Tapani olla ihmisten kanssa, puhua ja vuorovaikuttaa ovat muuttuneet parhaan ystäväni kuoleman jälkeen täysin. Jotta muutos olisi näkyvä, minun on ajateltava itseäni ennen sitä kauheaa kesää ja sen syövereitä.
Minä olin epävarma itsestäni. Tai pikemminkin varma - epäonnistumisestani. Pyrin ensisijaisesti miellyttämään kulloistakin kuulijaa, vältin konflikteja ja omien "väärien" mielipiteideni sanomista ääneen. En puhunut asioista, joista ei ollut sopivaa puhua. Se on kai jäänne kulissien, valheiden ja ulkokultaisuuden täyttämästä perheestäni. Puhuin aina paljon, mutten sanonut mitään liian henkilökohtaista, ainakaan todenmukaisesti. Kuuntelin ihmisiä ja yritin keskustelussa ratkaista heidän ongelmiaan tai vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä.
Entä nyt? Parhaan ystävän itsemurha aiheutti minuuteni repeytymiseen. Minä hajosin kahteen palaan, joista toinen kuoli hänen mukanaan, ja toinen oli täynnä valheita ja ristiriitaisuuksia. Hetken jälkimmäinen jaksoi pitää kulissia yllä, kunnes romahti.
En enää tahtonut viettää aikaa suurissa porukoissa. En lähtenyt juhliin, näin vain muutamia ihmisiä. Aluksi minusta tuli hiljaisempi, enkä ihmisiä tavatessanikaan tahtonut puhua itsestäni. Jouduin kuuntelemaan toisten sanomisia ja nielemään ne, sillä olin liian väsynyt väittääkseni vastaan. Se teki hyvää: opin kuulemaan, mitä ihmiset todella sanoivat. Huomasin sen olevan kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää.
Lopulta aloin hiljalleen mainita parhaan ystäväni nimeä puhuessani ihmisten kanssa. Toiset säpsähtivät, toiset väistelivät. Eivät kaikki. Löysin ne ihmiset, joille pystyin kertomaan enemmän, kuin olin koskaan kertonut kenellekään. Paitsi hänelle, joka ei enää ollut kanssani tässä maailmassa. Opin vähä vähältä antamaan itsestäni muutakin, kuin kulissin palasia. En enää pelännyt sanoa keskustelussa sellaisia sanoja kuin seksi, itsemurha, hirttäytyminen, kuolema, tasa-arvo, ilmastonmuutos tai rakkaus. Pystyin todella nauttimaan keskusteluista, vaikken ollutkaan keskustelukumppaneiden kanssa aina samaa mieltä. Minä ja tuttavani teimme myös kummallisen havainnon: aloin kiroilla enemmän.
Puhun innostuessani ja hermostuessani edelleen paljon, mutta normaalissa tilanteessa ja keskustelussa huomattavasti vähemmän kuin ennen. Olen hitaasti mutta varmasti oppinut kuuntelemaan ihmisiä ja arvostamaan sitä, mitä he sanovat. Osaan antaa muille tilaa ja arvoa keskustelussa. Hiljalleen osaan myös sanoa asioita rehellisemmin ja ajatusteni mukaan. Onkin aika opetella luottamaan ulosantiinsa ja uskomaan itseensä. Olen siis päättänyt osallistua improryhmän toimintaan aktiivisemmin ja hain näyttelemään tiedekuntamme musikaaliprojektiin. Jospa siinä olisi minulle jälleen yksi uusi alku?
Suru muuttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti. En enää miellytä kaikkia ihmisiä ympärilläni, ja olen siihen erittäin tyytyväinen. Sellaista ihmistä ei nimittäin ole, ja minä haluan vielä joskus olla ihan tavallinen, epätäydellinen ja aito ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti