Kuuntelen parhaillaan Apulantaa. Toni Wirtanen on kirjoittanut melkoisen kasan samaistumispintaa tämän bändin kappaleisiin. Teksteistä huokuu turhautuminen oman rikkonaisuuden pysyvyydestä ja avuttomuudesta oman mielen edessä. Sama turhautuminen on minulla ollut mielessä jo pitkään. Tieto siitä, ettei ole mitään oikoreittiä onnelliseen elämään.
Olen menneinä viikkoina ollut usein kasvokkain oman itseinhoni kanssa. Syynä todennäköisesti kehollisen improvisaation harjoittelu yliopiston näytelmän treeneissä, univaje ja henkisesti raskas joululoma. Sitä kuvittelee raahautuneensa jo kauas kuilun reunalta, vain huomatakseen olevansa yhden väärään suuntaan otetun askeleen päässä pudotuksesta.
Peilit alkavat kammottaa. Vaatteet tekisi vain mieli repiä riekaleiksi, kun yrittää löytää mitään kivaa päällepantavaa. Yksikin vitsi ulkonäöstä alkaa itkettää, vaikka sen sanoisi itse.
Koulutehtävät jäävät roikkumaan, kun kaikki tunne pystyvyydestä katoaa kuin tuhka tuuleen. Tuleva lukukausi saa sydämen lyömään nopeammin ja alitajunnan syöttämään painajaisia niin, että yöt kuluvat valvoen.
Ulos lähteminen on vaikeaa. Pieni ääni oon palannut korvani viereen ja kuiskii eteisessä, ettei kukaan halua nähdä sinua, kukaan ei halua puhua kanssasi.
Tällainen taaksepäin kulkeminen ei enää juuri yllätä, vain turhauttaa. Itseinho on kuin syöpä mielessäni. Vaikka miten toivoisin, ettei se ole siellä, se vain pysyy. Kaikkien toimenpiteiden jälkeenkin on mahdollista, että se vain leviää ja tappaa kaiken terveen tieltään. Parhaimmillaankin pysyy hallittavissa, vaatien jatkuvaa huomiota.
Tyhjyydestä raukeuden peittämään pelkoon,
jonka toivoi haipuneen jo pois.
Turhautuneet sanat, joiden piti lohduttaa,
tuhannennnen kerran jälkeen hohkaa kylmyyttaan.
Kaikesta kauneudesta on puolet itsetuhoa,
vielä enemmän, kun meidät erehdytetään
toinenkin poski kääntämään.
En luovu sydämenlyönneistä,
jotka poltettiin
arviksi jokaiseen aistiini.
Havahduttu monta kertaa kuilun partaalta,
mut vielakään ei suljettu korvia sen kutsulta.
Kaikesta kauneudesta on puolet itsetuhoa,
ja enemmänkin, mut silti antaudutaan.
Kaikesta kauneudesta on puolet itsetuhoa,
kun ajatellaan sita tosiasiaa,
kumpaa enemman halutaan.
Apulanta - Puolet
Kurja lukea tätä, tulee paha mieli sinun puolestasi. Helppo on tosin myös samaistua... *syvä huokaus* Toivotaan, että tämä olisi vain ohimenevä vaihe. Ajoittaista takapakkia ei varmaankaan voi tässä prosessissa välttää.
VastaaPoistaJa hassua, minäkin olen kuunnellut viime päivinä paljon Apulantaa.
"Tämä kaivo on pimeä kaivo
odottaa aina ammollaan
Ei itku ei palava raivo
auta irti otteestaan"
Ihana, että sovittiin treffit ennen tätä. Muuten olisin luullut, että sinä luulet, että minä luulen sinua haluavan sopivan treffit ;) (melko yksinkertaista, eikö?)
VastaaPoistaMinä olen tuntenut kulkevani kuilun reunalla joulusta asti. Jotenkin pelokkaana siitä, että tipahdan sinne kuiluun. Ajattelin, että jos kerron sen terapeutille, niin hän kysyy, että mitä siellä kuilussa sitten on?
En minä tiedä mitä siellä on. Tosiasian hyväksyminen? Niin jyrkät rinteet, ettei sieltä pääse ylös? Vapaapudotus? Luovuttaminen? Antautuminen?
Yhä enemmän minulla on kysymyksiä ja vastaavasti vähemmän vastauksia.
Yhtä mysteeriä kaikki <3