailta on "epäilyttävää toimintaa" ja sulki tilini hetkellisesti.

Nyt olen kuitenkin tässä. Istun vanhempieni asunnossa, puran rinkkaa ja nauran repusta löytyville kolikoille. Tähän mennessä olen löytänyt neljää eri valuuttaa.

Minulle iski loppuvaiheessa matkaa kauhea koti-ikävä. Oli vaikea nukkua, kun odotin seuraavaa aamua, ja sitä seuraavaa aamua, ja sitä aamua, kun heräisin täällä Suomessa. Pakokauhuni johtui itsensä menettämisen tunteesta. Ulkomailla, tuolla jossain, kaukana hiekkarannalla, on hirvittävän helppoa unohtaa elämänsä ja itsensä. Kuvitella mahdottomia, kuvitella jättävänsä kaiken taakseen ja aloittavansa alusta jossain palmun alla, autiolla saarella. Ruveta ihan toisenlaiseksi ihmiseksi.

Kirjoitin Italiassa eräänä unettomana yönä sähköpostin ihmiselle, jonka tekstit koskettavat minua kerta toisensa jälkeen. Hänen olemassaolonsa koskettaa minua, se tuntuu olevan valtava ihme. Tähän sähköpostiin kirjoitin, että yhteiskunta ohjaa meitä nopealle kaistalle, moottoritielle. Sitä on helppo ajaa muiden kanssa samaa tahtia, pääsee lujaa eteenpäin. Sellaisella tiellä on myös mahdollista ajaa satasta puuta päin, jos ei osaa hallita autoaan ja tunne sen oikkuja.

Minä koen käveleväni sellaista, noh, vittumaista kinttupolkua oman elämäni kanssa tällä hetkellä. Ajoin sitä puuta päin ja jatkoin perusteellisempaa matkaa. Opin tuntemaan omat jalkani, tottumaan siihen, että ne kantavat. Jopa vähän luottamaan. Askel askeleelta minä etenen, ihmetellen kaikkea ympärilläni. Toisinaan edessäni on suuri kivi, toisinaan kompastun juuriin ja kiroan kovaan ääneen kohtaloani. Uskon kuitenkin, että kun tällaiselle polulle on lähtenyt, sen päässä ja sen varrella odottaa ihmeellisiä asioita, joita valtatietä kiitävät eivät koskaan näe ja koe.

Minä kävin taas helpon tien päässä matkallani. Vaivuin hetkelliseen unohdukseen ja olin jo starttaamassa autoa, kun jostain pilkahti muisto parhaasta ystävästäni. "Mä en vaan halua mennä ja elää ja tehdä mitä pitäisi. En halua mennä naimisiin ja hankkia taloa ja lapsia. Ainakin ensin täytyy olla sinut ittensä kanssa, muuten se kaikki menee pieleen. Ja mä en ole. Oletko sä?"

Kävimme tällaista keskustelua, kun hän oli jättänyt poikaystävänsä. Enhän minä ollut lainkaan sinut. Enkä minä ole vieläkään. Minä vain kovasti joku päivä haluaisin olla.

On hyvä olla kotona, takaisin tällä kinttupolulla.

Matkalla 3

Hei taas täältä toiselta puolelta Eurooppaa. Istun juuri junassa matkalla pois Roomasta ja halusin jakaa muutaman ajatuksen.

Roomassa asuimme hostellissa kymmenen hengen sekahuoneessa ja tutustuimme ihmisiin kaikkialta maailmasta: Australiasta, Turkista, Hong Kongista ja Amerikasta. Mukaan mahtui tietenkin myös yksi Pohjois-Ruotsalainen karhumetsästäjä. Iltaisin kävelimme ympäri valaistua Roomaa ja puhuimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Yllätyksekseni huomasin, että ajattelimme samalla, avoimella mielellä.

Tuhansien kilometrien päässä toisistamme olimme päätyneet kaikki samoihin ajatuksiin toisten ihmisten arvostamisesta, välittämisestä, auttamisesta, erilaisten maailmankatsomuksien hyväksymisestä ja rahan pyörittämän maailman rumuudesta.

Rooma oli kaunis kaupunki, mutta ennen kaikkea nämä ihmiset eri puolilta maailmaa valoivat minuun uskoa tulevaan, uskoa meidän sukupolveemme ja tuleviin.

P.S. Tässä vielä muutamia kuvia Comosta, Pohjois-Italiasta. Kauneimpia paikkoja, missä olen koskaan käynyt.

Matkalla 2

Minä toivon, että voisitte nähdä ja tuntea kaiken, mitä minä koen täällä. Nämä lyhyet tuttavuudet, ohikiitävät hetket, loputtomalta tuntuvan odotuksen asemalla ja liian nopeasti menevä auringonnousu junan ikkunan takana.

Olen kuvaillut matkaamme ihmisille sanalla "seikkailu". Sitä tämä on. Olen viettänyt jo yhden yön nukkuen nurmikolla juna-aseman edessä ja uskon tällaisia öitä olevan tulossa monta lisää. Olen nähnyt niin monta ihmeellistä asiaa.

Eniten pidän silti juna-asemista. Jälleennäkemisiä on ihanaa seurata kaukaa, kun kaivatun rakkaan juna saapuu hitaasti lipuen laiturille. Perheitä, joiden lapset paketoivat pehmolelujaan huolellisesti matkalaukkuihin kun vanhemmat katsovat hymyillen vieressä. Asemat ovat täynnä liikettä, menemistä, tulemista. Kukaan ei ole jäämässä paikalleen. Enkä ole minäkään.

Kuinka kukaan voisi haluta muuta, kuin elää tässä ihmeellisessä maailmassa?