Bussin ikkunasta

Kotini ja keskustan välillä kulkevat bussilinjat kulkevat parhaan ystäväni kuolinpaikan ohitse. Kaksi kertaa päivässä istun, kuuntelen käynnkän radiota ja tuijotan metallista aitaa, johon hän ripustautui kaulahuivistaan. Katson ihmisiä, jotka seisovat aidan edessä bussipysäkillä ja koen vastustamatonta halua kiljua ääneen.

Tapasin erään uuden ihmisen vähän aikaa sitten. Hänet, joka myöskin ripusti itsensä johonkin. Näin hänet viimeisen kerran parhaan ystäväni kuolinpaikalla, hän tahtoi viedä sinne kynttilän. Hän itki avoimesti, kun sytytimme kynttilämme syksyn ensimmäisenä päivänä. Oli kylmää ja tuuli, minä halasin häntä ja sanoin ajatukseni ääneen: yritäthän sinä pysyä hengissä?

Hän varmasti yritti, en epäile sitä hetkeäkään. Hän yritti kaikkensa. Aina kovinkaan yritys ei vain riitä. Kaikesta huolimatta olen onnellinen, että sain tavata niin inspiroivan, ihmeellisen ihmisen. Siitäkin huolimatta, että sydämeni särkyy, kun ajattelen hänen läheisiään. Hänen parasta ystäväänsä.

Nykyään, kun bussi ajaa sen paikan ohitse, minä näen heidät molemmat. Parhaan ystäväni sitomassa kaulahuiviaan aitaan aamuyöllä. Uuden, lyhyeksi jääneen tuttavuuteni vilkuttamassa bussilleni hämärtyvässä illassa, kasvoilla vielä äsken sanotut lupaukset tulevista tapaamisista. Lupauksen siitä, että aikaa on.

Minä pelkää enemmän kuin koskaan uusia soittoja ja viestejä, joissa kuulen jonkun kuolleen. Olen väsynyt, päätäni särkee jatkuvasti. Kuljen varpaillani. Minun ja maailman välissä on jälleen tuttu sumu.

Miten tämän kaiken kuoleman voi kestää? Miten voin tuntea enää mitään yhteyttä ihmisiin, jotka eivät tiedä, mitä suru on? Miten voin lakata pelkäämästä? Miten voin kestää kaiken sen väärän, mitä näen ja kuulen? Miten voin valaa uskoa keneenkään, jos en aina onnistu siinä edes omalla kohdallani?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Ainakin tänään, ainakin nyt.