Minun on vaikeampi kirjoittaa. Vaikeampi, eli siis tilanne on jotenkin muuttunut entisestä. Minä olen löytänyt jonkinlaisen rauhan ja maailmankuvan, jota luulen voivani seurata. En tiedä, miksi tältä tuntuu juuri nyt, kun jälleen yksi ystävä on riistänyt henkensä ja syksyn illat pimenevät. Pahimmat pelkoni käyvät toteen ja maailma tuntuu suistavan minua tieltä sitä mukaan, kun luulen päässeeni jaloilleni. Ehkä niin tulee taas tapahtumaan, en tiedä.
Olen ajatellut paljon sitä, miksi toiset ihmiset "pääsevät yli" ja toiset eivät.
Ensinnäkin, jo se, että ajattelee pääsevänsä yli, jarruttaa suruprosessia. Se antaa surusta sen kuvan, että se on ylitettävä este, jonka jälkeen voi palata jälleen samalle tasolle, missä ennen oli, ja jatkaa matkaansa. Näinhän asia ei todellisuudessa mene, vaan suru ja sen aiheuttaneet tapahtumat kulkevat mukanamme koko elämän ajan. Ne muuttavat meitä, tunteitamme ja ajatuksiamme koko elämämme ajan. Ei ole paluuta, ja jos sellaista odottaa, saa odottaa ikuisesti.
Toiseksikin, vertaistuki on korvaamatonta. Minulla on ollut aivan uskomaton, surun kautta yhdistynyt ihmisten piiri ympärilläni, suruperhe. Suru on aina yksilöllistä, mutta usein polut ovat hyvin lähekkäin. Sen verran lähekkäin, että toisiaan voi pitää kädestä kiinni tällä raskaalla matkalla kohti tuntematonta.
Kolmanneksikin ihmisen täytyy hyväksyä tapahtunut. Jos ei pysty muodostamaan mielessään kuvaa tapahtuneesta, sellaista, jonka voi itse hyväksyä, tapahtuma kummittelee mielessä. Jos ihminen voi löytää sisimmästään ymmärrystä ja hyväksyntää itsemurhan tehnyttä kohtaan ja myöntämää oman rajallisuutensa tapahtumien kulussa, hän on mielestäni ottanut tärkeän askeleen. Itsesyytöksiin ja jossitteluihin on helppo hukkua koko eliniäkseen.
Neljänneksi selviytymiskeinoksi haluan nostaa itseään suurempien ajatusten löytämisen suruprosessin varrelta. Jos ihminen vain lukittautuu omaan maailmaansa, henkisesti erakoituu muista ihmisistä ja maailmasta, hänen on varmasti vaikea löytää lohtua. En tarkoita, että suruprosessissa jokaisen tulisi tulla uskoon tai hurahtaa horoskooppeihin, vaan että on erittäin lohduttavaa löytää itseään ja omaa suruaan suurempia ajatuksia matkan varrelta. Ovat ne sitten aatteita, enkeleitä, uskontoja, maailmankatsomuksia, kulttuureja, elämän tarkoituksia tai oivalluksia fysiikasta. Ihmiselle tekee hyvää asettaa omaa suruaan ja sen syitä suurempaan kuvaan, silloin ei tunne olevansa niin yksin.
On niin monia asioita, joita voisin tähän kirjoittaa, mutta lopetan tähän. Mitä mieltä Sinä olet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti