Pieni liekki

Pitkästä aikaa olen rauhoittunut. Henkeä ei ahdista, asunto on tarpeeksi siisti. Tietokoneella istuminen ja teen juominen ei tunnu pahalta ja ajatukset muodostuvat ruudulle kokonaisiksi lauseiksi. Viimepäivinä ja -viikkoina ajatukseni ovat olleet täysin tavoittamattomissa, olen jopa puhunut katkonaisesti.

Olin tänään teatterissa katsomassa Luolasto-näytelmää. Se oli aivan uskomattoman hieno ja monipuolinen. Voisin kirjoittaa siitä montakin esseetä, sen välittämistä ajatuksista koskien ydinvoimaa, maailman materialistisuutta ja hengettömyyttä. Sen sijaan keskityn niihin tunteisiin, jotka tekivät siitä minulle juuri tällä hetkellä merkityksellisen ja herättivät minussa ajatuksia.

"Ootko sä tullut uskoon?"
"En, vaan järkiini. Ja suosittelisin sullekin."

Mies löytää päättäväisyyden itsestään. Nainen löytää voiman olla sinut sen kanssa, että sattuu, vaikka se tuntuu mahdottomalta. Pohjimmiltaan kai näytelmässä toiset hahmot löytävät itsensä ja paikkansa päämäärättömän haahuilun keskeltä ja lähtevät rohkeasti uuteen suuntaan. Minäkin haluaisin päästä siihen pisteeseen, että voisin nähdä takanani kaiken kivun ja onnen, ala- ja ylämäet. Tahtoisin jatkaa eteenpäin tietoisena eilisestä, mutta vapaana sen taakoista.

Näytelmän loppukohtaus oli huikea. kaikki näyttelijät sytyttivät kynttilät ja kävelivät ympäri permantoa. Kaikki muut valot sammutettiin. Kynttilöiden valokeilat valaisivat vain näyttelijöiden kasvot, jättäen kaiken muun pimentoon, kun näyttelijät lähtivät liikkeelle.

Minun elämäni liekki palaa tällä hetkellä vielä menneisyydessä. Se valaisee menneitä kasvoja, menneitä hetkiä. Tähän hetkeen ulottuu vain kajastus. ja tulevaisuus on täysin pimeän peitossa. Minä toivon, että voin lähiaikoina siirtää sen liekin lähemmäs ja lähemmäs tätä hetkeä ja tulevaa. Minä tiedän jo, mitä menneisyydessäni on, joten voin jättää sen hiljalleen pimentoon.

Luulen, että alan lopetella tätä blogia. Luulen, että alan olla siihen valmis.