Vielä viimeiset terveiset

Blogin päivittäminen loppui noin vuosi sitten. Parhaan ystäväni äiti kannusti minua kirjoittamaan tänne vielä kerran ja kertomaan, että elämä jatkuu. Senkin jälkeen, kun on itkenyt, käynyt kriisiterapiassa, syönyt unilääkkeitä, itkenyt lisää, laulanut parhaan ystävänsä hautajaisissa, nähnyt lohduttomat itsemurhatilastot, tahtonut kuolla ja unohtanut miten elämään luotetaan. Sen kaiken jälkeen elämä voi jatkua.

Parhaan ystäväni kuolemasta on yli kaksi ja puoli vuotta. Tämä aika ei ole helpottanut ikävää, mutta se on muovannut minut uudestaan, tämän ikävän ympärille. Eikä se ole huono asia.

Heinäkuussa, parhaan ystäväni kuoleman vuosipäivän tienoilla, minua pyydettiin treffeille. Uskomattomien sattumusten kautta minut löysi toinen ihminen, joka näkee minussa jotain uskomattoman kaunista, ja kertoo sen minulle joka päivä. Ihminen, jota rakastan joka päivä enemmän. Meillä on kaunis, yhteinen koti ja yhteinen elämä.

Pääsin uskomattomien sattumusten kautta harjoitteluun paikkaan, joka avasi silmäni sille, mitä haluan opettajana tehdä ja saavuttaa. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin minä tiedän olevani oikealla alalla ja haluan saada opintoni valmiiksi, jotta voin alkaa työskennellä kohti unelmiani.

Minua ympäröivät uskomattomat ihmiset, ystävät ja perhe. Kesällä toteutan jälleen erään reissu-unelmani ja lähden kuukaudeksi Amerikkaan hyvän ystävän kanssa.

Paras ystäväni on edelleen jatkuvasti täällä. Hän on kaikessa, mitä minä teen ja en tee, kaikissa elämäni hetkissä. Sillä ilman häntä, minä en olisi minä. Minä haluan kertoa jokaiselle, joka ajattelee elämänsä olevan turhaa ja merkityksetöntä, jokaiselle joka ajattelee, ettei elämä koskaan tule olemaan hyvää: ole kärsivällinen. Vaatii lähes kohtuutonta ponnistelua muistuttaa itseään päivittäin siitä, että on kaunis ja arvokas juuri sellaisena kuin on. Kuitenkin lopulta jonakin aamuna heräät onnellisena, katsot itseäsi peilistä ja ymmärrät ansaitsevasi pelkkää hyvää. Silloin myös näet, miten paljon hyvää ympärilläsi jo on.

Jaksamista jokaisen matkalle. Ihmiselämä ei koskaan valmistu, vaan on jatkuvassa myllerryksessä. Juuri tämä myllerrys mielestäni tekeekin elämästä elämisen arvoista, ja saa minut suuntaamaan kohti uusia vastoinkäymisiä, uusia yllätyksiä ja uusia ihmisiä. Sillä nyt tiedän selviäväni.

- Atti

Tätä blogia ei enää päivitetä

Tätä blogia ei enää päivitetä.

Kommentit tulevat edelleen minulle sähköpostiin, joten jos haluat ottaa minuun yhteyttä, tee niin kommenttiboksissa.

Mikäli etsit tietoa itsemurhista ja surusta ja kaipaat vertaistukea, pyydä lupaa liittyä Facebookin Läheisen itsemurha -ryhmään, tutustu Surunauha ry:n toimintaan ja ota rohkeasti yhteyttä. Et ole yksin, eikä sinun tarvitse olla yksin.

Jos koet, ettei vertaistuki ole sinua varten juuri nyt, hae muuta keskusteluseuraa. Puhu ihmisille elämässäsi ja kerro surustasi ja pahasta olostasi. Hakeudu tarvittaessa esimerkiksi lähimpään terveyskeskukseen, ammattiapua on tarjolla, ja sitä kannattaa käyttää. Mikäli et tahdo lähteä terveyskeskukseen, kokeile esimerkiksi Suomen Mielenterveysseuran kriisivastaanottoa.

Sinä olet tärkeä, arvokas ja ainutlaatuinen ihminen. Oli tilanteesi mikä tahansa, sinä ansaitset kaiken avun, minkä vain voit löytää.

Valoa ja rakkautta jokaiseen päivääsi.

Lopetus

Istun tietokoneella ja tutkin tyhjää blogipohjaa, jonka olen juuri luonut. Hahmottelen erilaisia nimiä ja otsikoita. Lopulta kaksi sanaa ilmestyvät ruudulle, minun kirjoittaminani: Minä elän. Tietysti. Avasin ensimmäisen tyhjän tekstilaatikon ja näpytin ruudulle asian, joka oli jäänyt mieleeni:

"Mikael Jugner totesi kesällä lööpeissä sydänkohtauksensa jälkeen, että elämä on nykyään päätös. Jokainen aamu Jugner herää ja ottaa pillerin, joka pitää hänen sydämensä lyömässä. Pillerin, joka pitää hänet elossa. Elämä ei enää vain ole ja jatku, vaan sen jatkumisesta pitää tehdä päätös. Joka ikinen aamu."

Minun tarkoitukseni oli ennen kaikkea kirjoittaa itsestäni, itselleni. Selvittää, kuka minä nyt olen, kun paras ystäväni, toinen puolikkaani, on poissa. Jokainen aamu heräsin epävarmaan maailmaan, jossa kaikki oli vaikeampaa ja jollain tapaa vierasta. Maailmaan, jossa minä olin aivan yksin.

Minä en ole tänäänkään valmis, en lähelläkään. Minä olen niin pieni ja niin kesken. Ikävä ei ole kadonnut minnekään, se on vain muuttunut kauhistuttavasta möykystä, vaativasta kumppanista osaksi minua. Minun on ikävä häntä joka ikinen päivä, mutta minä myös rakastan häntä joka ikinen päivä. Kaikki surun terävät kulmat ovat pyöristyneet, ja sen kauhea musta viitta on saanut värikkäämmän vivahteen. Enää se ei hengitä niskaani, vaan toisinaan ottaa olkapäästäni kiinni ja katsoo minua silmiin. Enää en häädä sitä pois, vaan puhun sille lempeästi: "Niin, sinä olet siinä. Sinä olet muisto hänestä. Minä en koskaan halua jättää sinua taakseni, vaan otan sinut mielummin rinnalleni kävelemään."

Olen alkanut tutustua itseeni. Alan ymmärtää omia ajatuksiani, saada niistä sopivaa otetta. En enää kurista niitä hengiltä kun löydän ne mieleni nurkista piileksimästä. Olen oppinut huomaamaan, että toisinaan minäkin olen kaunis. Olen oppinut, että minullakin on oikeus onnelliseen elämään. Olen alkanut erottaa, mitkä asiat ja toiveet kumpuavat minusta itsestäni, eivätkä ulkopuolisesta painostuksesta. Olen löytänyt ihmisiä, joiden kanssa tahdon viettää aikaa ja olen päästänyt heidät sydämeeni.

Minä teen edelleen päätöksen jokainen aamu. Enää se päätös ei koske elämää ja kuolemaa, vaan elämää ja todellista elämää. Joka päivä haastan itseni sille kinttupolulle, jota olen lähtenyt elämässäni tarpomaan. Yritän nähdä jokaisessa ainutlaatuisessa hetkessä ja ihmisessä jotakin arvokasta. Minä yritän todella elää.

Enkä minä koskaan unohda. Hänen nauruaan, silmiensä pilkettä tai jalkojensa liikettä. Minä en koskaan unohda, että hän rakasti minua, ja minä rakastin häntä. Minä en koskaan unohda parasta ystävääni.

Paras ystäväni polttamassa tupakkaa mökkilaiturilla kesäyönä 2008

 

"Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,
hajoaa se maahan multaan;
näät sen silti kukkana aina
muistot on kalleinta kultaa."

Elämä on kaunista

Aurinko paistaa. Istun hyvän ystävän kanssa pöydän ääressä ja syön hyvää ruokaa. Katsoimme koko aamupäivän sarjaa, jossa on söpöjä miehiä.

Minä autan häntä ompelemalla hänen opiskelijahaalariinsa merkkejä, hän tekee minulle ruokaa palkaksi. Äsken hän täytti työhakemusta ja minä tein jääkaappirunoutta.

Tänään, juuri nyt, elämä on kaunista. Ja vain siksi ja elämän itsensä takia, minä taidan pitkästä aikaa olla onnellinen.

Pieni liekki

Pitkästä aikaa olen rauhoittunut. Henkeä ei ahdista, asunto on tarpeeksi siisti. Tietokoneella istuminen ja teen juominen ei tunnu pahalta ja ajatukset muodostuvat ruudulle kokonaisiksi lauseiksi. Viimepäivinä ja -viikkoina ajatukseni ovat olleet täysin tavoittamattomissa, olen jopa puhunut katkonaisesti.

Olin tänään teatterissa katsomassa Luolasto-näytelmää. Se oli aivan uskomattoman hieno ja monipuolinen. Voisin kirjoittaa siitä montakin esseetä, sen välittämistä ajatuksista koskien ydinvoimaa, maailman materialistisuutta ja hengettömyyttä. Sen sijaan keskityn niihin tunteisiin, jotka tekivät siitä minulle juuri tällä hetkellä merkityksellisen ja herättivät minussa ajatuksia.

"Ootko sä tullut uskoon?"
"En, vaan järkiini. Ja suosittelisin sullekin."

Mies löytää päättäväisyyden itsestään. Nainen löytää voiman olla sinut sen kanssa, että sattuu, vaikka se tuntuu mahdottomalta. Pohjimmiltaan kai näytelmässä toiset hahmot löytävät itsensä ja paikkansa päämäärättömän haahuilun keskeltä ja lähtevät rohkeasti uuteen suuntaan. Minäkin haluaisin päästä siihen pisteeseen, että voisin nähdä takanani kaiken kivun ja onnen, ala- ja ylämäet. Tahtoisin jatkaa eteenpäin tietoisena eilisestä, mutta vapaana sen taakoista.

Näytelmän loppukohtaus oli huikea. kaikki näyttelijät sytyttivät kynttilät ja kävelivät ympäri permantoa. Kaikki muut valot sammutettiin. Kynttilöiden valokeilat valaisivat vain näyttelijöiden kasvot, jättäen kaiken muun pimentoon, kun näyttelijät lähtivät liikkeelle.

Minun elämäni liekki palaa tällä hetkellä vielä menneisyydessä. Se valaisee menneitä kasvoja, menneitä hetkiä. Tähän hetkeen ulottuu vain kajastus. ja tulevaisuus on täysin pimeän peitossa. Minä toivon, että voin lähiaikoina siirtää sen liekin lähemmäs ja lähemmäs tätä hetkeä ja tulevaa. Minä tiedän jo, mitä menneisyydessäni on, joten voin jättää sen hiljalleen pimentoon.

Luulen, että alan lopetella tätä blogia. Luulen, että alan olla siihen valmis.

Saako nauraa?

Huumori tuntui pitkään vieraalta ajatukselta. Minäkö? Nauraisin jälleen? Ehei, tämä on elämäni ja maailmani loppu, minä en enää naura. Vaan toisin kävi. Minä nauroin jälleen.

Vuodenvaihde oli vakavaa aikaa. Naurahtelin tietysti siellä täällä, mutta en voi muistaa, koska olisin viimeksi nauranut vedet silmissä ilman, että pystyn lopettamaan. Sitten tänään näytelmän harjoituksissa kuvasimme huumoripitoista videoblogia näyttelijäporukalla, ja kun kaikki esitimme videokameralle toukkia ja puhkesimme yhteen kasaan nauramaan, minä nauroin sydämeni pohjasta. Se on ihana tunne. Miksi se olisi väärin, että minä nauran, että minulla on hetken hyvä olla?

Alla on kuvia. Ei ehkä aivan jokaisen huumorintajulle. Ei ehkä edes suurimman osan. Juuri minuun nämä alla olevat kuvat ovat jostain syystä kolahtaneet, ja saaneet aikaan hallitsemattomia hymyjä kävellessään netissä vastaan. Olen yrittänyt muistaa tallentaa kaikki tällaiset kuvat ja käyttää niitä taustakuvina: naurua ei voi koskaan olla liikaa.

Hyvää ystävänpäivää vaan minulle!

Tämä on niin totta, ja sen huomaa minulla aikoina, kun aivot käyvät ylikierroksilla tai kun olen löhölomalla. Lomalla pöydälläni ei loju mitään.

Aivan loistava kuva, joka välittää aivan loistavaa asennetta.

Minulla on tällainen olo tosi usein.

Ylimalkainen tunnelmani parisuhteista tällä hetkellä.

Ei lisättävää, voin vain nyökkäillä.

Toisinaan tekisi mieli laittaa tällainen kuva Facebookiin ihan vain... no, ihan vain.

Elämänfilosofiani yhdessä sarjakuvassa.

Taustakuvani tällä hetkellä. Tähän pyritään.

Surun muotokuva

Minä mietin paljon surun olemusta. Sitä miettii nykyään ehkä vielä enemmän, kuin aikaisemmin. Nyt, kun aikaa on jo vähän kulunut ja surun pystyy jotenkin erottamaan itsestään kokonaisuutena, sille yrittää hakea jonkinlaista lokeroa tai paikkaa.

Toisinaan jaan surua pienempiin käsitteisiin, ihan vain listaan.
Epätoivo.
Ikävä.
Painon tunne.
Kipu.
Kuvotus.
Rakkaus.
Epäusko.
Eksymisen tunne.
Väsymys.
Turhautuneisuus.
Yksinäisyys.
Huonommuus.
Syyllisyys.
Yhteisöllisyys.
...
Niin, eihän siitäkään mitään tule. Lista sen kuin jatkuu vaan.

Toisinaan yritän katsoa itseäni peilistä ja nähdä suruni siellä jossain. Peiliin katsominen on muutenkin minulle vaikeaa, saati sitten itsensä tuijottaminen. Kokeilin kuitenkin. Takaisin peilistä minua tuijotti ihan tavallinen ihminen. Aivan tavalliset kaksi silmää, jotka sijoittuvat aivan tavallisesti noin pään keskiosaan. Aivan tavallinen juurikasvu ja aivan tavallinen nenä. Ei suru näkynyt missään, ei niin suuresti kuin olisin halunnut sen näkyvän. En nähnyt surua peilistä.

Yritän miettiä surun määrää. Onko se vähempi nyt, kuin vuosi sitten? Onko sitä nyt enemmän, kuin esimerkiksi silloin, kun isoisäni kuoli? Mitä oli elää silloin, kun minulla ei oikeastaan vielä ollut surua sisälläni? En todella tiedä. En muista, enkä tiedä. En tiedä, miten tätä mitataan.

Surusta on tullut selkärankani. Se on mennyt jokaiseen aistiini. Se on persoonani päälle rakennettu lisäosa. Surusta on tullut yhdistävä tekijä, monien ystävyyssuhteitteni peruskivi. Se on kasvojeni jokaisessa uurteessa ja ei kuitenkaan missään. Osa minua, mutta ei ainoa.

Suru on.