Tajunnanvirtaa

Olen edelleen kipeänä, vaikka olo onkin parempi, kuin viimeksi kirjoittaessa. Paljon tässä välissä ei ole ehtinyt tapahtua, mutta tunnetusti ajatukset lähtevät liikkelle pienimmästäkin virikkeestä.

Pääsin näyttelemään yliopiston musiikkinäytelmään, ja meillä on treenejä monta kertaa viikossa. Tänään haimme roolihahmojemme olemusta erilaisilla harjoituksilla. Yksi näistä harjoituksista oli hahmon liikkeiden ja ilmeiden hakeminen peilin edessä. Se oli hirvittävän, kauhistuttavan vaikeaa. Katsoa itseään peilistä. Yleensä improaminen ja näytteleminen pysyy muakvasti juuri ja juuri epämukavuusalueeni ulkopuolella, ollen sopivan haastavaa, mutta kuitenkin vielä turvallista. Tämä ei enää tuntunut turvalliselta. Se ei tarkoita, ettenkö kokeilisi tätä harjoitetta uudestaan, päin vastoin: minun on vain laajennettava mukavuusaluettani itseni hyväksymisen suhteen.

Olen joutunut jättämään monia asioita väliin, koska olen ollut kipeä. Partiotapahtuman, pikkujoulut, yliopiston pienryhmätunteja ja luentoja. Maailma ei ole räjähtänyt ja olen edelleen hengissä. Tämä on toiminut erinomaisena muistutuksena siitä, että aina ei tarvitse jaksaa.

Olen jälleen käytännössä todennut, että illan murheet usein haihtuvat yön aikana. Ainakin loputtomalta tuntuva yksinäisyys ja alakulo. Aamulla herätessä huomaa maailman usein olevan siedettävämpi paikka, kuin miltä se illalla kynttilän valossa näytti.

Olen myös mutustellut oivallusta, jonka sain jo jonkin aikaa sitten: sain viimeisimmässä parisuhteessa henkisesti turpaani, ja se sattuu edelleen. Aina kiinnostuessani ihmisessä ajattelen skeptisesti, ettei tämä ihminen kuitenkaan vastaa tunteisiini. Nyt olen alkanut pohtia, etten minä itse välttämättä olisi vielä ensinkään valmis parisuhteeseen, vaikka se oikea osuisikin kohdalle ja retkahtaisi itsekin. Luulen, että tulen tarvitsemaan seuraavan kiinnostavan ihmisen kanssa hieman hitaamman alun.

Olen muutenkin hirveän peloissani rakkauselämän suhteen. Ei ole kivaa saada henkisesti köniinsä, yhtäkään kertaa. Puhumattakaan, että saisi köniinsä kaksi, kolme, neljä, viisi tai kymmenen kertaa. Silti se riski olisi otettava: olisi retkahdettava, jos jotain haluaisi saavuttaa. Jollain tapaa uuvuttava ajatus.

Oikein odotan, että tervehdyn ja aivoni heräävät tästä horroksesta. Pääsisin kirjoittamaan jotain, missä olisi vähän enemmän järkeä.

Mä en jaksa enää nousta

putoamaan takaisin