Minua pelottaa. Olen kauhuissani. Olen tutustunut kivaan tyyppiin, joka kiehtoo ja kiinnostaa minua. Sinäkin tunsit hänet, ja minua ärsyttää niin paljon, etten muista, mitä puhuit hänestä. Muistan vain, että mainitsit hänen nimensä silloin tällöin. Muistan, että pidit hänestä. Minua pelottaa tutustua häneen enemmän, sillä saatan kiinnostua hänestä enemmän. Toisaalta pelottaa, etten edes yritä, vaan tapan kaikki tunteeni heti alkuunsa.
Olen kuukausi sitten kirjoittanut sinulle, etten halua enää rakastua. Olen kirjoittanut, että rakkaus on heikkoutta. Että ilman rakkautta minua ei voi satuttaa tai koskettaa. Sitä minä halusin,
enemmän kuin onnea. Koskemattomuutta, turvan. Sillä hetkellä sentään tiesin, mitä halusin. Nyt tuntuu, että mielessäni käydään tappelua, johon järjelläni ei ole osaa eikä arpaa. Se on vihan ja kyynisyyden taistelua toivoa vastaan.
Minä haluaisin, että olisit täällä neuvomassa minua. Kertomassa, mikä on vääristyneen minäkuvani ja poljetun itsetuntoni vääristämää ja mikä totta. Olisit toimimassa peilinäni, kun normaali peili ei riitä.
Kävin entisessä koulussamme vähän aikaa sitten. Muistojeni määrä on valtava, niiden muistojen, joita en enää jaa kenenkään kanssa. Sinä ja minä, meillä oli oma kupla niin pitkään. Nyt täällä ovat enää minä ja muistoni sinusta.
Tajusin tällä viikolla, että olen tiputtanut ystäväpiiristäni pois kymmeniä, ehkä lähemmäs sata ihmistä. En vain ole jaksanut pitää heihin yhteyttä. Minulla on siitä valtava syyllisyyden tunto. Minusta on tullut se kaveri, joka ei vastaa puhelimeen tai ilmesty bileisiin.
Toisinaan olen vain edelleen niin yksin tässä maailmassa ilman sinua enkä tiedä, mitä tehdä.
Minä olen yrittänyt ajatella ihmissuhteista niin, että niiden muuttuminen ja uudelleen muovautuminen (myös ihmisten poisjääminen omasta sosiaalisesta piiristä) on luonnollista tässä tilanteessa. Ei ole minun vikani, että minä muutun - suru muuttaa ihmistä, enkä minä tee sitä tahallani. Näen siinä kuitenkin myös mahdollisuuden... Ajattelen, että on hyvin mahdollisista, että nykyisistä ystävistäni osa ei enää kuulu ystäväpiiriini vaikka vuoden päästä. Jos niin käy, niin sitten sen kuuluu mennä niin. Tämä on vain yksi elämänvaihe, joka muokkaa sosiaalisia suhteita. Ja usein niin käy "pienemmistäkin" asioista kuin kuolema.
VastaaPoistaSanoin joskus synkkänä hetkellä eräälle ystävälleni: "Älä jätä mua, vaikka mä häipyisin jonnekin pimeyteen hetkeksi tai pidemmäksikin. Lupaa mulle, että sä odotat, kunnes mä olen valmis tulemaan takaisin. Koska kyllä mä tulen." Mitäpä minä silloin tiesin (miten voin luvata tuollaista?), mutta sen ääneen sanominen helpotti omaa pelkoani siitä, jos ko. ihminen vaikka ei jaksa odottaa.
Joo mitäköhän mä taas selitän... Mmh. Voisinpa lähettää sinulle uskoa siitä, että uskon, että ne ihmiset, joiden on tarkoitus jäädä rinnallesi, jäävät kyllä. <3