Puhu ja kuuntele - helppoa, eikö niin?

Tapani olla ihmisten kanssa, puhua ja vuorovaikuttaa ovat muuttuneet parhaan ystäväni kuoleman jälkeen täysin. Jotta muutos olisi näkyvä, minun on ajateltava itseäni ennen sitä kauheaa kesää ja sen syövereitä.

Minä olin epävarma itsestäni. Tai pikemminkin varma - epäonnistumisestani. Pyrin ensisijaisesti miellyttämään kulloistakin kuulijaa, vältin konflikteja ja omien "väärien" mielipiteideni sanomista ääneen. En puhunut asioista, joista ei ollut sopivaa puhua. Se on kai jäänne kulissien, valheiden ja ulkokultaisuuden täyttämästä perheestäni. Puhuin aina paljon, mutten sanonut mitään liian henkilökohtaista, ainakaan todenmukaisesti. Kuuntelin ihmisiä ja yritin keskustelussa ratkaista heidän ongelmiaan tai vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä.

Entä nyt? Parhaan ystävän itsemurha aiheutti minuuteni repeytymiseen. Minä hajosin kahteen palaan, joista toinen kuoli hänen mukanaan, ja toinen oli täynnä valheita ja ristiriitaisuuksia. Hetken jälkimmäinen jaksoi pitää kulissia yllä, kunnes romahti.

En enää tahtonut viettää aikaa suurissa porukoissa. En lähtenyt juhliin, näin vain muutamia ihmisiä. Aluksi minusta tuli hiljaisempi, enkä ihmisiä tavatessanikaan tahtonut puhua itsestäni. Jouduin kuuntelemaan toisten sanomisia ja nielemään ne, sillä olin liian väsynyt väittääkseni vastaan. Se teki hyvää: opin kuulemaan, mitä ihmiset todella sanoivat. Huomasin sen olevan kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää.

Lopulta aloin hiljalleen mainita parhaan ystäväni nimeä puhuessani ihmisten kanssa. Toiset säpsähtivät, toiset väistelivät. Eivät kaikki. Löysin ne ihmiset, joille pystyin kertomaan enemmän, kuin olin koskaan kertonut kenellekään. Paitsi hänelle, joka ei enää ollut kanssani tässä maailmassa. Opin vähä vähältä antamaan itsestäni muutakin, kuin kulissin palasia. En enää pelännyt sanoa keskustelussa sellaisia sanoja kuin seksi, itsemurha, hirttäytyminen, kuolema, tasa-arvo, ilmastonmuutos tai rakkaus. Pystyin todella nauttimaan keskusteluista, vaikken ollutkaan keskustelukumppaneiden kanssa aina samaa mieltä. Minä ja tuttavani teimme myös kummallisen havainnon: aloin kiroilla enemmän.

Puhun innostuessani ja hermostuessani edelleen paljon, mutta normaalissa tilanteessa ja keskustelussa huomattavasti vähemmän kuin ennen. Olen hitaasti mutta varmasti oppinut kuuntelemaan ihmisiä ja arvostamaan sitä, mitä he sanovat. Osaan antaa muille tilaa ja arvoa keskustelussa. Hiljalleen osaan myös sanoa asioita rehellisemmin ja ajatusteni mukaan. Onkin aika opetella luottamaan ulosantiinsa ja uskomaan itseensä. Olen siis päättänyt osallistua improryhmän toimintaan aktiivisemmin ja hain näyttelemään tiedekuntamme musikaaliprojektiin. Jospa siinä olisi minulle jälleen yksi uusi alku?

Suru muuttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti. En enää miellytä kaikkia ihmisiä ympärilläni, ja olen siihen erittäin tyytyväinen. Sellaista ihmistä ei nimittäin ole, ja minä haluan vielä joskus olla ihan tavallinen, epätäydellinen ja aito ihminen.

Parantava tilanne

Kuulin omasta suustani tänään mielenkiintoisen sanan. Parantava tilanne. Yritin sinä hetkenä kuvata, mitä onnistunut terapia on: että joku kuuntelee sinua ja hyväksyy kaiken sanomasi, koko olemuksesi, täysin. Ei keskity "vikohin" ja traumoihin, vaan aivan aluksi antaa ymmärtää, että ne ovat hyväksyttävä osa minuuden historiaa. Sana jäi kuitenkin pyörimään mieleeni, ja liitin siihen muitakin mielikuvia.

Parantavia tilanteita ovat hetket, kun ei tarvitse tehdä mitään. Voi vain maata sohvalla ja kuunnella ihanaa kappaletta aivan niin kauan, kun jaksaa. Olla rauhassa, antaa elämänsä sykkeen tasaantua vailla kiirettä ja paineita.

Parantavia tilanteita ovat hetket ystävien kanssa. Sellaiset hetket, kun toisen seuran voi tuntea hyvänä olona, eikä paineena siitä, että pitäisi sanoa jotain. Oikein hyvien, läheisten ystävien kanssa voi vain olla ja nauttia seurasta, miettimättä tekemisiään ja sanomisiaan.

Flow-tila voi olla parantava. Kun uppoutuu johonkin, mistä pitää, niin paljon, että muu maailma katoaa. Kun aikakin muuttuu merkityksettömäksi yksityiskohdaksi, ja ainoa tarkka piste maailmassa on sen hetken tekeminen. Flow-tila eli virtauskokemus on muutenkin terveellinen tila: sen saavuttaa innostavan tekemisen, haasteiden, motivaation ja usein myös vuorovaikutuksen risteyksessä. Aivot toisaalta lepäävät tarkkaavaisuuden keskittyessä, toisaalta saavuttavat täyden työtehon, josta ihminen voi myös nauttia.

Parantava tilanne on kirjoittaa katkeamattomana virtana ajatuksiaan paperille. Ajatus ajatuksen perään, antaa ajatusten soljua sormiin ja sormista paperille tai näytölle. Silloin voi tehdä päässään vallitsemasta sekamelskasta jotain ymmärrettävää, luettavaa ja jaettavaa. Ilman puheen töksähtelyä ja häiriöitä.

Ehkä minä tarvitsisin enemmän parantavia tilanteita elämääni.

Retkahdus

Minä retkahdin biisiin. Teleksin Retkahdus-kappaleeseen. Olisi mukavaa, kun uskaltaisi vielä joskus retkahtaa johonkin, uuteen ystävään tai ihastukseen. Elämään. Nyt tuntuu, että elän taas jonkinlaista turvavaihetta. Tahdon kaiken olevan turvallista, jollain tapaa tuttua ja melko riskitöntä. Ehkä mieleni suojelee minua, ehken todella enää kestäisi uusia takaiskuja, jos heittäytyminen sellaiseen johtaisi. Toisaalta, ehkä minä vain pelkään.

Eniten laulun sanoissa minua koskettaa ensimmäinen säikeistö. Olenko minä valmis tuhlaamaan lyhyttä elämääni varomiseen ja pelkoon? Tai ennemminkin, kuinka suuren osan lyhyestä elämästäni joudun viettämään näin? En tahdo, että ihmiset elämässäni jäävät ohikulkijoiksi. Etenkään kiinnostavat ihmiset.

Kuinka retkahtaa, kun se ei ole pitkään aikaan tuntunut kannattavan? Olen taitava huijaamaan itseäni. Olen esimerkiksi sisimmässäni melko ujo ihminen, mutta olen onnistunut huijaamaan itseni useille improvisaatiokursseille lukion alusta alkaen. Niin minusta vähitellen on tullut se ihminen, joka improaa mielellään, eikä pelkää jokaista harjoitusta kuollakseen. Ehkä minun pitää nytkin vain sokeasti retkahtaa kertai toisensa jälkeen, että pelko hiljalleen hälvenisi.

Laulua ei vielä löydy YouTubesta (Spotifysta kyllä), mutta kirjoitin sanat teille luettavaksi:

Se on tuossa edessä,
meidän lyhyt elämä,
joka kysyy tosissaan:
suostutteko kuolemaan
ilman vahvaa makua
rohkeasta rakkaudesta,
kaikilla sen mausteilla,
sinulla ja minulla?

Joo, sen pitää tuntua
Korvien ja jalkojen,
ja juhlienkin välissä,
se vaikkei pysy näpeissä,
niin se tuntuu varpaissa
ei sitä kukaan tarjoa
se pitää itse louhia
ja päälle vähän tuuria

Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin että jäljet tuntuu vielä
tähtienkin takana.
Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin, ettei toisillemme
ohikulkijaks kumpikaan jää.

Mä oon aika vakava,
juonteita jo kasvoilla,
ja mä olen tosissaan:
otan sinut kokonaan.
Sä saat olla sellainen,
kun oot, mä hyväksyn jo sen:
tytön joka heittäytyy,
loppuelämäni syy.

Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin että jäljet tuntuu vielä
tähtienkin takana.
Tahdotko nainen retkahtaa
elämään?
Niin, ettei toisillemme
ohikulkijaks kumpikaan jää.

Ahdistusta ja oikeita kysymyksiä

Olen ollut hieman kipeä jo muutamia päiviä. En mennyt tenttiin, en lähtenyt pois kotoa. Lähinnä istuin neljän seinän sisällä etsien uutta musiikkia, uusia kirjoja, uusia tuulia elämääni.

Eilen illalla ahdistus muuttui lähes sietämättömäksi. Revin kynsinauhojani, kunnes tajusin tahrineeni näppäimistöni veritahroilla. Makasin sohvalla ja itkin. Kävin kaksi kertaa lämpimässä suihkussa. Itkin lisää. Nukahdin ja näin unia kuolemasta, omastani ja muiden. En tahtonut enää nukkua. Katsoin hauskoja televisio-ohjelmia netistä, kunnes havahduin jälleen tietoisuuteen siitä, että kynsinauhani vuotavat verta. Pesin kädet, laitoin uudet laastarit ja nukahdin kauniin musiikin tahdittamana.

Minun ahdistukseni ja suruni on usein suurinta iltaisin ja öisin. Juuri niinä aikoina, kun kaikki nukkuvat, eikä ole ketään, kenelle soittaa vain puhuakseen niitä näitä. Ehkä juuri tämä tietoisuus tekee öistä pahimpia. Ehkä pelko siitä, että joku läheiseni potee samassa yksinäisyydessä vielä pahempia tunteita ja tekee paljon huonompia päätöksiä, kuin kynsinauhojen repiminen.

Minä onneksi tunnen heikot hetkeni ja tiedän seuraavan aamun olevan valoisampi. Usein se on. Tämä päivä alkoi kuitenkin lähes yhtä suuren ahdistuksen vallassa, kuin eilinen ilta päättyi. Illan sukujuhlat ahdistivat. Pieni sukuni osaa olla suuri riesa, kun laitetaan yhteen salatut kaunat ja alkoholintäyteiset juhlat. Niinpä tämäkin ilta alkoi isäni mielenosoituksellisella poissaololla ja äitini hermostuneilla näpäytyksillä. Se loppui, kun juhlien synttärisankari soitti äidilleni, että poliisit olivat hakeneet humalaisen ja hysteerisen siskoni juhlapaikalta. "Kaikkea se keksii", totesi äiti silmiään pyöritellen puhelun lopuksi. Minä ajattelin mielessäni, että luojan kiitos siskoni on turvassa, eikä yksin kotona tunnemyrskynsä kourissa.

Minä tulin vanhemmilleni yöksi, että ahdistus hieman lientyisi. Niin kävi. Tuntuu, että olen myös jälleen saanut niitä kuuluisia oikeita kysymyksiä päähäni:

Mitä voin tehdä toisten puolesta?

Mitkä polut ihmisten on kuljettava yksin?

Kuinka tuen toista tuputtamatta apuani liikaa?

Missä menevät minun jaksamiseni rajat?

Kuuluuko ihmisen uhrata oma jaksamisensa toisten selviytymisen puolesta?

Vastaukset jätän seuraavan valoisamman aamun huoleksi.

Kynttilät syttyvät

Tulee taas syksy, talvi ja pimeä. Kaamosmasennus on surun päälle aina painava taakka, pimeydessä on vaikeampi nähdä valoa kuin koskaan. Siksi ovat kynttilät.

17.11. ympäri Suomea järjestetään jälleen kynttilätapahtumia itsemurhan tehneiden muistoksi. Useilla paikkakunnilla tapahtumaan liittyy kirkollinen osuus ja kynttiläkulkue. Vuosi sitten seisoin Helsingissä Kolmikulman puistossa ja katsoin lepattavia liekkejä. Hetken tiesin, etten ollut yksin.
Kynttilätapahtumat Facebookissa

Jos ulos lähteminen tuntuu vaikealta, kynttilän voi sytyttää myös kotona. Ikkunalle tai nettiin. sytytakynttila.fi on sivusto, jonne kuka tahansa voi käydä sytyttämässä kynttilän, ja muut ihmiset voivat käydä sytyttämässä viestiin osaanottokynttilöitä. Lohduttava, yhteisöllinen sivusto ja kaunis ajatus.

Minulla on tänään jälleen koti-ilta. Sytytin jo ennen hämärtymistä parvekkeelle lyhtyyn kynttilän ja sisälle tuikkuja. Eivät ne kylmää iltaa lämmitä, mutta mieltä ehkä.

 

"Ethän pelkää pimeää,

siel on monta kynttilää" 

Bussin ikkunasta

Kotini ja keskustan välillä kulkevat bussilinjat kulkevat parhaan ystäväni kuolinpaikan ohitse. Kaksi kertaa päivässä istun, kuuntelen käynnkän radiota ja tuijotan metallista aitaa, johon hän ripustautui kaulahuivistaan. Katson ihmisiä, jotka seisovat aidan edessä bussipysäkillä ja koen vastustamatonta halua kiljua ääneen.

Tapasin erään uuden ihmisen vähän aikaa sitten. Hänet, joka myöskin ripusti itsensä johonkin. Näin hänet viimeisen kerran parhaan ystäväni kuolinpaikalla, hän tahtoi viedä sinne kynttilän. Hän itki avoimesti, kun sytytimme kynttilämme syksyn ensimmäisenä päivänä. Oli kylmää ja tuuli, minä halasin häntä ja sanoin ajatukseni ääneen: yritäthän sinä pysyä hengissä?

Hän varmasti yritti, en epäile sitä hetkeäkään. Hän yritti kaikkensa. Aina kovinkaan yritys ei vain riitä. Kaikesta huolimatta olen onnellinen, että sain tavata niin inspiroivan, ihmeellisen ihmisen. Siitäkin huolimatta, että sydämeni särkyy, kun ajattelen hänen läheisiään. Hänen parasta ystäväänsä.

Nykyään, kun bussi ajaa sen paikan ohitse, minä näen heidät molemmat. Parhaan ystäväni sitomassa kaulahuiviaan aitaan aamuyöllä. Uuden, lyhyeksi jääneen tuttavuuteni vilkuttamassa bussilleni hämärtyvässä illassa, kasvoilla vielä äsken sanotut lupaukset tulevista tapaamisista. Lupauksen siitä, että aikaa on.

Minä pelkää enemmän kuin koskaan uusia soittoja ja viestejä, joissa kuulen jonkun kuolleen. Olen väsynyt, päätäni särkee jatkuvasti. Kuljen varpaillani. Minun ja maailman välissä on jälleen tuttu sumu.

Miten tämän kaiken kuoleman voi kestää? Miten voin tuntea enää mitään yhteyttä ihmisiin, jotka eivät tiedä, mitä suru on? Miten voin lakata pelkäämästä? Miten voin kestää kaiken sen väärän, mitä näen ja kuulen? Miten voin valaa uskoa keneenkään, jos en aina onnistu siinä edes omalla kohdallani?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Ainakin tänään, ainakin nyt.

Selviytymisen edellytykset

Minun on vaikeampi kirjoittaa. Vaikeampi, eli siis tilanne on jotenkin muuttunut entisestä. Minä olen löytänyt jonkinlaisen rauhan ja maailmankuvan, jota luulen voivani seurata. En tiedä, miksi tältä tuntuu juuri nyt, kun jälleen yksi ystävä on riistänyt henkensä ja syksyn illat pimenevät. Pahimmat pelkoni käyvät toteen ja maailma tuntuu suistavan minua tieltä sitä mukaan, kun luulen päässeeni jaloilleni. Ehkä niin tulee taas tapahtumaan, en tiedä.

Olen ajatellut paljon sitä, miksi toiset ihmiset "pääsevät yli" ja toiset eivät.

Ensinnäkin, jo se, että ajattelee pääsevänsä yli, jarruttaa suruprosessia. Se antaa surusta sen kuvan, että se on ylitettävä este, jonka jälkeen voi palata jälleen samalle tasolle, missä ennen oli, ja jatkaa matkaansa. Näinhän asia ei todellisuudessa mene, vaan suru ja sen aiheuttaneet tapahtumat kulkevat mukanamme koko elämän ajan. Ne muuttavat meitä, tunteitamme ja ajatuksiamme koko elämämme ajan. Ei ole paluuta, ja jos sellaista odottaa, saa odottaa ikuisesti.

Toiseksikin, vertaistuki on korvaamatonta. Minulla on ollut aivan uskomaton, surun kautta yhdistynyt ihmisten piiri ympärilläni, suruperhe. Suru on aina yksilöllistä, mutta usein polut ovat hyvin lähekkäin. Sen verran lähekkäin, että toisiaan voi pitää kädestä kiinni tällä raskaalla matkalla kohti tuntematonta.

Kolmanneksikin ihmisen täytyy hyväksyä tapahtunut. Jos ei pysty muodostamaan mielessään kuvaa tapahtuneesta, sellaista, jonka voi itse hyväksyä, tapahtuma kummittelee mielessä. Jos ihminen voi löytää sisimmästään ymmärrystä ja hyväksyntää itsemurhan tehnyttä kohtaan ja myöntämää oman rajallisuutensa tapahtumien kulussa, hän on mielestäni ottanut tärkeän askeleen. Itsesyytöksiin ja jossitteluihin on helppo hukkua koko eliniäkseen.

Neljänneksi selviytymiskeinoksi haluan nostaa itseään suurempien ajatusten löytämisen suruprosessin varrelta. Jos ihminen vain lukittautuu omaan maailmaansa, henkisesti erakoituu muista ihmisistä ja maailmasta, hänen on varmasti vaikea löytää lohtua. En tarkoita, että suruprosessissa jokaisen tulisi tulla uskoon tai hurahtaa horoskooppeihin, vaan että on erittäin lohduttavaa löytää itseään ja omaa suruaan suurempia ajatuksia matkan varrelta. Ovat ne sitten aatteita, enkeleitä, uskontoja, maailmankatsomuksia, kulttuureja, elämän tarkoituksia tai oivalluksia fysiikasta. Ihmiselle tekee hyvää asettaa omaa suruaan ja sen syitä suurempaan kuvaan, silloin ei tunne olevansa niin yksin.

On niin monia asioita, joita voisin tähän kirjoittaa, mutta lopetan tähän. Mitä mieltä Sinä olet?

Elämän puolesta

Olen jälleen kasvokkain sen kanssa. Sen, jolla ei ole hahmoa, mutta joka säälimättä tulee ja vie omansa. Kuolema ei tule kysymään, onko juuri nyt hyvä hetki. Se ei varmista ystäviltä ja tutuilta, ottaako liikaa pois aivan väärällä hetkellä. Tällöin sille ei jäisi mitään, sillä kuolemalle on hyvin harvoin oikeaa hetkeä.

Kuulin eilen suru-uutisen. Jälleen yksi ihminen on menettänyt parhaan ystävänsä, ja minä lupauksen tulevasta. Lupauksen tulevista tapaamisista ja tutustumisesta, lupauksen tulevaisuudesta.

Minä olen pohjattoman surullinen. Olen niin surullinen, että täältä lähtee niin moni. Surullinen, koska en voi estää sitä. Onttona ja voimattomana minä tunnen itseni niin pieneksi ja heikoksi kaiken tämän edessä. Minua pelottaa. Ei samalla, kauhealla tavalla, kun silloin, kun auto lähtee luistamaan liukkaalla tiellä. Minua pelottaa, kuin pientä lasta pelottaa, kun aikuiset tappelevat. Minä tuijotan eteeni silmät suurina ja puristan polvet lähemmäs rintakehääni. En aivan uskalla liikkua. Sydämeni ei pamppaile nopeammin, vaan entistä hitaammin.

Minulla oli hyvin nöyrä yö ja päivä. En ole uskaltanut toivoa, kun että kukaan ei nyt hetkeen kuolisi. Minä tahdon, että ihmiset pysyvät hengissä, tahdon, että voin luottaa siihen. Haluan luottaa siihen, että kaikki eivät valitse kuolemaa ja tahdon uskoa, että voin itse valita elämän niin kauan, kun se on mahdollista. Kunnes kuolema raahaa minut pois niin, että edelleen kynsin lattiaa. Minä tahdon tahtoa elää niin raivokkaasti, ja tahdon, että läheiseni tekevät myös niin.

Olen tutkinut omia ajatuksiani suru-uutisesta. Olen löytänyt surua, pelkoa, epäuskoa ja turhautumista. Olen myös löytänyt rauhaa, jota en tiennyt sisälläni olevan. Alun kuoleman hyväksymiseen, paikan, josta pelko on kadonnut, mutta jossa halu taistella on syttynyt. Siellä en vapise surusta ja itsesäälistä, vaan olen surullinen hänen kohtalonsa puolesta. En ole epätoivoinen, vaan jaksan toivoa tulevalta jotain parempaa. En ole turhautunut, vaan näen selkeästi oman rajallisuuteni. Sitä rauhaa minun on ruokittava.

Minä olen niin pahoillani hänen puolestaan, ja sen ajan puolesta, jota hänellä ei koskaan ole. Meillä ei koskaan ole. Se on surullista, katsoo sitä mistä päin tahansa. Minä haluan silti ajatella, että opin tämän jälkeen rvostamaan elämää enemmän ja vaalimaan sitä aikaa, joka minulla on vielä käytettävissäni. Kuka tietää, koska minunkin aikani loppuu kesken, ja kuolema päättää tulla lähemmäs kuin koskaan?

Do not go gentle into that good night,

Old age should burn and rave at close of day;

Rage, rage against the dying of the light.

Though wise men at their end know dark is right,

Because their words had forked no lightning they

Do not go gentle into that good night.

Good men, the last wave by, crying how bright

Their frail deeds might have danced in a green bay,

Rage, rage against the dying of the light.

Wild men who caught and sang the sun in flight,

And learn, too late, they grieved it on its way,

Do not go gentle into that good night.

Grave men, near death, who see with blinding sight

Blind eyes could blaze like meteors and be gay,

Rage, rage against the dying of the light.

And you, my father, there on the sad height,

Curse, bless, me now with your fierce tears, I pray.

Do not go gentle into that good night.

Rage, rage against the dying of the light.

- Dylan Thomas