Ahdistus

Ahdistus on uutta ja erilaista nykyään.

Se tulee aivan selittämättä, koska tahtoo. Juhlissa. Yhtäkkiä huone on täynnä ihmisiä, ja minä olen yksin heidän keskellään. He puhuvat, tanssivat ja nauravat, ja minä vain tuijotan. Liikun rytmissä, niin kuin hetkin, kunnes en enää kestä, ja lähden ulos. Raittiiseen ilmaan. Lähden vähin äänin, kiitän juhlista tapahtuman Facebook-seinällä. Syytän aikaisesta lähdöstä tätä alkavaa nuhaa, tai väsymystä, tai koulutöitä.

Kun tuttava tulee käymään. Hän vilkaisee parhaan ystäväni valokuvaa, muttei sano mitään. Ilta on menetetty. Minä hymyilen muovista hymyä ja kyselen kohteliaasti hänen elämästään. Väistän kysymykset omasta elämästäni taitavasti ja harkitusti, menen lukkoon. Ei puhuta hänestä sitten, jos sinä et halua. Ei puhuta minun toisesta puolikkaastani, joka on siunattu ja tuhkattu. Ei puhuta minusta, sitten.

Yksin. Kun olen touhunnut koko pitkän päivän, rojahdan tyytyväisenä istumaan. Ja mitä sitten? En voi mennä nukkumaan, on liian aikaista. Luin uuden kirjanikin loppuun aamulla. Miksi tein niin? Ehkä joku tulee käymään. Mitä minun pitäisi tehdä, kun en voi olla itseni kanssa, vain olla?

Sitten on hetkiä, kun ahdistus katoaa. Parhaan ystäväni isosiskon kanssa. Hän on niin rehellinen, minä ihailen sitä. Parhaan ystäväni entisen kämppiksen kanssa. Hän näkee ihmisten läpi. Parhaan ystäväni äidin kanssa, joka näkee kaiken läpi ja yli ja poikki. Muutaman ystävän kanssa.

Minä en osaa enää teeskennellä. En osaa enkä jaksa. Minä olen onnellinen, murheellinen, henkeni on salpaantunut, oloni on tuskainen, toisinaan olen hyvin vihainen. En enää ole "ihan ok", iloinen, harmistunut tai ärsyyntynyt. Silti teeskentelen niin toisinaan. Silloin lihakseni jännittyvät, pääni sumenee ja lopulta havahdun seuraavana aamuna ohimosärkyyn, kun olen narskutellut hampaitani koko yön.

En tahdo enää teeskennellä, haluan vain olla minä. Haluan, että ahdistus katoaa.