Usko

Tapasin tänään junassa kaksi amerikkalaista tyttö'. He olivat minun ikäisiäni ja mormonikirkon jäseniä. Keskustelu alkoi, kun he kysyivät minulta käännöstä johonkin sanaan. Kumpikin yritti opetella suomea, ja toinen kirjoitti kääntämiäni sanoja otsa rypyssä pieneen muistikirjaan. Lopulta keskustelu eteni, ja kun tuli puhe heidän uskostaan, toinen kysyi minulta kysymyksen, jota kammoan:

Mihin sinä uskot?

Vastasin, kuten aina ennenkin tähän kysymykseen, etten usko mihinkään, että minulla ei ole jumalaa tai uskontoa. Tyttöjen hymyt hyytyivät hieman, joten kiirehdin selittämään, ettei minulla kuitenkaan ole mitään muiden uskontoja vastaan: minusta jokaisen tulisi saada uskoa juuri niin kuin itsestä tuntuu.

Mutta meistä Jumala on... lohtu. Koti.

Minä olen kadehtinut ihmisten uskoa aina. Minulle oli jo hyvin aikaisin selvää, ettei minun maailmassani ole jumalaa. Eikä minun maailmassani ole henkimaailmaa. Viimeisen vuoden aikana on tullut aina vain selvemmäksi, että toisten maailmassa on, enkä minä voi tietää, ovatko he väärässä. Se ei kuitenkaan ole minun maailmani, eikä minun lohtuni löydy sieltä. Minun on löydettävä se tästä omasta maailmastani, omasta maailmankatsomuksestani.

Minun maailmassani on asioita, jotka tiedän, ja asioita, joita en tiedä. Jälkimmäiset ovat niitä, joita tiede ei ole minulle, tai mahdollisesti kenellekään vielä selittänyt. Ei ehkä koskaan tule selittämäänkään. Tietäminen on minulle omalla tavallaan uskomista: saan erilaisia todisteita erilaisista lähteistä, joita mielessäni punnitsen. Lopulta kaiken keräämäni tiedon ja todisteiden perusteella valitsen ne "totuudet", joihin minä uskon, ja joille maailmani perustuu. Varma en voi olla mistään. Minun maailmani on koottu salapoliisityöllä ja uteliaisuudella, ja siinä on niin hyvät kuin huonot puolensa.

Minä en löydä lohtuani siitä ajatuksesta, että tapaan parhaan ystäväni vielä joskus. Minä löydän lohtua siitä, että hän on nyt kaikki, mikä minua ympäröi. Hänen ruumiinsa hajoaa pienemmiksi ja pienemmiksi osasiksi, ja jokin päivä yksi pieni hiukkanen hänestä päätyy kenties maailmankaikkeuden laidalle, kuuhun tai kaukaiselle rannalle toiselle planeetalle. Tai on ehkä osa syksyn kauniita, värikkäitä lehtiä tai kynttilän palavaa steariinia.

Minua lohduttaa ajatus siitä, että niin minullekin vielä käy. Minä en ole sen tärkeämpi tai vähemmän tärkeä, kuin kukaan muukaan tässä maailmassa. Minun kohtaloni on sama, kuin kenen tahansa muun. Maasta maahan on mielestäni jopa alentava sanonta. Minun maailmassani tähtipölystä tähtipölyksi olisi paljon kuvaavampi.