perjantai 6. syyskuuta 2013

Kauneus

Lähden tänään pää edellä pusikkoon ja alan kirjoittaa, vaikka en vielä tiedä mistä. Minä tahdon kirjoittaa teille siitä kauneudesta, mitä maailmassa näen. Minä puhun niin pienistä, kuin suuristakin asioista. Olen puhunut monen parasta ystävääni surevan ihmisen kanssa siitä, miten suuren surun aikana ja sen jälkeen on herkistynyt asioille: hengellisyydelle, toisten tunteille, surulle ja kauneudelle.

Minä koen edelleen näkeväni kauneutta herkemmin nyt, kuin ennen parhaan ystäväni itsemurhaa. Se riisui minut kaikesta siitä, mitä olin ympärilleni kasannut aikuistuessani. Yhtäkkiä kuljin eteenpäin kuin lapsi, huomaten kummallisia asioita, muistaen ne kuin valokuvina. Ensimmäisen kerran todella huomasin sen, kun kuljin yliopistolta kotiin keväällä ja katsoin sulavaa lunta ja siitä muodostuvia pieniä puroja, jotka juoksivat ihmisten jalkojen alitse, uurtaen itselleen pienen pieniä kulkureittejä hiekkaan. Minä pysähdyin keskelle hiekkatietä ja nauroin ääneen ihastuksesta. Tuntui, kuin en koskaan olisi nähnyt mitään niin ihmeellistä. Toiset ihmiset tuijottivat, joten jatkoin kävelemistä, sisälläni veden keväinen leikki, rinnallani se pienen pieni puro, joka ei kestä montaa päivää.

Ulkomailla huomasin kuuntelevani ihmisiä aivan uudella tavalla. Minä imin itseeni heidän elämäntarinoitaan, heidän hymyään. Minä halusin painaa heidät sydämeeni osaksi matkaani. Ihmiset olivat kauniita, heidän tarinansa olivat kauniita. He kertoivat ikävästään kotia kohtaan, ne ihmiset, jotka olivat olleet matkallaan jo vuoden päivät. Heidän varovainen hymynsä kosketti tällaista paljasta ihmistä, kun he kertoivat, miltä heidän kotonaan näyttää. Kuinka he tuijottivat ulos ikkunasta, ja mielessään kuitenkin kiipeilivät vuorilla tai uivat järvessä tai halasivat tyttöystävää. Se oli niin kaunista, kohdata ihmisiä niin vähän aikaa ja saada nähdä heistä niin paljon.

Eilen. Eilen oli kaunis päivä. Aamulla pesin pyykkiä ensimmäisellä pyykkivuorolla kerrostalon pyykkituvassa. Aurinko nousi ja nurmikko oli yön jäljiltä märkä. Kun pyykit pyörivät koneessa, minä menin keittämään kahvit ja istuin parvekkeelle. Ulkoilma oli raikas ja viileä, ja aurinko kipusi jatkuvasti korkeammalle. Kun hain pyykit, törmäsin naapuriin. Puhuimme vartin verran ihanasta aamusta. Hän kiitti juttuseurasta, sitä ei kuulemma liikaa ole. Hänen hymynsä oli ystävällinen.

Päivällä törmäsin tuttuun, joka oli löytänyt elämänsä rakkauden kesällä. Hän huokui sitä, varmuutta ja tyytyväisyyttä. Rakkautta. Illalla kävin tyhjentämässä vanhan asuntoni kellarikomeron pikkuveljieni kanssa. Ulkona aurinko laski ja maalasi kaiken oranssiksi. Ilmassa lentelivät kesän viimeiset hyönteiset ja puiden siemenet. Miten etuoikeutettua nähdä sellainen maisema. Uudessa kodissani sain katsoa, kuinka pikkuveljet leikkisästi kinastellen kävivät läpi kuulumisensa ja valtavan innostuksen vallassa kiinnittivät riippukeinun parvekkeelleni. Kun he lähtivät, minä rojahdin riippukeinuun ja sain silmieni eteen tähtitaivaan. Siinä minä riipuin ja ajattelin kauneutta.

En tiedä, saatteko te kiinni siitä pohjattomasta, syvästä kauneudesta, jota otsikollani hain sen kirjoittaessani. Sitä on kaikkialla, kun vain katsoo, herkistyy sille. Lapsena sen näkee jokainen, minä ainakin näin. Herkemmin, kuin koskaan lapsuuteni jälkeen. Silloin kukaan ei vielä ole onnistunut iskostamaan meihin ajatusta siitä, ettei saa jäädä tuhlaamaan aikaa keskelle hiekkatietä purojen takia, että vieraille ihmisille ei voi puhua, eikä heihin saa luottaa. Että jokainen aamu on ihan nätti, ja ilta. Että tähtitaivas ei kaupungissa näytä miltään. Lapsena me vielä osaamme nähdä. Minä olen aika onnellinen, että osaan nähdä taas.

P.S. Olen jälleen mobiililaitteen varassa, enkä voi vastata kommentteihin, joita minulle on tullut. Vastaan kaikkiin ensi viikolla!

3 kommenttia:

  1. Parveke ja riippukeinu, kuulostaa täydelliseltä.

    VastaaPoista
  2. Pystyn tosiaankin samaistumaan näihin hetkiin. Miltei pystyn kokemaan niiden kauneuden näin etäältäkin. Hyvin olet onnistunut siis kuvailemaan hetkiäsi :) Hauska sattuma, että itsekin pesin juuri pyykkiä ensimmäisellä vuorolla ja ihailin samaa kaunista aamua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vihdoin pääsen vastaamaan tähän kommentiin! Se oli todella ihmeellisen ihana aamu, tuntui ihanalta lukea kommenttisi ja ajatella, että joku toinen jossain on nähnyt sen myös :)

      Poista